A) Kangasniemen ensimmäinen työväentalo sijaitsi aivan järven rantaviivalla nykyisen paloaseman takana olevan puiston pohjoisreunalla. Kangasniemen Työväenyhdistys perustettiin joulukuun 17. päivänä vuonna 1905. Jäseniä yhdistykseen liittyi heti 104. Ensimmäinen puheenjohtaja oli kansakoulunopettaja Nestor (Esto) Kallo, joka kuitenkin erosi yhdistyksestä jo seuraavana vuonna. Ensimmäisessä johtokunnassa istuivat Gabriel Halttunen, Karl Topelius, Vilppu Suuronen, Aino Kallo, Abel Laitinen ja Otto Piekiäinen.

Venäjän levottomuuksista lokakuussa 1905 levisi Suomeen suurlakko 30.10.-7.11.1905. Kaupungit ja osa maaseudustakin pysähtyi Suomessa kokonaan. Seuraukset olivat suurta murrosta Suoen poliitisessa elämässä: Venäjän hallitusvallan ote Suomesta kirposi täydellisesti ja keisarin oli pakko suostua myönnytyksiin. 4.11.1905 julkaistu keisarin manifesti peruutti kaikki sortokauden aikaiset laittomat asetukset ja lupasi totetuttaa Suomessa yleisesti vaaditun eduskuntauudistuksen. Koko senaatti vaihdettiin. Säätyvaltiopäivät kutsuttiin vielä kerran koolle valtiopäiväuudistuksen hyväksyttämiseksi (toukokuu 1906). Keisari hyväksyi uudistukset heinäkuussa 1906. Suomi sai yleisen ja yhtäläiseen äänioikeuteen perustuvan yksikamarisen eduskunnan, jonka ensimmäiset vaalit pidettiin maaliskuussa 1907.
Suurlakon aikana (1905) Kangasniemellä ei tapahtunut käytännössä mitään tavallisuudesta poikkeavaa, mutta kun poliittisen elämän uudistukset alkoivat tulla tietoisuuteen maaseudullakin, Kangasniemellä alkoi heti näkyä tietoisuuden heräämistä. Kansalasikokouksiin osallistuttiin ja joukkuliikendintä sai aikaiseksi vaatimuksia poliittisella kentällä laidasta laitaan. Ajan toiveikkaissa tunnelmissa työläiset olivat suurlakon voimannäytönsä jälkeen vyörynomaisessa työväenyhdistysten perustamisvimmassa ja juuri näissä vaiheissa Kangasniemellekin perustettiin työväenyhdistys kunnanhuoneella 7.12.1905. Tilaisuuteen oli saapunut agitaattoriksi Aura Kiiskinen Viipurista (lähde: Kangasniemen historia 3 * Erkki Laitinen, 2015).

Kangasniemen työväenyhdistys osti vuonna 1917 toimitiloikseen talon sataman vierestä nykyisen paloaseman tienoilta. Se kunnostettiin vuonna 1922 toimivaksi työväentaloksi juhlasaleineen ja näyttämöineen. Kuva on otettu remontin aikoihin 1920-luvun alussa. Talo sijaitsi kirjaimellisesti veden partaalla. Vaikka rantapengertä oli tuettu kivillä, talon perustukset heikkenivät ja talo jouduttiin purkamaan myöhemmin 1950-luvulla. Kuva: Työväen Arkisto, julkaistu kirjassa Kangasniemen historia 3 (Erkki Laitinen, 2015).

Työväenyhdistys kokoontui aluksi kunnanhuoneella, mutta v.1908 yhdistys osti arpajaistuotoillaan omakseen Satamatien varrelta Albert Puntasen pienen talon, joka taloudellisten vaikeuksien takia menetettiin jo v. 1911. Kyseinen talo ei ollut ylempänä kuvissa oleva rakennus. Rakennuksessa järjestettiin iltamia suurempina juhlapyhinä ja yhdistys oli ehtinyt ennen talonsa ostoa rakennuttaa jo oman tanssilavansakin (Kangasniemen työväenyhdistys ry, 2005).
Alkuvuosina yhdistyksessä oli etualalla väkeväsanaisena julistajana räätäli Albert Paappanen, jonka johtamiskaudella välit nuorisoseuran kanssa alkoivat viiletä. Iltamien pidossa alkoi ilmetä suoranaista kilpailua - yhdistykset järjestivät tarkoituksella iltamansa samoiksi illoiksi. Kangasniemen työväenyhdistyksen kotipaikka oli kirkonkylä, jonne yhdistyksen toiminta keskittyikin, vaikka se oli tarkoitettu koko pitäjän yhdistykseksi.

Oma talo oli koitua lopulta Kangasniemen työväenyhdistyksen kohtaloksi. Kun velkoja ei saatu maksetuksi, talo meni vuonna 1911 pakkohuutokauppaan. Myös tanssilava piti myydä. Näissä ankeissa tunnelmissa Kangasniemen ja Läsäkoskenkin työväenyhdistykset hiipuivat. 1910-luvun alkua leimasi koko maassa aatteellinen lama, joka osaltaan johtui väsymisestä ja josaltaan myös Venäjän hallintokoneiston tiukentuneesta otteesta Suomeen.

Työväenliikkeen alkuajoille oli ominaista, että paikallisyhdistyksiin liittyi väkeä porvarillisistakin piireistä. Myötämieltä herättivät voimakkaasti ajettu raittiusaate ja tavoite nostaa kansan yleistä sivistystasoa. Ensimmäisten eduskuntavaalien lähestyessä tunnelmat kuitenkin kiristyivät työväenyhdistysten ankkuroituessa sosialidemokraattisen puolueen sosialistiseen ohjelmaan ja agitoinnin luonne yltyi kiihkoon asti. Kangasniemelläkin jäsenistömäärässä tapahtui jyrkkä lasku, monet jättäytyivät sivuun ja joitakin jäseniä erotettiin. Kangasniemen työväenyhdistyksen ensimmäinen puheenjohtaja Esto (Nestor) Kallo, hänen vaimonsa Aino Kallo ja Kaarlo JUng erotettiin, koska he olivat liittyneet nuorsuomalaiseen puolueeseen. Työväenliikkeen jäsenyys ei edellyttänyt sosialidemokraattiseen puolueeseen kuulumista, mutta kilpaileviin puolueisiin kuulumista ei sentään sallittu. Työväenyhdistys otti voimakkaasti kantaa torppariolojen parantamiseen.
Luokkatietoisuudesta kertoi myös sahanomistaja Matti Ikosen ja sahatyömisten välillä käyty kiista, johon työväenyhdistys otti tiukasti kantaa. Työpäivän piti olla 10-tuntinen läpi vuoden, alin päiväpalkka piti nostaa miehillä 2 markkaan ja naisilla 1,50 markkaan, ylitöistä piti maksaa erikseen. Kaikille työmiehille piti järjestää vapaat asunnot ja työhön ei saanut ottaa järjestäytyneeseen työväkeen kuulumattomia. Sahatyöläiset Kangasniememllä päättivät omassa kokoukseessaan, että kaikkien sahan työläisten oli kahden viikon sisällä liityttävä paikalliseen työväenyhdistykseen - muuten heidät julistettaisiin "mustiksi veikoiksi". Tarkkaa tietoa ei ole säilynyt tilanteen ratkeamisesta, mutta Matti Ikonen ainakin rakennutti työväelleen tämän jälkeen asuntoja (lähde: Kangasniemen historia 3 * Erkki Laitinen, 2015).

Tästä 30-luvun lopulla otetusta ilmakuvasta käy hyvin ilmi työväentalon ja apteekin sijainti silloisessa kirkonkylän keskustassa. Rantaviiva oli toriaukean kohdilla tuolloin kymmeniä metrejä lännempänä lähes nykyisen Satamatien linjauksen kohdilla. Työväentalo on valkoinen rakennus kuvan keskellä rantaviivalla - apteekki kuvassa sen yläpuolella pihapuiden osittain peittämänä.

Työväenliike alkoi sittemmin levitä myös Kangasniemen syrjäkylille. Läsäkoskelle perustettiin jo vuonna 1905 oma työväenyhdistys, Makkolaan Kangasniemen työväenyhdistyksen alainen torppariosasto ja Äkryn haaraosasto. Kangasniemen työväenyhdistyksessä aktiivisuutta pitivät vaalikausien ohella kerhot ja harrastustoiminta. Ensimmäiseksi oli perustettu miehille ja naisille tarkoitettu käsityöseura. Kansakoulunpettaja Frans Salojärvi lupautui lauluseuran kuorolaulun johtajaksi, vaikka hänet tunnettiin vahvasti porvarillishenkisenä vaikuttajana. Puhujaosastossa valmennettiin jäseniä esiintymään ja poliittiseen agitointiin.
Vuonna 1908 Kangasniemen työväenyhdistyksen puheenjohtajaksi valittiin Albert Paappanen. Hän toimi tehtävässä kolme vuotta. Hänet tunnettiin innokkaana puhujana ja jyrkkänä puoluemiehenä. Räätälin toimensa vuoksikin hän kiersi pitäjää ja reissuillaan värväsi lisää jäseniä yhdistykseen. Paappasen johtojaksolla Kangasniemellä työväenliikken ja porvarien välit viilenivät merkittävästi. Kangasniemen osuuskaupan piirissä Paappasen toiminta sai aikaan niin suurta hajaannusta, että sosialistit syrjäytettiin toiminnasta ja hallinnosta. Vastaavasti työväenyhdistyksen tilaisuuksiin ei enää hyväksytty esiintymään nuorisoseuran toimihenkilöitä, kuten toiminnan alkuaikoina oli tapahtunut.
Läsäkoskella paikallisen työväenyhdistyksen rinnalle vuonna 1908 perustetun sahatyöväen ammattiosaston linja oli myös tiukka. He nousivat vuosien 1907-08 aikana kolmasti lakkoon, kun sahan isännistön maksamat palkat eivät nousseet ammattiosaston näkemyksen mukaan edes nälkäpalkkojen tasolle. Tunnelmat kiristyivät lakkojen aikana äärimmilleen, sillä tuolloin ruotsalaisomistuksessa ollut saha hankki lakkoja murtamaan rikkureita Ruotsista asti (lähde: Kangasniemen historia 3 * Erkki Laitinen, 2015).

Työväenyhdistys uinahti oman talon menetyksen jälkeen muutamiksi vuosiksi, mutta vuoden 1915 tienoilla toiminta taas lähti käyntiin. Antero Mannisen mukaan yhdistyksen oli pakko herätä henkiin, sillä yhdistyksen sääntöjen mukaan sen varat olisivat joutuneet kansakoulun johtokunnalle, jos yhdistyksen toiminta olisi kokonaan lakannut. Uudelleen käynnistynyt Kangasniemen työväenyhdistys pysytteli aluksi sosialidemokraatisen puolueen ulkopuolella, mutta kun se sai puoluelehdessä moitteita, yhdistys ankkuroitui taas puolueeseen. Intoa lisäsi vuoden 1916 vaalien menestys. Venäjän vuoden 1917 suuren vallankumouksen mainigit tuntuivat Kangasniemen syrjäkylilläkin, uusia paikallisyhdistyksiä perustettiin ja joulukuussa (1917) yhdistys osti itselleen kuvissa näkyvän talon, josta tulikin sille koti seuraavien 40 vuoden ajaksi.
Kangasniemen työväenyhdistys järjesti heränneessä uudessa itsetunnossaan 1.4.1917 suuren kansalaiskokouksen, johon kerrotaan osallistuneen 500-600 henkeä. Kokouksessa vaadittiin Albin Paappasen johdolla pitäjän nimismiestä, poliiseja, pappeja, kunnan virkailijoita ja vaivaistalon johtajaa eroamaan. Tehtäviinsä olisivat julistuksen mukaan saaneet jäädä vain lukkari ja urkujenpolkija. Samalla kokous julisti Kangasniemellä vuodesta 1912 lähtien kuntakokouksen rinnalla toimineen kunnanvaltuuston tarpeettomaksi. Kukaan ei totellut eroamiskehoitusta ja asia raukesi siihen. Yleisesti ottaen Kangasniemellä asiat kulkivat rauhallisia ratoja, monissa muissa pitäjissä mm. nimismies onnistuttiin ajamaan virastaan (Manninen, 1962).
Kangasniemen työväenyhdistys järjesti kuitenkin vielä 15.4.1917 toisen kansalaiskokouksen, missä nimismiehen tilalle ehdotettiin vaihdettavaksi ylioppilas Aarne Kuitunen Istrualasta ja poliisien sijalle Aati Manninen, Otto Kemppi ja Aati Savolainen kirkonkylästä sekä Oskar Marttinen Vuojalahdelta. Into vaihtaa nimismies ja poliisit johtui siitä, että lainvalvojat olivat joutuneet panemaan ensimmäisen maailmansodan aikana toimeen pakkomääräyksiä, joita kansa vihasi (lähde: Kangasniemen historia 3 * Erkki Laitinen, 2015).

Vapunviettoa toisella työväentalolla ennen vuotta 1927.

Vuoden 1917 itsenäistymisjulistusta seurasi kiihkeät ajat. Kansalaissotaa enteilevässä ylikuumentuneessa tilanteessa Suomessa valkoisten perustaessa suojeluskuntiaan punaisetkaan eivät olleet toimettomina. Kangasniemen työväenliike osoittautui kuitenkin vuoden 1917 tapahtumissa jopa poikkeuksellisen maltillisiksi, kun sen toimintaa vertaa muun Suomen tapahtumiin. Marraskuun suurlakon aikana 13.-19.11.1917 Kangasniemellä ei suljettu edes kauppoja, vaikka jotkut sitä vaativat. Halukkaita lakkovahteja ei nimittäin löytynyt.Paras todistus maltillisuudesta on, että Kangasniemelle ei koskaan perustettu työväen järjestyskaarteja tai punakaarteja, joita marraskuun 1917 lopussa oli kahdessa kolmasosassa ja sisällissodan kynnyksellä tammikuussa 1918 kolmessa neljästä Suomen kunnista (Salkola, 1985).
Noin kuukautta ennen varsinaisen sodan syttymistä Kangasniemenkin työväentalolla alettiin pitää salaisia kokouksia (Antero Manninen, Kangasniemen historia 2"). Jonkinlainen paikallinen, epävirallinen punakaartikin perustettiin, johon kuului noin 80 henkilöä. Epäselvää on, olivatko kaikki mukana olleet perustamassa todellista punakaartia vai oliko kyseessä ollut jonkinlainen vahtimiehistö mahdollisia laittomuuksia kuten pahoinpitelyitä tai ryöstelyitä vastaan. Aseita Kangasniemen punaiset eivät ilmeisestikään ehtineet juurikaan saada. Hurjimmat huhut kertoivat tappolistoista, jotka sinällään lisäsivät paikkakunnalla vallinnutta kahtiajakautunutta jännitystä.

Kangasniemen työväenliike nousi vuoden 1917 aikana kuitenkin uuteen nousuun. Läsäkosken työväenyhdistys perustettiin uudelleen ja Paappalaan, Unnukkalaan ja Kutemajärvelle perustettiin uudet työväenyhdistykset alaosastoina. Ne aloittivat vireästi toimintansa, mutta jäivät kuitenkin lyhytikäisiksi. Maltillisille työväenliikkeen edustajille vuoden 1918 sota tuli järkytyksenä, ajautuminen kapinan tielle oli heille onnettomuus. Kangasniemeläisiä osallistui aseelliseen kapinaan vain pieni joukko ja sekin koostui lähinnä pitäjästä työn perässä muualle Suomeen muuttaneista. Kotiin jääneitä aktiivisimpia toimijoita vangittiin sodan aikana ja jälkeen. Työväentalo takavarikoitiin (lyhyeksi aikaa) ja yhdistyksen kärkkäimmät edustajat Albert Paappanen ja Albin Piispanen vangittiin. Kirkonkylän työväentalosta tehtiin vankila vuoden 1918 sodan aikana, sinne sijoitettiin parikymmentä muilta paikkakunnilta tuotua punaista vankia.

Punaista kiihoitusta Kangasniemellä olivat innokkaimmin harjoittaneet Albert Paappanen ja Albin Piispanen - heille otollista propaganda-aluetta oli mm. kunnan Pylvänälän kylässä omistaman maatilan hätäaputyömaa. Punaisten tavoitteena oli ollut ilmiselvästi horjuttaa kangasniemeläisten uskoa suojeluskuntaan ja maan hallitukseen. He saivat painostamalla ja pelottelemalla kirkkoherra Juslenin likemaan helmikuun alkupuolella kirkossa kuulutuksen, jossa kiellettiin tottelemasta hallituksen määräyksiä. Kuvaavaa ajan epätietoisuudelle ja kangasniemeläisten varovoisuudelle puuttua toistensa tekemisiin on, että tätä kiihotusta ei estetty. Vasta 19. helmikuuta Mikkelistä lähetetty valkoisten komennuskunta teki siitä lopun vangitsemalla Paappasen ja Piispasen. Sen jälkeen punaisten toimet jäivät lähinnä kiusanteoksi. Otollinen kohde siihen oli Kangasniemen ja Mikkelin välinen puhelinlinja, joka katkaistiin monta kertaa.

Kangasniemelle perustettiin maaliskuussa 1918 kaksi vankileiriä, toinen Leppäniemen kunnalliskotiin ja toinen työväentalolle. Leppäniemeen sijoitettiin Savon rintamalta vangittuja punakaartilaisia ja Mikkelin seudun punaisia. Työväentaloon sijoitettiin paikkakuntalaisia ja muualla pidätettyjä entisiä kangasniemeläisiä. Leppäniemessä oli enimmillään 75-80 vankia ja työväentalolla noin 20 vankia. Molemmat leirit suljettiin toukokuussa 1918 sodan päätyttyä. Sodan aikana suojeluskunta takavarikoi kunnassa olevat aseet. Kyseessä oli ilmeisesti enemmän turvallisuustoimi kuin aseiden hankinta armeijalle (lähde: Kangasniemen historia 3 * Erkki Laitinen, 2015).

Kangasniemen työväenyhdistyksen toiminta lähti sodan jälkeen käyntiin takkuillen vasta vuoden 1919 alussa. Sodan tappioista huolimatta työväestö oli ehtinyt saada läpi tärkeimmät vaatimuksensa: kahdeksan tunnin työpäivä ja kunnallishallinnon demokratisointi. Kolmas suuri vaatimus, maanvuokrakysymyksen ratkaisu, toteutettiin torpparivapautuksessa. Suuria yhteiskunnallisia ongelmia ei työväestöllä enää sodan jälkeen ollut ratkottavana, eikä sodan jälkeen käytännön järjestäytynyttä joukkomahtipontisuuttakaan enää ollut innostamassa.

Puulaveden rannalta vuonna 1917 ostettu rakennus kunnostettiin vuoden 1922 aikana perinteiseksi seurojentaloksi, jossa oli sali, näyttämö kulisseineen, puhvetteineen ja vahtimestarin asuntoineen. Kyseisessä rakennuksessa Kangasniemen työväenyhdistyksen toiminta jatkui säännöllisenä koko 1920- ja 1930-luvun. Urheilutoiminta nousi 1930-luvulla uutena toimintamuotona kangasniemelläkin esille. Hiihtokilpailut olivat vilkkain toimintamuoto ja kirkonkylän yhdistys kilpaili hiihdossa vuosittain Läsäkosken yhdistyksen kanssa. Kesällä ohjelmassa oli erilaisia otteluita, pyöräilyä, uintia ja soutua. Sisäurheiluna harrastettiin voimistelua ja nyrkkeilyä.

Kangasniemen työväenyhdistyksen toimintaa leimasi maailmansotien välisenä aikana vakiintunut, kiihkoton toiminta. Vakiintumisesta kertovat yhdistyksen puheenjohtajien virkakaudet. Vuoteen 1918 asti puheenjohtaja oli vaihtunut miltei joka vuosi. Nyt sama puheenjohtaja saattoi johtaa yhdistystä pitkään tai palata myöhemmin uudelleen puheenjohtajaksi, kuten Opa Laitinen (1919-1921), Aati Tissari (1925-29, 1935-36) ja Antti Tossavainen (1930-34, 1937-47)(lähde: Kangasniemen historia 3 * Erkki Laitinen, 2015).

Erikoista lisätietoa ajan tapahtumista antaa Juha Siltalan v. 2009 ilmestynyt kirja Sisällissodan psykohistoria (Otava). Sivuilla 118-119 Siltala on koonnut vapaussodan myöhemmistä muistelmakirjoituksista näytteitä, joiden mukaan hän on tehnyt mielenkiintoisen johtopäätöksen sodan alkuhetkiltä: Punakaartilaisuus kukki ikään kuin sinilevä siellä täällä, mutta missä se ei päässyt yhtymään suurimpaan levälauttaan, se painui pohjaan.
Sodan alkuvaiheiden rintamamuodostuksesta Siltalalla on havaintojensa tueksi kerrottavana - tämän kirjoittajalle ainakin - uusi mielenkiintoinen tieto (s.119): Joutsan punakaarti puuhasi valloitusretkeä Kangasniemelle.
Mitä kaikkea mainittuun joutsalaisten suunnitelmaan lienee liittynytkään, se jättää ainakin avoimeksi sen, mikä olisi ollut Kangasniemen paikallisen kaartin osuus suunnitelmissa. Tarkkaan lauseen lukien joutsalaisten puuhat nollasivat melko lailla Kangasniemen punaisten silloisia valmiuksia.

Marraskuusta 1917 tammikuuhun 1918 tapahtui paikkakunnittain jakautuminen toisiaan kyräileviin, aseita kilvan haaliviin leireihin, jotka uskoivat toistensa laativan luetteloita teloitettavista ja valmistelevan verilöylyä. Samaisessa Siltalan kirjassa (2009) on puheenvuoronsa myös silloisella kangasniemeläisellä opettajalla Otto Purokarilla, joka kuvaa aikalaiskirjoituksessaan molempien kaartien asevarustelun aikaa: Asenälkä kävi polttavaksi..

Siltalan kirja kuvaa vaihetta, jolloin rintamalinjat olivat alkaneet hahmottua - valkoisten ja punaisten taisteluikäisten oli hakeuduttava keinolla millä hyvänsä omiensa puolelle. Jyväskylä-Pieksämäki-rautatie oli hyvin merkityksellinen sotatapahtumien kannalta. Erityisesti Pönttövuoren tunneli oli strategisesti tärkeä sotakohde. Kangasniemeläisten (molempien osapuolien) kannalta onni taisi olla kuitenkin se, että rautatielle oli yli 40 kilometriä matkaa - samoin Mikkeliin yli 50 kilometriä. Kangasniemellehän varsinaiset taistelutapahtumat eivät sodan kuukausina yltäneet.
Opettaja Otto Purokari: Olisi pitänyt päästä rintamalle. Rintamasta ei ollut kuitenkaan alussa tietoa, vihollisia kun oli vähän kaikkialla. Öiset metsät vilisivät omaa puoltaan hakevia hiihtäjiä. Täytyi odottaa tapahtumain kehitystä - ja puhdistaa lähintä ympäristöä..

Lydia Leikas ja Aati Tissari

1920- ja 30-luvuilla yhdistyksen toiminta jatkui ja uskollisimpina järjestöihmisinä esiintyivät tuolloin Aadi (Aati) Tissari ja Lydia Leikas.

Marjatta Siitari lähetti (4.11.2007) tämän kuvan työväentalon nuorisosta - hänen kopionsa nurkkaan on kirjoitettu vuosiluku 1930. Tunnistuksia kaivataan.
Mikko Halmeslahti antoi samasta kuvasta kopionsa (2.12.2007) ja kuvan takana olivat seuraavat aikalaistekstit:
Kangasniemen nuoriso-osastolaiset 1932 ~ Muisto : Kun onnea on elämäsi niin miksi murhetta kannat. Kun nuoruuten ruusut on poskillas, miksi niitten kuihtua annat?

Siiri Laitinen tunnisti (4.11.2007) kuvasta neljä henkilöä: 1) Otto Savolainen (ylempi mieshenkilöistä vasemmalla kahden pylvään välissä), 2) Armas Laukkarinen (edessä vasemmalla), 3) Heikki Niilivuo (kasvot takana kahden vaaleahameisen naisen välissä ikkunalasia vasten) ja 4) Maire Lautiainen (Tossavainen) edessä kaulailevista kikertäjistä oikeanpuoleinen.

Liisa Takkinen tunnisti (2.12.2007) eturivissä toisena vasemmalta seisovan miehen Antti Tiihoseksi.

Marjatta Siitari tunnisti (11.12.2007) äitinsä Tyyne Arkon (myöh. Siitari) istumassa kahden pylvään välissä takana oikealla.

Siiri Laitinen tunnisti (11.12.2007) kuvan oikeasta reunasta lisää kolme henkilöä (hänen näkemästään aiemmasta versiosta oli oikea reuna kokonaan puuttunut):
1) Nainen takana äärimmäisenä oikealla - Saima Hänninen, 2) mies seisomassa edessä äärimmäisenä oikealla - Frans Toivakka ja 3) mies seisomassa porraskivellä edessä toisena oikealta (Frans Toivakan vieressä) - Vilho Alme (ent. Attenberg).

Vilho ja Anni Halttunen

Työväentalon talonmiehenä rakennuksessa asui 30-luvun lopulla Vilho Halttunen ja vaimo Anni.

Sotavuosien aikana yhdistyksen toiminta oli luonnollisesti pysähdyksissä, mutta 40-luvun loppupuolella yhdistyksen puheenjohtaja Antti Tossavainen sai innostusta taas heräämään. Hän toimi Kangasniemessä työväenosuuskaupan johtajana.
Vuonna 1951 yhdistys pystytti muistomerkin vuoden 1918 punaisten uhrien haudalle. Vuonna 1954 yhdistykseen perustettiin naisjaosto, jonka puuhanaisina toimivat mm. Siiri Heiskanen ja Kirsti Rahikainen.

Vuonna 1957 pidettiin vanhalla työväentalolla viimeiset vappujuhlat, talon purkaminen aloitettiin välittömästi sen jälkeen. Ensimmäinen kokous uudella työväentalolla pidettiin 20.12.1957 ja viralliset avajaiset syyskuussa 1958.
(Tietolähteinä erityisesti Kangasniemen kirkonkylä ja lähiympäristö, Erkki Reinikainen, 1984 ja Antero Manninen, Kangasniemen historia 2 ).

Uusi työväentalo sijaitsee Joutsantien ja Salmelantien kulmassa. Uudessa talossa toimi kunnan elokuvateatteri Kangastus 80-luvun alkupuolelta alkaen aina uuden kunnantalon valmistumiseen asti.
Elokuvateatteri Kangastuksen ensimmäisessä kutsuvierasnäytöksessä työväentalolla esitettiin Alan J.Pakulan v.1982 ohjaama elokuva Sofien valinta.