A) Sulo J.Saksa kirjoitti vuosien 1982-84 aikana Kangasniemen kansalaisopiston kyläperinteiden tallennusprojektin yhteydessä (Tunne kotikyläsi - tallenna tieto) lähes yksin Vaimosniemen alueen perinnekirjan nimeltä : Vaimosniemi - omaleimainen kyläyhteisö. Hänen urakkansa arvoa nostaa lisäksi se seikka, että hänellä oli aikaa ja tarmoa myös kuvittaa ansiokas kirjansa omilla piirroksillaan (esimerkkinä ylempänä kirjan etulehden piirros). Sulo J.Saksa käyttää paljon kirjansa alussa aikaa selvittääkseen Vaimosniemen kylään liittyvää erikoista yksityiskohtaa: Kun puhutaan Vaimosniemen kylästä, on otettava huomioon, ettei tämän nimistä kylää ole virallisesti asiakirjojen mukaan ollenkaan olemassa. Koska kuitenkin nykyisin, ei ainostaan omassa pitäjässä, vaan pitäjän rajojen ulkopuolellakin tämän niminen kyläyhteisö tunnetaan, on aiheellista selvittää miksi ja millä tavalla tämä tavallisuudesta poikkeava kylä on syntynyt. Tie Vaimosniemelle kääntyy Kangasniemeltä Mikkeliin menevältä tieltä oikealle (etelään) muutaman kilometrin jälkeen. Itse Vaimosniemen tie niemen kärkeen asti on pituudeltaan yhdeksän kilometriä pitkä. Tämä näkymä kuvattu etelän suuntaan 31.1.2010 (S&J). Perinnekirjan tekijä selvittää, että esimerkiksi Kangasniemen historia-kirjoissa (A.Manninen) mainitaan usein Vaimosniemi-niminen paikka, mutta vain tiettynä alueena noin kymmenen kilometriä etelään Puulaveteen työntyvänä kapeahkona niemenkärkenä kirkonkylästä Mikkeliin johtavan tien ja Mallosjärven eteläpuolella (vain 3-4 kilometriä kirkolta) , kirkonkylään rajoittuvan Ruovedenselän itäpuolella. Niemen katkaisee samaan nimeen liittyvä Vaimossalmi. Kyläyhteisön länsiraja alkaa Reinikkalan kylään kuuluvan Päivärinta-nimisen tilan kohdalta ~ itäraja (järvilenkin tehtyään) palaa lähelle alkupäätä Mallosjärven eteläpuolisen Pilkka-nimisen tilan kohdalle. Kyläyhteisö ei Sulo J.Saksan mukaan ei ole koskaan millään taholla edes harkinnut oman asuinseutunsa nimen virallistamista kyläksi. Vaimosniemen alue on muodostunut useista virallisista kylistä. Vaimosniemen tyvipää on Reinikkalan kylää. Keskiosa on alunalkaen kuulunut Ukonniemen kylään ja loppuosa Kangasniemen ja Salmenkylän kyliin. Näiden lisäksi alueen sisällä on pienehköjä maa-alueita Synsiön, Rauhajärven ja Vuojalahden kylistä. Sulo J.Saksa kertoo, että kyseisellä alueella vain Ukonniemen kylässä oli vanhimpien asiakirjojen mukaan neljä itsenäistä rekisteriin merkittyä tilaa: 1) Ylänne (Saksan tila). 2) Ruovesi (Otto Ukkosen tila, siirtyi myöhemmin oston kautta Saksan suvulle ja nimi muuttui Erkinmäki-muotoon). 3) Paavo Marttisen tila (myöhemmin omistajana Paavo Pastinen). 4) Taipale (Taneli Ukkonen, myöhemmin omistanut hänen Eino-poikansa perikunta ). Mainituilla Ukoniemen tiloilla oli ollut muutamia torppareita ja tilallisten omistamia mökkejä, joissa asusteli tilatonta väkeä kuten vuokralaisia ja kestiläisiä. Torpparien itsenäistymislaki 1920-luvulla muutti Vaimosniemen maaomistussuhteet kokonaan uusiksi. Sotavuosina 1939-1945 Karjalasta evakuoidun siirtoväen muuttaminen Vaimosniemellekin muodosti oman lukunsa alueen asutukselle. Kylälle perustettiin uusia pika-asutustiloja Reinikkalan kartanon ja Kangasniemen seurakunnan omistamille maille (pakkolunastus). Kirjan kirjoitushetkellä (1984) Sulo J.Saksa mainitsee alueen tilojen määräksi luvun 31. Näiden lisäksi on tietysti huomioitava kesämökkiläiset, joiden asumuksia alueella Saksan mukaan jo tuolloin oli yli sata. Sulo J.Saksa kirjoittaa: Kun pitäjän kehitystä kuvailtaessa mainitaan muun muassa Reinikkalan kylä ja sen kartano, Ukonniemen (Ruoveden taipale), Salmenkylä, pappila metsäalueineen ja pappila torppareineen, sekä edelleen Kangasniemen kylään kuuluvat apupappien pappilan takametsäalueet, on tuolloin näissä kuvauksissa kysymyksessä nimenomaan (ainakin osana) tämä Vaimosniemen nimellä tunnettu kyläyhteisö. Sulo J.Saksan piirros Saksojen yhteisestä nuotta- ja venekatoksesta (1984). 1800-luvulla ennen varsinaisten teiden aikaa - haapaniemeläiset ja Vuojakosken asukkaat olivat kulkeneet kirkkopolkua Vaimosniemen poikki Ruovedenselän rantaan, jossa Ylänteen (Saksojen) talon rannassa oli ollut yhteinen kirkkovene. Ylänteen talon isäntä oli tuolloin toiminut ns. kirkkoväärtinä eli taloudenhoitajana seurakunnassa. Vaimosniemen rannoilla oli nuottakatoksia ollut kaikkiaan kymmenkunta. Ne oli tarkoitettu nuotan kuivaamis- ja säilyttämispaikoiksi. Suuremmilla taloilla oli ollut nuottakatos Vuojaselän puolella ja toinen Ruovedenselän puolella. Nuottakalastus Vaimosniemen kohdilla oli alkanut heti 1900-luvun alkuvuosikymmenillä merkittävästi vähetä ja kirjoitushetkellä 1980-luvun alkupuolella jäljellä ei ollut enää yhtäkään nuottaa. Nuottakalastuksen myötä hävisivät samantien myös nuottakatokset. Vaimosniemen laivalaiturit Ensimmäinen höyrylaiva (Puula) saapui Kangasniemen kirkonkylän satamalaituriin sunnuntaina, kesäkuun 7. päivänä 1891. Seuraavana vuonna matkustajaliikenteen Otavaan aloitti Ilmari(nen)-laiva, jossa oli tilaa 80 matkustajalle. Myöhemmin taistoon liittyivät myös laivat Puulavesi, Läsäkoski ja Joutsen (tarkemmin laivaliikenteestä sivullamme #25). Matkustajalaivojen lähtiessä kirkonkylän rannasta ensimmäinen pysähdyslaituri oli n. 4½ kilometrin päässä sijainnut Ylänteen talon (Saksojen) laituri. Seuraavana oli lähtöpaikasta laskettuna 7 kilometrin etäisyydellä sijainnut Hietaniemen (Närväisten) laituri samannimisen niemen kärjessä. Kolmas laituri oli vähän ennen Vaimossalmea sijainnut Pulkkisen laituri, jonka vastarannalla sijaitsi (Hokan kylän puolella) Hian laituri. Vuojaselän puolella ensimmäinen laivalaituri oli Kaivoniemen kärjessä.

B) Sulo J.Saksa piirsi perinnekirjaansa (1984) kuvan Vaimosniemellä toimineen kvartsilouhimon kivivinssistä. Kvartsikiveä louhittiin vuosina 1916-1919 Imatra-Vuoksenniskan rautatehtaan käyttöön (rautamalmin rikasteeksi). Sulo J.Saksa kirjoittaa: Joku Ylänteen talon (Saksan) miehistä oli metsässä kulkiessaan vuosien 1912-13 tienoilla kiinnittänyt huomiota maidonvalkoiseen kiveen, jota irrallisina lohkareina esiintyi siellä täällä mustikanvarsien seassa. Löytäjä kuljetti yhden lohkareen kotipihaansa. Siellä sitä luonnollisesti ihmeteltiin ja kummasteltiin, mitä moinen maidonvalkoinen kivi mahtoi olla. Löydetty lohkare jäi viereksimään pihamaalle, kunnes eräänä kesänä, kesölomallaan Saksan talossa lomaillut maisterismies huomasi kiven ja alkoi kysellä, mistä kivi oli pihamaalle tuotu. Samainen maisterismies tunnisti kiven niin sanotuksi maitokvartsiksi ja innostui etsimään sen emäkalliota. Se löytyikin noin kilometrin päässä Ylänteenniemestä. Kesälomalainen oli toimittanut kivestä näytteen Inkoosta kotoisin olleelle insinööri Selim Collianderille, joka puolestaan oli innostunut asiasta niin, että oli ostanut Ylänteenniemestä noin 11 hehtaarin maa-alan ja aloitti teollisen louhinnan. Paikalle rakennettiin ensimmäiseksi sepän paja työkaluhuoltoa varten. Seppämestarina toimi Jussi Ukkonen Läsäkoskelta. Ylänteenlahden rantaan rakennettiin lastaussilta ja sillalta louhintapaikalle noin 200 metriä kapearaiteista rautatietä, jota pitkin kuuppavaunuilla kärrättiin louhittu kivi lauturilla odottaviin kuljetuslotjiin eli roomuihin. Kvartsikiveä kuljetettiin vesitse lotjilla hinaten Otavan satamaan, josta se lastattiin rautatievaunuihin Imatran tehtaille kuljetettavaksi. Työnjohtajana louhoksella toimi Axel Lomberg Inkoon pitäjästä. Louhinta tapahtui alkeellisesti miesvoimin ilman konevoimaa, kekseliäät apuvälineet hieman helpottivat työn rasittavuutta. Kivi irroitettiin emäkalliosta dynamiitillä räjäyttämällä - ensin oli kuitenkin miesvoimin porattava reikiä tarvittava määrä kallioon. Poraaminen oli raskasta ilman koneapua, ulottuivathan syvimmät reiät yli viiteen metriin. Louhimon pajassa tarvittavat hiilet poltettiin lähellä pajaa olevalla miilupaikalla, jossa hiilenpolttajana toimi Koskiniemen Pertti. Louhimon ansioksi on mainittava se yksityiskohta, että kaivostoiminnan pyörittämiseksi Vaimosniemelle saatiin ensimmäinen puhelin jo v.1917. Louhimotyön loputtua puhelin jäi Ylänteen (Saksan) talon omistukseen. Louhittu kvartsikivi ei laadultaan ollut parasta mahdollista ja sitä täytyi lastausvaiheessa valikoida - käsipelillä tehtynä vaihe nosti kohtuuttomasti kustannuksia. Toiminta osoittautui kolmessa vuodessa kannattamattomaksi, louhimo hiljeni ja rakennukset lahosivat. Ylänteenniemen kvartsikivilouhimo heräsi uudestaan eloon kesällä 1940, kun ulkomailta ei enää voitu kvartsikiveä tuoda. Tuon kesän aikana toiminta jatkui aikaisemmilla systeemeillä ja lähinnä keskityttiin parikymmentä vuotta aikaisemmin jo louhittujen kvartsikivien poiskeräämiseen. Vuoden 1940 syksyllä työmaa hiljeni lopullisesti.

C) Sulo J.Saksan perinnekirjassa'(1984) on hänen piirroksensa parakkirakennuksesta, jossa toimi 'einikkalan koulu'1950-luvun loppuvuosiin saakka. Reinikkalan ja Vaimosniemen kylät kuuluivat vuoteen 1946 saakka kirkonkylän koulupiiriin, jolloin esim. Vaimosniemen kaukaisimmista taloista kertyi kouluikäisille matkaa kouluun lähes 20 kilometriä. Niinpä monen alueen lapsen ainoaksi koulumuodoksi jäi mainittuun vuoteen asti ns. kiertokoulu'(opettajina 1900-luvun alussa Alina Tyrväinen ja Mandi Rostedt). Uusi kansakoululaki v.1921 lakkautti kiertokoulut. Talvisodan syttyminen v.1939 aiheutti Vaimosniemen kouluoloihin muutoksia evakkolapsien myötä. Kirkonkylän koulurakennukset jäivät pieniksi. Kyläläisten ripeän toiminnan ansiosta Reinikkalan kartanosta saattiin v.1945 vuokratuksi huonetilat omalle kyläkoululle. Oppilaita oli yli 60 ja opettajia yksi - lisäksi Reinikkalan kartanon silloinen omistaja ei ollut halukas jatkamaan vuokrasopimusta - jotain uutta oli keksittävä. Kyläkokouksen valitsema toimikunta sai aikaiseksi parakkikoulun rakentamisen Kangasniemi-Mikkelitien ja Mallosjärven rajoittamalle vuokratontille. Koulun ensimmäisessä johtokunnassa istuivat Alvi Patrikainen, Matti Janatuinen, Antti Tiihonen, Mikko Kuitunen, Arvi Marttinen ja Sulo J.Saksa. Opettajana aloitti Martta Pesonen. Uutta koulutaloa alettiin rakentaa v.1952 talkoohengessä neljän ammattimiehen johdolla: Onni Saksa, Antti Tiihonen, Evald Pulkkinen ja Jalo Väisänen. Uudessa koulussa aloitti (pienten rakennusvaiheiden viivästymisien merkeissä) ensimmäisenä opettajana 18-vuotias ylioppilastyttö Rauha Reinikka Alastarosta. Uuden koulurakennuksen ensimmäinen opettajatar Rauha Reinikka (1952). Reinikan työtä opettajina jatkoivat sittemmin Terttu Kaatranen (Reinikkalan koulun opettajan Elli Paajasen tytär), Eeva Moilanen ja Sanni Nykänen. Viides ja viimeinen opettaja koulun lakkuttamiseen asti oli Aili Pynnönen. Uusi vuonna 1952 valmistunut koulurakennus Sulo J.Saksan piirroksena. Samainen entinen koulurakennus kuvattuna 31.1.2010 (S&J) - rakennus toimii nykyisin nimellä Metsola ja se toimii vaimosniemeläisten kyläkokoontumispaikkana (metsästysseura). Vaimosniemen Metsolan nimikyltti tienvarressa kuvattuna 31.1.2010 (S&J). Vaimosniemen Metsolan piharakennus kuvattuna 31.1.2010 (S&J).

D) Ylläoleva piirros vanhasta Vaimosniemen Närväisten talosta on Eeva Lylyn (os. Närväinen) kirjasta Kangasniemen Närväisiä (1989). Piirroksen on muistikuviensa mukaan tehnyt ilmeisesti aikoinaan Adolf "Aatu" Närväinen. Hän oli tyttärensä mukaan ollut lahjakas piirtäjä ja maalari. Kirjoittajan isä Adolf Närväinen (1896-1938) oli yksi Malakias Närväisen (1856-1931) kymmenestä lapsesta. Eeva Lyly (os. Närväinen) (s.1920) kirjoittaa kirjassaan omia lapsuusmuistelmiaan tuosta piirroskuvan Vaimosniemen ensimmäisestä asuinpaikastaan seuraavasti: Vanha Närväisten torppa Kangasniemen Vaimosniemessä oli paikka, jossa minä synnyin tammikuussa 1920. Tuon oikeanpuoleisen ikkunan takana oli kamari, jonka isäni Adolf Närväinen oli tapisoinut ja kunnostanut nuorikkonsa, naapurin tyttären Elsa Ukkosen tulla sinne ja siellä esikoisensa synnyttää. Ei tarvinnut syntyä saunassa, niinkuin talon lapset olivat siihen saakka syntyneet. Taisin jäädä ainoaksi tuossa lähes satavuotiaan talon kamarissa syntyneeksi, sillä talo purettiin v.1927 ja tilalle rakennettiin uusi. Malakias ('Kiia') Närväinen (1856-1931) Eeva Lylyn kirjan mukaan Malakias (tai "Kiia" kuten häntä yleisesti kutsuttiin) asui ja viljeli kuolemaansa asti kotitorppaa, joka torpparilain perusteella muuttui itsenäiseksi tilaksi 1920-luvun alussa. Vanha asuinrakennus purettiin v.1927 ja Aatu-pojan piirustusten mukaan uusi talo alkoi nousta pihapiirissä hiukan eri kohtaan. Uuden rakennuksen pohja oli 7x14 metriä ja siihen tuli tupa, keittiö, kaksi kamaria ja eteinen. Talo oli jouduttu rakentamaan velkapääomalla ja kun Malakias v.1931 kuoli, jouduttiin tila seuraavana vuonna huutokauppaamaan veloista pääsemiseksi. Kirjan mukaan Malakias Närväinen oli jäyhä, huumorintajuinen savolainen maanviljelijä. Hän ei halunnut, että lapset sanoivat häntä isäksi, vaan oli tokaissut: Sanokee tuota kaevon vinttiä isäksenne. Minä olen Kiia. Hänellä oli ollut hyvä lauluääni, joka pääsi erityisesti oikeuksiinsa sunnuntaiaamujen virrenveisuissa. Malakias Närväisen puoliso oli Hilma Maria Ursinus (1872-1928). Heillä oli yhdeksän yhteistä lasta: Adolfina (1892-1975), Adolf (1896-1938), Paavo (1899-1956), Aili (1902), Otto (1904-1956), Jalmar (1906-1970), Alma (1908-1988), Aino (1909) ja Yrjö (1911-1982). Ennen avioliittoaan Malakiaalla oli jo tytär Amalia (1884-1966) Severina Laitisen kanssa. Malakias Närväisen esikoistytär Amalia ja hänen puolisonsa Otto Virtanen (vaimosniemeläinen pientilallinen, veneentekijä ja kalastaja). Eeva Lyly kertoo kirjassaan muuttaneensa vanhempiensa mukana jo vauvana Mikkeliin ja Otavaan, mutta palanneensa 5-6 vuotiaana takaisin haikutupaan: Vaikka elämä olikin köyhää, elintaso nykyaikaisittain katsoen melkein olematonta, se ei ainakaan lapsen mieltä murehduttanut. Huomaan unohtaneeni sen, minkä savutuvan elämässä ajattelisi olleen hankalinta ja epämukavinta, nimittäin savun, joka uunia lämmitettäessä tuli tupaan, täytti sen ja samalla mustutti seinät ja laipion. Savu ei kuitenkaan täyttänyt koko tupaa, vaan nousi kohti laipiota ja meni siellä olevan lakkeistorven kautta hiljalleen ulos. Lähellä lattiaa ei savua ollut. Eikä siitä ole mieleen jäänyt epämukavaa muistoa. Malakias-vaarin kuoltua 1931 uutta taloamme isännöi isäni Aatu (Adolf) yhdessä Otto-veljensä kanssa. Veljekset joutuivat 21.3.1932 luovuttamaan kaiken omaisuuden velkojille huutokaupattavaksi. Velkojia oli runsaat kaksikymmentä. Päävelkoja Basilius Laitinen huusi talon. Hän jätti talon edelleen setäni Oton hoitoon, mutta Otto palattuaan sotaväestä luopui töistä ja muutti Säynätsaloon. Sitten tuli Karjalan siirtoväen asuttamisen aika, ja talon maat jaettiin kahdeksi 20 ha:n tilaksi, joihin sijoittuivat Haapsaaret ja Valamot. Tämä Närväisten hautakivi löytyy Kangasniemen Vihikankaan uudelta hautausmaalta - kuvattu 9.2.2008 (S&J).

Rakennuksia Vaimosniemen tien varrelta (2010): 1. 2. E) Nämä kaksi kuvaa ovat ilmeisen autioituneesta talosta, joka sijaitsee heti Vaimosniemelle käännyttäessä tien oikealla eli länsipuolella. Kuvattu 31.1.2010 (S&J). 3. Tämä hevos/ponitalli sijaitsee edellisestä eteenpäin myös tien länsipuolella - kuvattu 31.1.2010 (S&J). 4. Kuvattu 31.1.2010 (S&J) - kuten kaikki allaolevatkin: 5. 6. Kuvissa #5 ja #6 sama pihapiiri, talon numero kilvessä 185. 7. 8. 9. 10. 11. 12. 13. 14. 15. Kuvissa #14 ja #15 sama rannan hirsirakennus. 16. 17. 18. Siiri Laitisen mukaan (24.2.2010) tämä rakennus tunnettiin aikanaan Valjakan huvilana (Erkki Valjakan sisar). (Seppo Rytkönen, sähköposti 23.4.2010): Tämä kuvassa oleva Valjakan huvilana tunnettu paikka oli Kangasniemen kirkon omistuksessa ja kappalaisen, Tobias Valjakan virkahuvilana. Paikasta oli jonkinlainen vuokrasopimus, joka oli voimassa niin kauan, kun suku piti paikkaa yllä. Jossakin vaiheessa Tobiaksen nuorin tytär, Mirja Eloaho, os. Valjakka lunasti paikan itselleen. Saattoi olla 1980 - 90-luvulla, mutta tarkempaa tietoa minulla ei ole. En näin äkkiseltään löytänyt tietoja Tobiaksen virka-ajasta Kangasniemellä, mutta hän on syntynyt 19.4.1857 Mikkelin Norolassa, ja tuli Kangasniemelle Juvalta. Puolison nimi oli Ilmi Lundström. Minä olen Kangasniemen Rytkösten jälkeläisiä, kuten myös Tobias Valjakan, joka oli äitini isoisä. Olen yrittänyt selvitellä Rytkösten alkutilan, Rytkönselän sijaintia Kaihlamäessä, mutta toistaiseksi en ole onnistunut. Myös Rytkölän historia on kiinnostukseni kohteena. Jos joillakin sivustolla vierailevilla on tiedossaan jotakin Kangasniemen Rytkösiin liittyvää, olisin kiitollinen palautteesta (esimerkiksi tämän sivuston ylläpitäjien kautta). Terveisin, Seppo Rytkönen, Kerava. (Anita Lautsilta, 25.3.2015): Numero 18 - kuva Vaimosniemestä on siis kappalainen Valjakan huvila. Ilmi-mummo soudatti kesän alussa viime vuosisadan alkupuolella anoppini eli pojantyttärensä Vaimosniemeen kera palvattujen kinkkujen ja lehmän. Ilmi oli Iitin kirkonkylän kauppiaan Lundströmin tytär. 1976 vietimme ensimmäisen loman Kangasniemen Vaimosniemellä. Jossakin vaiheessa Mirja Eloaho sai veljensä Olen perikunnan allekirjoittamaan paperit ja paikka siirtyi yksinomaan hänelle. Mirja Eloaholla oli sisarukset Yrjö, Ole, Meeri , Erkki Johannes, kuoli pienenä, Mauri, Erkki Ferninand eli Ikosen kaupan Erkki sekä tämä Mirja. Jossakin on kuva Vaimosniemen huvilan laiturilta vuoden vanhan tyttäremme syödessä isotädin keittämää kaurapuuroa. Se hellemekko on meillä vieläkin ja muistoissa ihana kesäaamu suvun kanssa aamiaisella rannalla. 19. Kaikki kuvattu 31.1.2010 (S&J) - kuvan #19 pihapiiri sijaitsee Vaimosniemen yleisen tien päässä.

Näkymiä Vaimosniemen tien varrelta marraskuussa 2018: 1. F) Kaikki tämän kuvaruudun F kuvat #1-22 ovat otetut 17.11.2018 (S&J) Vaimosniemen eteläkärjestä alkaen (kohdasta missä yleinen tie päättyy) pohjoiseen kohti Mikkeli-Jyväskylän valtatien ja Vaimosniementien risteystä. 2. 3. 4. 5. 6. 7. 8. 9. 10. 11. 12. 13. 14. Ruokolahdentien risteys 15. 16. 17. 18. 19. 20. 21. 22. Kaikki tämän kuvaruudun F kuvat #1-22 ovat otetut 17.11.2018 (S&J) Vaimosniemen eteläkärjestä alkaen pohjoiseen Mikkelin valtatien risteystä kohti.

Vaimosniemen kummitustarina elokuulta 1947: G) Kangasniemen Vaimosniemi (Pulkkinen) nousi elokuussa 1947 maailmankartalle, kun talon ulkorakennuksessa kuului kolmen viikon aikana outoja koputuksia. Paikalle saapui lehtimiehiä ja muita virallisimpiakin tutkijoita. Tallessa olisi kaiketi 20 erilaista tallennettua tarinaa ja peräti kuusi silminnäkijän lausuntoa. Yksi talon lapsista jäi ykkösehdokkaaksi koputusten aiheuttajaksi (= tarkemmat tiedot tämän kirjoittajalta puuttuvat toistaiseksi, miten tuo teoria saatiin aikaiseksi). Koputtajaan ei yrityksistä huolimatta oltu saatu mitään kontaktia. Vaimosniemen kummitus oli päässyt mukaan v.1976 Heikki Tikkalan Helsingin yliopistolle tekemään pro gradu-tutkielmaan (Tikkala, Heikki 1976. Poltergeist kognitiivisen dissonanssin aiheuttajana: Tutkimus Vaimosniemen kummituksesta ja Kuhamäen pirusta. Helsingin yliopisto. Uskontotieteen laitos. Pro gradu -tutkielma).

Tiihosen suvun kuva-albumeista: H) (Paula Tiihonen, sähköposti 17.8.2010): Nämä kuvat saattavat kuulua Vaimosniemen kylän kuvien yhteyteen, isäni Eino Tiihosen syntymäseuduille. Tietoa näistäkään ei ole enempää, mutta ehkä joku vanhempi Vaimosniemeläinen tunnistaa maisemista ja taloista paikat. On näissä kuvissa ainakin nähtävissä se, kuinka paljon väkeä ennen vanhaan tarvittiin maatalontöissä, kun ei ollut suuria koneita. (Leena Räsänen, sähköposti 15.11.2011): Kirjoitan Paula Tiihosen (pikkuserkkuni) lähettämästä talon kuvasta, jonka hän oletti olleen Vaimosniemellä. Uskon tietäväni, mistä talosta on kyse. Se on Antti Tiihosen talo eli Paulan isän, Eino Tiihosen kotitalo Vaimosniemellä. Minulla on samasta talosta kuva, jossa talon väki on kokoontunut juuri tuon kuistin eteen noin 1925 tai 1926. Liitän kuvan tähän viestiini. Kun kuvia vertailee, huomaan kuistin rakenteen, ikkunoiden sijainnin ja seinän laudoitusosan täsmälleen samanlaiseksi. Tunnistusta vahvistaa myös se, että minun kuvassani esiintyy Eino Tiihonen pikkulapsena. Tämä rakennus purettiin vasta 1950-luvulla, jolloin silloinen isäntä, Antti Tiihonen hänkin, rakensi siihen perheelleen uuden talon. Tämä talo on edelleen olemassa kauniissa rantamaisemassa. Antti Tiihosen talon väkeä Vaimosniemellä v. 1925. Kuvan lähetti 15.11.2011 Leena Räsänen. (Leena Räsänen, sähköposti 15.11.2011): Kuvassa olevat henkilöt ovat oikealta lähtien: - Iida Maria Pylvänäinen, o.s. Tiihonen, (synt. 1878) sylissään Eino Tiihonen (synt. 1924). - Tyyne Alina Pylvänäinen (synt. 1913) , myöhemmin Räsänen. - Antti Tiihonen (synt. 1880). - Martta Tiihonen (synt. 1915). - Otto Tiihonen (synt. 1912). - Väinö Tiihonen (?) (synt. 1920). - Vanha-Antti Tiihonen (synt. 1852). - Antti Tiihonen (synt. 1909). - erikseen edessä olevaa pikkupoikaa ei ole tunnistettu. Äitini Tyyne Räsänen, o.s. Pylvänäinen, oli syntyperäinen kangasniemeläinen, Vaimosniemeltä lähtöisin. Vietin itsekin Kangasniemellä lapsuuden kesiä 1950-luvulla milloin enoni, Väinö Pylvänäisen, perheen luona, milloin taas Malloksenpäässä Tyyne ja Johannes Hännisen talossa. Tyyne Hänninen oli äitini pikkuserkku. Isoäitini Iida Pylvänäinen oli kotoisin tästä Tiihosen (ent.) torpasta. Hän meni naimisiin Emil Alfred Pylvänäisen kanssa, mutta puoliso hukkui jo vuonna 1915 palatessaan kirkolta syysjäitä myöten. Leskeksi jäänyt Iida Pylvänäinen muutti kahden pienen lapsensa, enoni Väinö Pylvänäisen ja äitini Tyyne Pylvänäisen, kanssa Antti-veljensä talouteen Vaimosniemen Tiihoseen. Kuvan ajoitus perustuu siinä olevien lasten iän arviointiin. Kuva on otettu syyskesällä, sillä talon seinustalla on pellavia kuivumassa. Kuistia kiertävät humalat. Antti Tiihosen talo oli kuvan ottamisen aikaan (1925) siis jo itsenäinen maatila, ei torppa. Äitini aina puhui Tiihosen torpasta, kuten hänen lapsuudessaan oli ollut tapana. Ilmeisesti tila itsenäistyi vuonna 1918 uuden lainsäädännön myötä. Sitä ennen Tiihonen oli ollut Reinikkalan torppa. Saksan talo oli Tiihosen naapureita ja Sulo Saksa oli aikanaan äitini läheinen ystävä. Äitini Tyyne Pylvänäinen lähti Kangasniemeltä koulutielle ja opiskelemaan. Kangasniemeä hän piti kotiseutunaan koko elämänsä. (Paula Tiihonen, sähköposti 17.11.2011): Kuvatekstissä sanotaan, että kuva on otettu syksyllä ja että kuistia kiertävät humalat. Isäni kylläkin kertoi, että hänen lapsuudessaan oven edessä kasvoi elämänlanka- niminen köynnöskukka, ja sitä hän toi kotipaikaltaan kesämökillemmekin kasvamaan. Nämä kolme ylempänä olevaa kuvaa ovat kaikki peräisin Paula Tiihosen isän Einon valokuva-albumista. Koska isä oli syntyjään Vaimosniemeltä, lienee perusteltu oletus, että nämä kuvat olisivat siis aikoinaan otettu siellä. Mielenkiintoinen tuo ehjänä säilynyt uunimuuri. Siinä näkyy hyvin ajan erikoinen ratkaisu, uuni rakennettiin hirsikehikon päälle. Kuvasta erottuu myös hirsikehikkoon jätetty aukko, josta pääsi lämpimään paikkaan uunin alle omaan rauhaansa. Ainakin kotieläinten kerrottiin ko. järjestelyä mukavuudenhalussaan hyödyntäneen. Kyllä ihmisasukkaidenkin on kerrottu kyseistä tilaa hyödyntäneen mm. piiloutumistarkoituksessa. Hurjimmat tarinat kertovat miesväen pelanneen kolossa naisväeltä salaa korttia.

Vaimosniemen kivitaiteilija Juhani Saksa: I) Kangasniemen Vaimosniemellä asuu ja työskentelee ateljeessaan kivitaiteilija Juhani Saksa (kuva ja tiedot nettisivultaan): SAKSA JUHANI, Kuvanveistäjä, Vaimosniemi, 51200 Kangasniemi, syntymäaika: 26.3.1939 (Kangasniemi), Vanhemmat: maanviljelijä, kirjailija Sulo J. Saksa (Juuso Sarkka) ja mielisairaanhoitaja Lilli Saksa, os. Hukka. Lapset: Perttu, s. 1977, Tait. maisteri, valokuvaaja. Julkiset teokset: "Menneiden sukupolvien muistolle", 1990, pronssiveist. graniittijalustalla, Askolan hautausmaa, Askola, Vaajakosken kirkon alttariveistos 1992, Jyväskylän mlk., prof. Otto Manninen, pronssireliefi 1992, Kangasniemi, Jyskän palvelukeskus, puiset alttaritaulut, Jyväskylän mlk., Kirkon lähetyskynttelikkö, Vaajakosken kirkko, Jyväskylän mlk., Sankarivainajien muistomerkki 1994, Jyväskylän mlk., Kesäilta Puulalla, kivireliefi 1995, Kangasniemen kunnantalo, Joutsenet, veistospari 1996, Kangasniemen kunnantalo, Sotaan lähteneiden muistopatsas 1996, Kangasniemi, Vaajakoski-monumentti 1993, Jyväskylän mlk., Perinnepuiston patsaat (Kangasniemi), graniitti ja marmori, yht. 3 kpl, Kangasniemen kunta, Poslaniec (Sanansaattaja), patsas 1993, Gdansk, Puola, Jatuli, maataidemuistomerkki 1993, Wdzydze, Etnografinen museoalue, Puola, Kisailijat, pronssipatsas graniittijalustalla 2007, Vaajakoski. Hiski Salomaan muistomerkki 2009, Kangasniemi, Muistelupaikka 2010, Kangasniemen Seurakunta.