Isäni oli liittynyt rautatienrakentajiin rataosalla Riihimäki-Pietari pysähtyen Kymin sillan rakennusvaiheen aikana Kymin (nykyisin Korian) asemalle. Insinööri antoi hänelle ratavartijan asunnon sillan läheisyydestä Kymijoen rannalta.
Isäni oli syntynyt Iitin pitäjässä v.1846. Kun Kymintehtaan tavaranvaihto oli tapahtunut Kymin (Korian) aseman kautta, joka matka oli pitkä ja hankala, oli Kymintehdas sanonut, että Kouvolan kylän kohdalle Pietarin radan varteen tehtäisiin laiturivaihde Kymintehtaan tavaroitten lastausta ja purkamista varten.
Insinööri Vesberg määräsi isäni rakentamaan eli rakennuttamaan tätä laiturivaihdetta v. 1873 samalla antaen hänelle rata-esimiehen, 'förmanin' nimityksen. Jo ensimmäisenä päivänä työssä täällä hän viisaana ja kauaskatseisena miehenä ajatteli, että tästä voi vielä nousta sellainen paikkakunta, että kannattaisi tänne kotinsa rakentaa. Ruokatunnilla hän jo katseli kodin paikkaa ja illalla esitti suunnitelmansa vaimolleen. Seuraavana päivänä ennen ruokatunnin alkua nuori vaimo asteli kohti tulevan kotinsa paikkaa.
Äitini kertoi tästä ensimmäisestä matkastaan Kouvolaan. Oli kuuma kevätpäivä, niin kuuma, että ratakiskotkin säteilivät kuumuuttaan auringon niihin paistaessa. Molemmin puolin rataa kohosi synkkä korpi. Ympärillä oli samanlaista korpea, mäntymetsää joka puolella ja kuiva kanerva vain rapisi jalkojen alla. Pelotti jo ajatuskin tulla nyt tällaiseen korpeen asumaan, josta oli lähimpään naapuriin hyvän joukon toista kilometriä. Sudethan täällä vain vierailisivat. Aavistus oli tosi, sillä vanhemman veljeni oli susi pihalta viedä, mutta vanhemmat pääsivät hätään. Eihän tällaiselta kuivalta paikalta löytyisi edes kaivon paikkaa. Silloin oli isä johtanut hänet mäen alle, jossa oli hetteinen suo, suon reunassa lirisi puro kirkkaasta lähteen silmästä. Isä sanoi: Tässähän olsi hyvä kaivon paikka ja sen viereen rakennettaisiin sauna ja mäen päälle talo. Ja niin se asia sitten päätettiin.
Heti isäni alkoikin tuumasta toimeen. Ruokatunnit ja illat myöhään yöhön hän rakensi omaa taloaan. Siinä sitä sisua ja voimia tarvittiin, kun tavallinen työpäivä oli 12-14 tuntinen, eikä hän vain johtanut töitä, vaan hänellä oli aina tapana tehdä myöskin työmiesten kanssa työtä.

Syksyyn 1873 mennessä oli talo valmis: kaksi kamaria ja iso tupa, joka teki myös keittiön virkaa, samoin myös tarpeelliset ulkorakennukset ja sauna. Tässä saunassa sitten syntyi perheeseen yhdeksän lasta.
Kotonani oli aina kaksi lehmää, hevonen ja sika. Maata missä viljeltiin perunaa ja eläinten rehua, oli vuokrattu. Osa heinistä saatiin radan vieristä niittämällä. Kun tuli perustettua Heleniuksen ja Karlssonin vahtituvat loppuivat nämä radanvieriheinät. Nämä molemmat vahtituvat olivat kilometrin Kouvolasta kumpaankin suuntaan Helsinki-Pietari radalla. Ja nämä olivat alkuaikojen lähimmät naapurit Kouvolan ensimmäisille asukkaille. Isäni ja äitini eivät olleet käyneet kansakouluakaan, mutta lapsilleen halusivat antaa oppia, mikä vain oli suinkin mahdollisuuksien rajoissa. Lähin kansakoulu oli silloin Valkealan kirkolla, joten kolmella vanhimmalla oli 14 kilometrin koulumatka, mutta urhoollisesti he sen suorittivat. Kun Korialle perustettiin kansakoulu, niin minä ja Artturi-veljeni kävimme siellä kaksi luokkaa. Matkustimme sinne tavarajunalla, jolloin oli noustava ylös jo kello viideltä joutuaksemme junaan, ja pimeä oli taas, kun takaisin palasimme.
Ei siihen aikaan hygieniset olot enemmän kuin ruokakaan olleet kehuttavia. Kova reikäleipä lyötiin kahtia ja siihen oli sivelty voita tai rasvaa, niin että näki juuri, että jotain siihen oli sivahutettu. Kun lehmä oli maidossa niin pieni roppipullo saattoi olla lisäeväänä, muulloin sai käydä koulun eteisessä olevasta suuresta saavista yhteisellä vesikauhalla ryyppäämässä palan painiketta. Olihan kotona monta pienempää suuta maitoa syömässä.

Muistan erään joulukuusijuhlan, jolloin jouduimme juhlan päätyttyä odottamaan junaa monta tuntia talvipakkasessa koska asemahuonekin oli suljettuna. Pysyäksemme hiukankin lämpiminä kaivauduimme aseman päätyyn lumeen yhteen sulloutuneina, meitä oli kaksi poikaa ja kolme tyttöä.
Vuonna 1894 Valtion rautateitten toimesta perustettiin Kouvolaan ensimmäinen kansakoulu, sillä Savon ja Kotkan radan valmistuttua oli paikkakunta tuntuvasti kansoittunut niin rautatieläisten kuin muittenkin asukkaitten ansiosta. Rautatiet rakennutti koulutalon ja kouluun pääsivät kaikkien asemalla olevien asukkaitten lapset. Talossa oli isompi luokkahuone, jossa olivat kaksi ensimmäistä vuotta kaikki kansakoulun neljä luokkaa ja kolmantena vuonna oli ensimmäinen luokka eteisessä. Alakoulu oli iltapäivävuorossa, molemmat luokat yhtäaikaa. Isompi sali sai myös olla poikien ja tyttöjen käsityöhuoneena. Rautatien yömaja oli voimistelusalina, josta vuoteet nostettiin siksi ajaksi seinän vierelle.
Muistan kouluajoiltani ensimmäisen joulukuusijuhlan, jota vietettiin rautatien yömajassa. Tänne olivat kokoontuneet kaikki oppilaat ja oppilaitten vanhemmatkin. Ihmisten yrittäessä nähdä joulupukkia joutui valtava valkoinen parta niin lähelle joulukuusta, että se syttyi palamaan. Opettaja sieppasi nopeasti pojan syliinsä ja vei hänet lumihankeen, mutta kasvot kumminkin pahasti paloivat, joita arpia hän sai kantaa koko elämänsä.

Koska kansakoulu jo alkuunsa oli liian pieni tyydyttääkseen paikkakunnan tarpeen, kävi opettaja Kettunen monien lähetystöjen kanssa rautatiehallituksessa anomassa uutta koulutaloa Kouvolaan. Niinpä sitten saatiinkin uusi silloisiin oloihin katsoen komea koulutalo, joka on vieläkin (1963) paikallaan rautatien virkamiesten asuntona. Vanha koulutalo jäi rautatieläisten lukutuvaksi ja kirjastohuoneeksi. Ussi rautatien kansakoulu vihittiin vuonna 1897. Tässä uudessa koulussa alkoivat Valkealan papit pitää kerran kuussa jumalanpalveluksia. Myöskin monet yhdistykset, joita oli perustettu paikkakunnalle, pitivät tässä uudessa koulussa alkuaikoina kokouksiaan. Opettaja Kettusen tarmokkaitten ponnistusten tuloksena saatiin Kouvolaan myöskin yhteiskoulu vuonna 1903.

Isän usko paikkakunnan nousemisesta oli toteutunut sataprosenttisesti. Alkuaikoina kulki vain kaksi junaa vuorokaudessa, yksi kumpaankin suuntaan. Mutta Kymintehtaan rahtimiehet toivat arkipäivisin vilkkautta tämän Kouvolan ensimmäisen kodin ympärille. Kymintehtaan tavaranvaihdon vilkastuttua täytyi heidän rakentaa suuri tavaramakasiini kotini läheisyyteen. Samoin tuli vastapäätä kotiani radan toiselle puolelle pieni pysäkkirakennus. Ensimmäisessä pysäkkirakennuksessa oli pieni odotushuone ja 'telekraffi'-konttori ja myöhemmin asema- ja vaihdemiehen asunnot. Savon radan valmistuttua v.1889 siirrettiin tämä pysäkkirakennus radan tieltä noin 50 metriä ylemmäksi. Sinä aikana mainittu 'telekraffi' oli sijoitettu kotiini.

Jo Savon radan rakennusvaiheen aikana alkoi Kouvola kasvaa. Savon radan valmistuttua v.1889 Kouvolasta tuli rautatieasema, jolloin rakennettiin suuri asemarakennus, joka sai palvella aina vuoteen 1960, jolloin se purettiin uuden rakennuksen tieltä.
Isäni kanssa pienenä poikana olin siinä juhlajunassa, joka ensi kerran meni Kouvolasta Kotkaan. Muistan miten kaikki olikaan juhlaisaa, jota ei yhtään häirinnyt se, että olin paljain jaloin. Rautatien rakentajista ei jäänyt paikkakunnalle kuin kolme perhettä.
Kouvolan alkuaikoina jokainen tunsi toinen toisensa vuosikymmenien ajan, joten olimme kaikki kuin yhtä perhettä, jossa ilot ja surut olivat yhteisiä. Mutta Kouvolan kyläläisiin suhtauduttiin hyvin vieroksuvasti. Samoin he meihin asemalaisiin, niin ettei mitään kanssakäymistä syntynyt. Olipa kylätappeluitakin miesten ja poikien kesken, jotka aina Kouvolan kyläläiset aloittivat.
Vuonna 1905, muistaakseni, Kouvolan kylä sai kansakoulun, jolloin heidänkin joutuessaan sivistyksen piiriin kylätappelut loppuivat. Kouvolan kylällä oli elämä ja asumukset kuin vuosisadan jäljessä verrattuna aseman yhteiskuntaan, joten voi käsittää, että mitään yhteyttä ei syntynyt.

Ensimmäinen työni rautateitten palveluksessa oli, että sain olla 'lippupoikana' Kotkan radan rakennusvaiheen aikana. Sain antaa kuittilipun miehille, jotka toivat santakuormansa. Istuin silloin tässä työssä nykyisen kotini saunan nurkalla. Toisen kerran olin lakaisemassa aseman seutua, ja muistan ajatelleeni, että minun pitää nyt kovasti ahertaa kun saan joka minuutista palkan. Ja ahersin että hiki tippui, kunnes minulle sanottiin: Eihän sinun, poikaparka, tarvitse niin kovasti ahertaa, eihän sinulle riitä työtäkään.

Kesäisin olin sitten veturitalleilla töissä, sillä mieltäni kiinnosti, kuten poikien ainakin, veturit. Kun pääsin kansakoulusta vuonna 1896, 14-vuotiaana, menin kattilanlämmittäjäksi rautatien puusepän verstaaseen, josta on ensimmäinen työtodistukseni vuosilta 1896-1898.
Isäni kuoli 26.4.1899. Hän vilustui korjatessaan junavauriota radalla. Tapansa mukaan hän kovasti ahersi. Ja palatessaan kotiin resiinalla hän hiestyneenä kovassa tuulessa vilustui, sai keuhkokuumeen ja kahdeksan vuorokauden kuluttua kuoli.