|
|
Hyrsylän mutka: Hautavaara ja Ignoila
C)
Suvion perhe Hautavaaran rajavartiotalon rappusilla. Takana Salmin rajavartioston Hautavaaran vartion päällikkö Viktor Suvio ja hänen vaimonsa Anna-Liisa sekä edessä tyttäret - vasemmalla Aira ja oikealla Inkeri. Hautavaaran vartio oli pohjoisin Hyrsylän mutkan vartioista, ja se pidätti lukuisia Suomeen tulleita vakoilijoita. Kuva julkaistu Matti Kososen kirjassa 'Talvisodan tiedustelijat' (Atena, 2004). Kuva on peräisin tanssitaiteilijana tunnetun (kuvassa mukana olevan) Aira Suvio-Samulinin arkistosta.
Raportti
Suomen kansalaisten evakuoinnista
puna-armeijan joukko-osastojen valloittamalta
Suojärven alueelta,
20. helmikuuta 1940:
(Suomen kansanhallituksen edustajien prikatiiri
Karpov,
Karjalan tasavallan valtionkeskusarkisto.)
Armeijan erikoisosasto aloitti väestön evakuoinnin tältä alueelta 5. helmikuuta 1940 Hautavaaran kylästä, ja se suoritettiin seuraavalla tavalla. Organisatorinen työ mainitun kylän evakuoimiseksi oli tehty huonosti. Esimerkiksi osastojen päälliköt eivät tunteneet aluettaan, asukkaiden luetteloja ei tarkistettu etukäteen, ja seurauksena oli, että väestölle alettiin ilmoittaa evakuoinnista päivällä kello 11, tavaroiden kuormaus ja ihmisten lastautuminen ajoneuvoihin lopetettiin vasta kello 20:n maissa (kello 8 illalla). Seuraavien operaatioiden aikana mainitut epäkohdat poistettiin.
Tällä alueella asukkaat evakuoitiin seuraavista kylistä:
1. Hyrsylä - 494 henkeä
2. Ignoila - 183 henkeä
3. Huttula - 45 henkeä
4. Naistenjärvi ja Torasjoki - 132 henkeä
5. Hautavaara - 223 henkeä
6. Moisionvaara - 364 henkeä
7. Vegarus - 104 henkeä
8. Rautavaara, Kaitajärvi, Välikylä ja Heinäselkä - 125 henkeä
9. Omossi (yksinäistalo Savihauta), Suuriselkä, Verkojärvi, Kuinuniemi - 98 henkeä
Yhteensä evakuoitiin 1768 henkeä, heistä 3 lasta kuoli matkan aikana (Hautavaaran ja Moisionvaaran kylistä). Oheisena paikkakuntia koskevat tiedot.
Väestön evakuoinnin aikana kansanhallituksen edustajat antoivat kenkiä ja vaatteita apua tarvitseville lapsille. Esimerkiksi Ignoilan kylässä käytettiin 748 markkaa: lasten huopikkaita 11 paria, lämpimiä sukkia 20 paria, villapaitoja 11, tämän lisäksi kylän koululaisille annettiin jalkineita. Hautavaaran kylässä annettiin 28 paria lasten huopikkaita ja 30 paria lasten sukkia. Hautavaaran kylästä lähetettiin heti kaksi autoa, jotka kuljettivat lämpimiä vaatteita, jauhoja ja lihaa. Tämän lisäksi useassa kylässä (Hyrsylä, Suuriselkä, Omossi, Hautavaara ja Ignoila) sen jälkeen kun Suomen kansanhallituksen edustajat muistuttivat keskinäisestä avunannosta, asukkaat itse antoivat lämpimiä vaatteita köyhille lapsille ja aikuisille.
Evakuoitavan väestön mieliala oli yleensä hyvä. Tästä osoittaa myös seuraava tosiasia: 11. helmikuuta Hyrsylän kylässä 494 asukasta saatiin kokoontumaan samaan paikkaan 6 tunnissa, vaikka eri paikkakunnat ja yksinäistalot sijaitsevat jopa 8 kilometrin päässä toisistaan. Lastautuminen viipyi kuitenkin 5 tuntia, koska autoja ei ollut paikalla.
Oli myös tapauksia, kun toiset asukkaat kieltäytyivät lähtemästä mihinkään sen jälkeen, kun heille oli ilmoitettu häätämisestä (Nilosaari, Hautavaara ja Ignoila). Kun heidän luokseen tultiin toistamiseen, kaikki tavarat oli sittenkin jo pakattu. Ignoilan kylässä tapahtui seuraavaa: yksi vanha nainen alkoi itkeä kovasti lähtiessään kotoa. Kun Suomen kansanhallituksen edustaja näki sen, hän meni naisen luo keskustelemaan. Kysymykseen, miksi hän itki, nainen vastasi, että häntä hävetti mennä Neuvostoliiton alueelle, koska "he pakenivat tälle seudulle vuonna 1919 Veskelyksen kylästä".
Vihollisen vankina (Raisa Ruusunen os. Lampiselkä, ent. Soboleff):
Suojärven pitäjään kuuluvassa ns. Hyrsylän mutkassa oli kolme kylää: Hyrsylä, Hautavaara ja Ignoila. Jälkimmäinen oli minun kotikyläni. Kotitalostani oli valtakunnanrajalle matkaa kaksi kilometriä, rajavartiostoon vajaa kilometri. Äitini oli suomalainen, isäni venäläinen kansakoulunopettaja. He olivat menneet naimisiin ennen Suomen itsenäistymistä, ja kun raja maamme itsenäistyttyä sulkeutui, he jäivät Suomen puolelle. Meitä oli kymmenen lasta, tyttöjä ja poikia. Meillä oli pieni tila, jota viljelimme. Äitini kuoli v. 1937, ja siitä lähtien - olin silloin 13-vuotias - minä hoidin perheemme taloutta isän auttaessa ja opastaessa.
Talvisodan syttymisen aikoihin kaksi aikuista veljeäni olivat YH:ssa, kaksi sisartani kotiapulaisina, toinen Sortavalassa, toinen Viipurissa, ja kolmivuotias kuopuksemme Lauri naimisissa olevan sisaremme luona ”kylässä” Kaitajärvellä, joka sekin oli Suojärveä. Isän oli määrä hakea hänet pian kotiin, mutta sota ehti syttyä ennen sitä, ja niin pikkuveli vältti onneksi meidän kohtalomme. Kotona meitä oli isän lisäksi kaksi sisarta ja kaksi pienempää veljeä.
Marraskuun 29. päivän iltana isä tapansa mukaan kuunteli radion myöhäisuutiset. Huomasin hänestä, että jotain erikoista niissä oli, mutta kysymykseeni hän vastasi kehottamalla minua menemään levolle. Itse hän jäi istumaan tupaan ja pani tupakaksi.
Mutta seuraavana aamuna valkeni kaikille meille Hyrsylän mutkan asukkaille, mitä oli tapahtunut: Neuvostoliiton joukot olivat hyökänneet yli rajan ja meidän suunnalla ensi töikseen sulkeneet kapean kannaksen Suomen maaperää, ainoan yhdyssiteemme muuhun Suomeen. Olimme pussissa, motissa, mikä termi sodan kuluessa vakiintui yleiseen kielenkäyttöön, eikä ollut enää pääsyä vapauteen.
Heräsimme varhain tykkien jyskeeseen ja näimme kranaattien iskeytyvän pelloillemme ja talomme läheisyyteen. Perästä ymmärsimme, että hyökkääjän tarkoituksena oli ollut tuhota suomalainen rajavartiosto, mutta huonon osumistarkkuuden vuoksi ammukset lensivät meidän ympäristöömme. - Isä komensi meidät lapset karsinaan turvaan; karsina oli tuvan alla oleva vihanneskellari, jonne päästiin lattiassa olevan luukun kautta. Siellä pimeässä me pelon ja kauhun vallassa odotimme, mitä tapahtuisi. Mutta tuon tykistökeskityksen tauottua ei tapahtunut enää mitään, ja päivän valjettua oli ryhdyttävä tavallisiin askareisiin: lehmät oli ruokittava ja lypsettävä, perheelle valmistettava ruokaa jne.päin.
Pelästyneitä lähinaapureita alkoi tulla meille kyselemään, mitä nyt tehdään. Kukapa siihen pystyi vastaamaan. Oli vain yritettävä elää edelleen pelosta ja uhasta huolimatta. Radiota kuunneltiin ja saatiin varmuus tilanteesta: olimme Neuvostoliiton vankeja. Sodan syttyminen oli monille yllätys, varsinkin isälleni, joka ei tahtonut uskoa venäläisistä pahaa. Tilanne oli hirveä, ja minä suunnittelin pakoa; sanoinkin isälle, että lähden hiihtämään omien luo, kohti Suojärven keskustaa. Isä ei tietenkään päästänyt, ja surman suuhun olisin toki joutunutkin. Oli vain niin, että eläminen päivästä toiseen pelossa ja epävarmuudessa ilman että saattoi mitään tehdä sietämättömältä tuntuvan olon katkaisemiseksi pani miettimään ja suunnittelemaan jos jotakin.
Niin kului kaksi iäisyydeltä tuntuvaa päivää. Kolmantena ilmestyi pihaamme kaksi ratsastajaa. Isä meni heitä vastaan - kielivaikeuksiahan ei ollut - ja keskustellessa antoi ne tiedot kylän asukasmäärästä ym., joita häneltä kysyttiin. Miehet lähtivät pois, ja isä palasi tupaan ja kertoi, ettei meillä ollut mitään hätää; saamme elää kuten tähänkin asti, erona vain se, että nyt olimme Venäjän kansalaisia. Niin elimme edelleen saman epätietoisuuden ja kalvavan pelon alla: miten meidän käy? Kamalaa oli nähdä, miten venäläiset lentokoneet alituiseen ylittivät kylämme matkallaan pommittamaan suomalaisia paikkakuntia. Onneksi radion kautta saimme tietoja Suomen puolelta ja olimme selvillä tilanteesta pitkin aikaa, siitä missä rintamalinjat kulkivat ym. Mutta eräänä päivänä helmikuun alussa radiot otettiin pois, ja niin jäimme täydelliseen uutispimentoon.
Jonkin päivän kuluttua tästä tultiin ilmoittamaan, että kyliin tulevat kovat taistelut, jonka vuoksi meidät asukkaat viedään turvaan, pois kylistämme. Tämä oli yksi valheista, joita meille ajan kuluessa syötettiin. Isäraukkani uskoi kaiken todeksi. Edessä oli lähtö kotoa - minne, sitä meille ei sanottu. Kolmen päivän muona käskettiin ottaa mukaan. Sitten vain ovet lukkoon ja ulos pihalla odottavaan kuorma-autoon. Minä otin vain rakkaan kissani, joka kuitenkin karkasi noustessani auton lavalle. Se oli kamala matka avonaisessa kuorma-autossa kohti itää 40 asteen pakkasessa. Kun tuli lehmien hoitoaika, itkin ja ajattelin, kuka nyt antaa Tuulikille ja Helmille vettä ja kuka syöttää lampaat. Kaikki eivät matkaa kestäneet; pieniä lapsia ja vanhuksia kuoli. Meidän automme matkaajat selvisivät tästä 12 tunnin ajosta sentään hengissä.
Tulimme Prääsään, jossa saimme ensimmäisen kerran aterian: puuroa, jota syötiin puulusikoilla. Sitten meidät vietiin entiseen Interposolkan luostariin, jossa meidän perheemme sai asuttavakseen parakista pienen nurkkahuoneen. Samaan kylään tuotiin myös Hautavaaran ja Hyrsylän asukkaat. Meidän vankien oli itse hankittava ruoka ja yleensä olimme kaikin tavoin omassa varassamme. Eväät loppuivat pian; minullahan ei eväitä ollutkaan, eikä karannut kissanikaan olisi pitkälle riittänyt, jos vaikka olisimme sitä käyttäneet ravintonamme.
Isä meni metsätöihin, ja hänen ansaitsemillaan ruplilla elimme - niukin naukin hengissä pysyen. Kylässä oli kauppa, jossa oli yleensä vain leipää, joskus ns. siemenvoita, joka oli öljyä; lisäksi aika iso ruokala, josta sai joskus ostaa kalakeitoksi sanottua ruokaa. Käytännöllisesti katsoen elimme sen talven leivän varassa. Isän ollessa töissä me lapset kävimme etsimässä risuja ym. polttopuita, ”ostoksilla” kaupassa jne. Mieliala hyrsylänmutkalaisten keskuudessa oli luonnollisesti matalalla. Kaikki olivat huolissaan tulevaisuudestaan; Suomen asioista ja sodan kulusta ei tiedetty mitään. Mentiin vain hiljalleen päivästä toiseen. Monet eivät kestäneet, ruuan puute ja sairaudet veivät ihmisiä hautaan. Ainoa helpotus oli naapurien tapaaminen silloin kun se oli mahdollista.
Kevään tultua menin isän kanssa joelle uittotöihin. Aloin suunnitella karkaamista, muuta ulospääsyä en tilanteesta nähnyt, ja Suomeen oli päästävä, pois tästä olemattomasta elämästä. Kun kerroin aikeestani isälleni, hän tietysti pelästyi ja koetti saada minut järkiini: enhän tiedä, mihin suuntaan olisi mentävä, mistä saisin ruokaa, miten pääsisin rintamalinjojen läpi, jos yleensä niin pitkälle pääsisinkään. Järjetönhän ajatukseni oli, se oli selvää.
Niin kuluivat kuukaudet. Odotimme, pelkäsimme, toivoimme… Ja niin kävi, että eräänä päivänä toukokuussa kylään levisi huhu, että suomalaiset pääsevät pois. Juoksin töistä tulevaa isääni vastaan ja kerroin uutisen. Isä ei uskonut. ”No ei ole meidän Raisan mielikuvituksella rajoja!” hän tokaisi. Mutta kylään tultuamme saimme huhulle vahvistuksen: kotiin pääsemme - siis kotimaahan. Mutta kun isä oli saanut tiedon asiasta ja tuli huoneeseemme, hän sanoi: ”Me emme sitten lähde kukaan”, johon minä: ”Paitsi minä!” - Isälle oli luvattu, että hän saa perheineen palata Ignoilaan, hänelle annetaan hevonen ja lehmiä ja siellä perhe saa viettää normaalia elämää kuten ennen sotaa. Ja hän sinisilmäisyydessään uskoi!
Minä joka tapauksessa lähtisin muiden mukana Suomeen, siitä en antanut periksi. Isä ei myöskään antanut periksi: minun oli jäätävä muun perheen mukana. Onneksi siihen sattui tulemaan vanha naapurimme ja ystävämme, joka kehotti isää myöntymään. Hänellä oli kaksi tytärtä, ja hän lupasi ottaa minut kolmanneksi ja huolehtia kuin omastaan. Sitä paitsi hän arveli, kun tunsi minut, että voisin vastahakoisella asenteellani vaikeuttaa perheen elämää.
Isä valitti: ”Pitikö minun vielä nähdä tämä päivä, jolloin oma lapsi nousee minua vastaan!” Asia oli meille molemmille kipeä. Rakastin hyvää isääni, mutta tässä asiassa minun oli mahdoton antaa periksi. - Ennen lähtöämme venäläiset toivat allekirjoitettavaksi papereita, joissa luvattiin jos mitä kunhan jäisin maahan: koulutusta saisin mihin ammattiin hyvänsä ja opiskella niin pitkälle kuin kykyä riittäisi. Eivät ne minuun tehonneet; mielessä oli vain pääsy Suomeen. Ja muistan, että kun autot tulivat meitä kyläläisiä hakemaan Suomeen lähtöä varten, ensimmäisenä hyppäsin kyytiin. Matkatavaroita ei ollut paljon: huiviin käärittyinä veitsi ja haarukka ja vihreä leninki, siinä kaikki. - Olen perästä päin usein ajatellut, että vieressäni oli varmaan enkeli; ei 16-vuotiaalla tytöllä voinut olla itsellään kykyä tehdä niin kauaskantoista oikeata ratkaisua, ja vastoin isän tahtoa.
Autojen lähtiessä liikkeelle katselin taakseni niin kauan kuin saatoin nähdä viime kuukausien elinympäristöäni, ja mieleeni syöpyi pieni ryhmä, joka jäi seisomaan kaupanröttelön pihamaalle; isä, sisareni ja kaksi pientä veljeäni. Hirveätä oli jättää heidät, mutta tiesin, että tekemäni ratkaisu oli ainoa mahdollinen. Mutta miten heidän käy? En aavistanut - vai aavistinko? - etten enää heitä kaikkia tapaisi elossa. Niin kävi, että vain yhden heistä, toisen veljistäni, tapasin sitten vuosien perästä, kun siihen avautui mahdollisuus. Muut olivat jo siihen mennessä kuolleet, isä onnettomissa oloissa Siperiassa.
Tulimme Suomen puolelle, ja tapaamiltani tutuilta sain iloisen tiedon: Suomessa olevat sisareni ja veljeni olivat kaikki elossa ja terveinä, myös pikkuveli Lauri. Hän oli pelastunut sodan jaloista - se oli ensi päivinä Suojärvellä yhtä kaaosta - siten, että sisareni, jonka luona hän sodan syttyessä oli, oli käärinyt hänet huiviin ja kuljettanut potkurilla turvaan.
Meidät siirrettiin Helsinkiin Kaisaniemen kansakouluun karanteeniin. Saimme ruokaa, peseytyä ja meille annettiin puhtaat vaatteet. Omaisilleni oli suuri pettymys, että vain minä palasin; isän ratkaisua heidän oli mahdoton ymmärtää.
Vanhempi, Juho-niminen veljeni, jäi sodan jälkeen armeijan palvelukseen ja otti hoiviinsa minut ja Laurin, järjestipä minulle työpaikan armeijan keittiöapulaiseksi. Hänen virka-asunnossaan meidän oli hyvä elää. Mutta usein ajattelin Venäjälle jääneitä läheisiäni ja surin heidän kohtaloaan. Saimme sitten isältä kirjeen, huonolle paperille kirjoitetun, ilman kirjekuorta. Se oli kulkenut salaa rajan yli kädestä käteen ja löysi meidät, ihme kyllä. Tunsin heti isäni käsialan. Hän kirjoitti, että hän oli tehnyt elämänsä suurimman virheen jäädessään sinne. Raisa oli lapsi, mutta oli häntä viisaampi, kun ymmärsi palata Suomeen. Ja hän pyysi, että hinnalla millä hyvänsä yrittäisimme saada hänet ja lapset Suomeen.
Pian tämän jälkeen syttyi ns. jatkosota, eikä asialle voinut mitään tehdä. Olin lottatöissä koko sodan ajan. Mutta se on jo toinen tarina.
Ignoilan voimalaitos - kuva Kososen kirjasta 'Talvisodan tiedustelijat' (Atena, 2004).
'Talvisodan tiedustelijat' (Atena, 2004): Jotkut vankeina olleet suojärveläiset paljastuivat vakoojiksi jo talvisodan aikana. Useiden Valpon kuulustelemien Suojärven siviilivankien kertoman mukaan esimerkiksi talollinen Ivan Vonkala oli värvätty neuvostotiedustelun palvelukseen ainakin kaksi vuotta ennen sodan syttymistä - joidenkin tietojen mukaan jopa kahdeksan vuotta aiemmin. YH:n alettua syksyllä 1939 Vonkala määrättiin Hyrsylän mutkassa sijainneeseen Salmin rajavartioston Ignolan rajavartiostoon (Suojärvellä). Hän toimi samassa rajavartiokorpraali Olli Hämäläisen johtamassa Ignoilan vartiossa kuin muun muassa rajavartiosotamiehet Aleksi Telanen ja Eenokki Viholainen.
Sotatoimien alettua vartioston miesten onnistui paeta laukaustenvaihdon jälkeen noin yhdeksän kilometrin päässä Ignoilasta olleelle metsäkämpälle, jonne myös etelämpänä sijainneen Hyrsylän vartioston miehistö oli jo aiemmin tullut. Vonkala saapui sinne muiden mukana, mutta palasi esimiehiltään lupaa kysymättä takaisin Ignoilaan. Paluumatkallaan hän piilotti armeijan vaatteensa risukasaan ja meni sitten kotiinsa. Miehitysaikana Vonkalan todettiin auttaneen vihollista, eikä hän palannut muiden siviilivankien mukana enää Suomeen.
On mielenkiintoista huomata, että Vonkala joutui neuvostoliittolaisten pidättämäksi, koska nämä uskoivat hänen sabotoineen Ignoilan voimalaitosta. Paavo Harakan kokoamien tietojen mukaan Vonkala oli pannut hiekkaa Ignoilan voimalaitoksen rattaisiin, jolloin sen toiminta pysähtyi.
'Talvisodan tiedustelijat' (Atena, 2004): Suomen tiedustelu tiesi syksyllä 1939, että Aunukseen oli tuotu uusia joukkoja ja että siellä tehtiin muun muassa varustelutöitä ja korjattiin teitä. Näistä tiedustelutiedoista huolimatta viranomaiset laiminlöivät Suojärven noin 15 000 asukkaan evakuoinnin, jolloin yli 1800 siviiliä jäi venäläisten vangiksi. Suojärveläisillä oli kohtalotovereita pohjoisessa, sillä Suomussalmella jäi noi 300 ihmistä hyökkääjän käsiin, Kalastajasaarennossa ja Petsamossa samoin.
|
