A) Kurkijoki Pitäjän keskuksesta on linnuntietä matkaa Käkisalmeen 40, Sortavalaan 60 ja Viipuriin 100 kilometriä. Naapuripitäjiä ovat lounaasta myötäpäivään Hiitola, Parikkala, Jaakkima ja Lumivaara. Pinta-ala ilman vesialueita oli 537 km2 vuonna 1939 ja asukkaita oli 10032 henkeä. Peltoa oli 10707 ha, kasvitarhaa 25 ha ja niittyä 467 ha. Teollisuutta oli vuonna 1895 perustettu osuusmeijeri sekä muutamia käsityöverstaita ja pajoja, joissa tehtiin mm. kutomatuotteita, luokkia ja hevospiiskoja. Tärkeimmät asutuskeskukset olivat Kirkonkylä, joka tunnettiin myös nimillä Kauppakylä ja Lopotti (Sloboda = Sloboda ven. = Kylä) sekä Elisenvaara. Kirkonkylän ja Elisenvaaran lisäksi pitäjään kuului 36 kylää. Panoraamakuva Kurkijoelle - kuvasi vuonna 2019 nimimerkki "Ore.e Refineries" (Wikipedia, CC BY-SA 4.0). Kartanoita oli Suohovi Elisenvaaran aseman lähellä, Kurkijoki 16 km Elisenvaaran rautatieasemalta ja Tervu Laatokan rannalla, 28 km Elisenvaarasta. Yläkansakouluja oli 17, alakansakouluja samoin 17 sekä ruotsinkielinen kansakoulu Sorjossa. Kurkijoki tunnettiin erikoisesti maatalouskoulujen ja hevoskasvatuksen pitäjänä. Maamiesopisto perustettiin v.1874, Elisenvaaran maanviljelyskoulu vuonna v.1896 ja Itä-Karjalan karjanhoitokoulu vuonna 1904. Kirkonkylässä oli kunnanlääkäri, Kurkijoen piirin piirilääkäri ja eläinlääkäri. Apteekit oli kirkolla ja Elisenvaarassa. Säästöpankki oli perustettu v.1908. Elisenvaarassa oli Kansallis-Osake-Pankin konttori. Seurakunta muuttui Stolbovan rauhan (v.1617) jälkeen kreikkalaiskatolisesta luterilaiseksi. Viimeinen kirkko oli puusta ja tehty vv. 1878-80 F. A. Sjöströmin piirustusten mukaan. Se paloi v.1991. Kreikkalaiskatolinen kirkko rakennettiin v.1933. Kreikkalaiskatolisia oli 322. Muinaismuistoiltaan Kurkijoki on rikas. Tuhannen vuoden takaisesta rautakautisesta korkeakulttuurista on tunnistettu seitsemän muinaislinnan paikkaa, joista 1800-luvun lopun kaivauksissa (Theodor Schvindt) löytyi erittäin runsas suomalaisperäinen esineistö. Tunnetuimmat ovat Lopotin linnamäki kirkonkylän keskustassa sekä Hämeenlahden linnavuori. Myöhemmiltä ajoilta on tiedossa vanhoja kreikkalaiskatolisten kirkkojen paikkoja. 1600-luvun lopulla Kurkijoella oli muutaman vuoden ajan kaupunkioikeudet. Lähteet: Martti I Jaatinen: Karjalan kartat/ Karjalan Liitto ry./ 1997 * Vaakuna: Karjalan Liitto ry. v. 2004. Kurkijoella ehti olla kaikkiaan kolme luterilaista kirkkoa. Niistä viimeisin puurakenteinen valmistui vuonna 1880. Kirkko jäi talvisodan jälkeen ehjänä paikalleen ja esineistöä pelastettiin huomattava määrä. Takaisin tultua huomattiin neuvostolaisten muuttaneen kirkon elokuvateatteriksi ja tanssipaikaksi. Kirkko kunnostettiin ja keväällä 1944 arkkipiispa Ilmari Salomies vihki sen uudelleen. Kirkko jäi uusitussa asussaan neuvostolaisille, jotka muuttivat sen viljavarastoksi. Vuonna 1991 Neuvostoliiton murentuessa saivat entiset kurkijokelaiset luvan palata muisteluretkelle. He löysivät kirkkonsa tyhjillään, koska paikallisen sovhoosin mentyä konkurssiin ei viljavarastoa enää tarvittu. Kirkko oli eräs parhaiten väärässä käytössä säilyneistä puukirkoista ja lajissaan muutenkin harvinaisuus. Suomalaiset alkoivat kunnostaa kirkkoa, mutta tulipalo tuhosi sen. Kirkonmäellä ovat säilyneet suomalaisten pystyttämät muistomerkit ja hiukan syrjemmällä alueella on kaatuneiden puna-armeijalaisten muistomerkki. Tiedot Kurkijoen seuran sivuilta. Google Maps-kuvaa vuodelta 2025 - Kurkijoen kirkko ei enää seiso upealla joentöyräspaikallaan. Kurkijoen kirkko vielä aikoina entisinä paikallaan. Henkilöautoja matkalla kirkolta Elisenvaaran suuntaan. Ida Kauppi, Alavus. Kari Rahialan kokoelma. Pekka Kyytisen kuvaamana Kurkijoen kirkko - ajankohdat eivät tiedossa, mutta Kyytinen kuvasi Kurkijoella ainakin vuonna 1942. Kurkijoen vanha luterilainen kirkko noin vuonna 1850 P. Kruskopfin litografian mukaan. Rekonstruktiopiirros ©Eira Savolainen. Kurkijoen vanha luterilainen kirkko noin vuonna 1810 G Sergejevin akvarellin mukaan. Rekonstruktiopiirros ©Eira Savolainen. N:o 7 – Perjantaina 13. huhtikuuta 2012: Kurkijoki-Säätiön valtuuskunnan kokouksen yhteydessä 17.3.2012 Eira Savolainen lahjoitti Kurkijoki-Säätiölle kaksi tekemäänsä rekonstruktiopiirrosta Kurkijoen vanhasta kirkosta tekstiselostuksineen. Lahjoituksen vastaanottivat kiitoksin säätiön valtuuskunnan puheenjohtaja Anna-Maija Nurminen-Lempinen (oik.) ja hallituksen puheenjohtaja Lauri Laukkanen (vas.), keskellä luovuttaja Eira Savolainen. Kurkijoen kirkonmäellä kohosi 1700-luvun lopulla puinen luterilainen ristikirkko kellotapuleineen. Kirkko sijaitsi samalla kalliolla missä myöhemmin oli vuonna 1880 valmistunut ja vuonna 1991 tuhoutunut pitäjän viimeinen kirkko. Kirkko valmistui 1768 Elettiin Venäjän vallan aikaa. Kurkijoen pitäjä oli kreivi Mihail Vorontsovin saamaa lahjoitusmaata. Kirkon rakennuspuuhiin oli ryhdytty jo vuonna 1753, jolloin talonpoikia oli kehotettu ajamaan hirsiä kirkkoa varten. Kuitenkin vanha rappeutunut kirkko seisoi paikallaan vielä vuonna 1768. Kirkon rakentaminen viivästyi osin varojen puutteesta osin talonpoikien riitautumisesta kreivi Vorontsovin kanssa. Myöhemmin kreivi katui talonpoikiensa huonoa kohtelua ja lahjoitti varat uuden kirkon rakentamiseen. Kirkko valmistui vuonna 1768. Kreivi itse ei ehtinyt nähdä rakennuttamaansa kirkkoa. Hän kuoli vuosi ennen kirkon valmistumista. Kirkon malli oli kahtamoinen Kirkko oli rakenteeltaan puinen kaksoisristikirkko nk. kahtamoinen, pohja-alaltaan ristin muotoinen, jossa sakaroiden välissä oli kulmau- lokkeet, aivan kuin sakaroiden kulmat olisi käännetty ulospäin. Näin kirkkosali muodostui laajemmaksi. Kirkolla oli aumattu ja paanutettu mansardikatto. Erillinen kellotapuli sijoittui kirkkorakennuksen pohjoispuolelle. Kirkon kellon oli valmistanut Kurkijokea varten Gerh. Meyer vuonna 1731 Tukholmassa. kello oli siis palvellut 37 vuoden ajan edellistä rapistunutta kirkkoa, joka oli saanut väistyä vuonna 1768 tämän uudemman kirkon tieltä. Kurkijoen vanha kirkko Kirkon alun rakennusvaiheista ei ole löytynyt tietoa. Kirkonrakentajat olivat vielä 1700-luvulla itseoppineita taitavia kansanmiehiä. Laaja peruskorjaus kesti vuosia Noin 70 vuotta kirkon valmistumisesta tehtiin peruskorjauksia usean vuoden ajan.Pitäjäkokousten pöytäkirjoissa on säilynyt yksityiskohtaisia tietoja kirkkoon käytetyistä tarvikkeista. Kirkon ja tapulin katto uusittiin ja molemmat rakennukset maalattiin. Rakennustarvikkeita kului mm. 12 000 kpl kattopaanuja ja saman verran viiden tuuman nauloja, yhtä paljon arsinan (ven. 71,12 cm) pituisia listoja ja yli 500 kpl vähintään sylen (178 cm) mittaisia lautoja. Korjausmiehet olivat oman pitäjän miehiä eri kylistä: Juho Heimonen, Pekka Häkli, Pekka Jakonen, Antti Kuokkanen, Antti Kuosa, Juho Lajunen, Israel Miikkulainen, Antti Siira ja Antti Torikka. Kirkon korjaukset rahoitti osin kreivitär Katariina Pembroke, Semen Vorontsovin tytär. Myös pitäjäläiset katsottiin velvollisiksi osallistu- maan kustannuksiin. Korjaukset sijoittuivat 1840-luvun molemmin puolin. Kirkko palveli pitäjäläisiä vielä kolmisenkymmentä vuotta. Tämäkin satavuotias pyhäkkö tuhoutui tulipalossa. Kirkko maalauksissa Vanhasta ristikirkosta on kaksi aikalaisten tekemää kuvaa. Toinen akvarelli toinen litografia. Venäjän keisarillisessa karttavarastossa työskennellyt Gavril Sergejev teki matkan Suomeen 1800-luvun alkupuolella. Matkalla syntyi akvarelleja mm. Sortavalasta ja Kurkijoelta. Sergejevin maalaus kuvaa Lopotin maisemaan panoraamana, jossa punainen aumakattoinen ristikirkko ja kellotapuli kohoavat kalliolla keskellä kylää. Joen vas- takkaisella puolella näkyy hovin päärakennus. Maalaus sijoittunee 1800-luvun ensimmäiselle vuosikymmenelle. Koska Sergejevin matka ja kuva liittynevät Venäjän Suomen topografiseen kartoitukseen sen osana, voitaneen maalausta pitää suhteellisen totuuden mukaisena. Helsingin yliopiston piirustuksen opettaja Pehr Kruskopf suuntasi myös piirustusmatkan Laatokan Karjalaan noin 40 vuotta myöhemmin. Piirroksia syntyi mm. Jaakkimasta, Hiitolasta ja Kurkijoelta. Kruskopfin kuvaa hallitsee Linnavuori. Hovin päärakennus ja punainen ristikirkko kellotapuleineen erottuu maisemassa. Kun tämäkin piirros liittyy laajempaan kokonaisuuteen, Suomen maakuntien kuvaukseen /Finland framstäldt i teckningar, voitaneen tätäkin kuvausta pitää aikansa dokumenttina Kurkijoen silloisesta kirkosta ja kylämaisemasta. Piirrosten kertomaa Ohessa olevat kirkkorakennusten kuvat on rekonstruoitu edellä mainittujen teosten pohjalta. Sergejevin maalauksen mukaan tehty piirros kuvaa todennäköisesti alkuperäistä kirkkorakennusta. Kruskopfin työn mukaan tehty piirros sijoittunee peruskorjauksen jälkeiselle ajalle. Piirroksista voitaneen päätellä, ettei kirkko ollut täysin symmetrinen kahtamoinen. Molemmissa kuvissa vasemman sakaran ja kuvassa keskisakaran välissä on kaksi-ikkunainen kulmauloke. Sergejev kuvaa ulokkeeseen mansardikaton, Kruskopfin mukaan ulokkeen katto on enemmän yhtenäinen vastakkaisen puolen ulokkeen kanssa. Vaikka kirkot yleensä rakennettiin ilmansuuntien mukaan, en rohkene niitä tässä arvioida. Peruskorjauksen yhteydessä tehtiin todennäköisesti suurempiakin muutoksia ja laajennuksia, koska korjauksia tehtiin usean vuoden ajan. Kirkkorakennus näyttää saaneen katolleen harjatornin ja ristin sekä kuvassa näkyvään keskisakaraan lisäeteisen ja rakennuksen vasempaan päätyyn laajennukseen. Kellotapulin katto tuntuu korotetulta. Tapulin tornissa on lyhty ja viirisalko. Molemmat piirtäjät, sekä Sergejev että Kruskopf, kuvaavat kirkon ja tapulin punaisena. Maaliaineena siis punamulta. Molemmat tässä olevat havaintopiirrokset ovat tulkinnallisia. Tässä voi olla myös tulkitsijan virheitä. Ei myöskään pidä takertua mittakaavaan. Voidaan tehdä useitakin päätelmiä huomioimalla G.Sergejevin ja P. Kruskopfin taiteilijoina ottamat vapaudet pudottaa taideteokselta visuaalisesti vähemmän tärkeitä elementtejä ja käyttämällä tulkinnan vapautta. Löytyisikö arkistoista lisätietoa? Koska ei ole käytettävissä alkuperäisiä rakennuspiirustuksia ei myöskään ole tietoa yksityiskohdista. Millaiset olivat ikkunat, millaisia ovet, minkämuotoisia paanut. Entä kulmalaudat, oliko niitä, oliko kirkko laudoitettu entä kirkon taustapuoli? Sisustuksesta ja penkkien sijainnista ei taida olla kuin hataraa muistitietoa. Moni kysymys jää avoimeksi. Nämä rekonstruktiokuvat olisin voinut tehdä tarkemmiksikin ottamalla vertailukohdaksi vastaavan ajanjakson karjalaiset ristikirkot. Luovuin ajatuksesta ja pitäydyin vain kirjalliseen ja kuvalliseen havaintoon. Katsoipa näitä kahta piirustushahmotelmaa miltä kannalta tahansa emme ole kaukana totuudesta. Meillä on nyt hatarasti hahmottunut kuva vanhasta luterilaisesta Kurkijoen kirkosta ennen vuotta 1840 ja sen jälkeen. Kuva täydentynee lisätutkimuksilla, sillä kaikkia arkistoja ei ole vielä edes avattukaan. Jos sinulta löytyy tai olet arkistoja tutkiessasi löytänyt tietoja Kurkijoen vanhasta kirkosta, kirjoittaja ja Kur- kijokelaisen toimitus ottavat niitä mielellään vastaan (Eira Savolainen). Karjala No.14 - 1975 * liite #31 * Kurkijoki pitäjä pitäjältä..

Elisenvaara: B) (Wikipedia, 2020): Elisenvaara on nykyisin maalaiskunta ja sen keskustaajama Karjalan tasavallan Lahdenpohjan piirissä Venäjällä. Se sijaitsee Soskuanjoen varrella 41 kilometriä Lahdenpohjasta lounaaseen. Taajamassa on 790 ja kunnassa 1 500 asukasta (vuonna 2012). Elisenvaaran alueella virtaavat Hiitolanjoki (myös Kokkolanjoki, Asilanjoki), Änäjoki, Vääränkoskenjoki (alajuoksulla Kotavaaranjoki), Soskuanjoki (Latvalammenjoki), Putkijoki (Tiitonkanava) ja Vonkaoja. Järviä ovat alueella sijaitseva Simpelejärvi sekä Kostamojärvi. Hyötykaivannaisiin kuuluvat graniitti, gneissi, hiekka, sora ja turve. Kunnassa on kolme luonnonmuistomerkkiä. Keskustaajaman lisäksi nyky-Elisenvaaraan kuuluu kymmenen asutusta: Akkaharju, Esterlo, Kaivomäki, Ketrovaara, Kostamojärvi, Lamminkylä, Sorjo, Syväoro, Taustamäki ja Välimäki. Elisenvaaran ohella suurimmat asutuskeskukset ovat yli 300 asukaan Esterlo, reilun 200 asukkaan Välimäki ja reilun sadan asukkaan Ketrovaara. Akkaharjulla, Kaivomäellä ja Sorjossa ei ole lainkaan vakituisia asukkaita. Historia: Kurkijoen pogostassa sijainnut Elisenvaaran kylä mainitaan ensimmäisen kerran ruotsalaisessa maakirjassa vuonna 1590. Ennen talvi- ja jatkosotaa Elisenvaara kuului Suomen Neuvostoliitolle luovuttamaan Kurkijoen kuntaan. Se oli tärkeä rautatieristeys ja kunnan toinen merkittävä asutuskeskus. Elisenvaaran kautta kulki Karjalan rata Viipurista Sortavalaan ja lisäksi sieltä erkanivat radat Lappeenrantaan ja Savonlinnaan. Nykyisin Elisenvaara–Simpele ja Elisenvaara–Parikkala -rataosuudet on purettu. Elisenvaarassa aloitti vuonna 1928 toimintansa Elisenvaaran yhteiskoulu, joka sodan jälkeen siirtyi Karinaisten kunnan Kyrön kylään. Ennen sotia suunniteltiin Elisenvaaran muodostamista kauppalaksi. Elisenvaaran sijainti Karjalankannaksen pääratojen kartalla ennen talvisotaa * kirjasta Vaiettu Elisenvaaran pommitus (Gummerus * 2015 * Rahkola-Guest). ________________________________ Sota-aika: Talvisodassa 1939–1940 Elisenvaaraa pommitettiin 26. joulukuuta sekä 15. ja 20. helmikuuta. Pommituskertoja oli 39, joissa oli 280 konesuoritusta. Yhteensä 35 ihmistä kuoli. Carl-Fredrik Geustin kokoamien neuvostoliittolaisten lähteiden mukaan Elisenvaaraa olisi pommitettu myös 20. joulukuuta 1939. Jatkosodassa vuonna 1944 Elisenvaarassa tapahtui niin sanottu Elisenvaaran pommitus, jossa neuvostokoneet pommittivat Karjalankannakselta saapunutta evakkojunaa. Poikkeuksellisen tuhoisassa pommituksessa kuoli yli sata siviiliä sekä sotilaita ja lottia. Nykyisin Elisenvaaran läpi kulkee Hiitolan ja Jänisjärven välinen rautatie, jolla on Elisenvaaran asema sekä Akkaharjun, 192. ja 199. kilometrin pysäkit. Elisenvaaran ja Syväoron välinen rautatie on suljettu. Elisenvaaran asemalla on vaunuvarikko. Elisenvaaran rautatieasemalta liikennöivät Sortavalan ja Kaarlahden (Kuznetšnoje) välillä kulkevat paikallisjunat sekä joulukuusta 2018 lähtien Pietarista Sortavalaan kulkeva Lastotška-pikajuna. Myös Laatokan länsipuolta, Pietari–Hiitola radan kautta liikennöitävä Pietarin ja Kostamuksen välillä kulkeva kaukojuna ja joulukuussa 2019 liikennöinnin aloittanut, Moskovasta Pietarin ja Viipurin kautta Petroskoihin kulkeva yöjuna pysähtyvät Elisenvaaran asemalla. Syväorossa on maantieliikenteen raja-asema, joka toimii Syväoron tilapäisenä rajanylityspaikkana ja jonka vastaraja-asema Suomen puolella on Parikkalan raja-asema. Elisenvaaran rautatieaseman kohdalta karttalehti 1930-luvun alkupuolelta * Valasmo, Floström, Löfgren ja Sikanen - maanmittaushallitus. ________________________________ Elisenvaaran traagista rautatiehistoriaa: Elisenvaaran ensimmäinen asemarakennus (kuvapostikortti). ________________________________ Elisenvaaran toinen asemarakennus (kuvapostikortti). Elisenvaaran talvisodassa tuhoutunut asemarakennus. Elisenvaaran toinen asemarakennus (kirjasta Vaiettu Elisenvaaran pommitus). Elisenvaaran toinen asemarakennus vanhoissa kuvapostikorteissa (finna-kuvat). Elisenvaaran asemarakennus 25.12.1939 talvisodan pommitusten jäljiltä (kirjasta Vaiettu Elisenvaaran pommitus). ________________________________ Elisenvaaran ratapihaa ilmakuvassa Sortavalan suuntaan. Elisenvaaran ratapihaa Alhoon päin asemapihan valonheitintornista kuvattuna. ________________________________ Elisenvaaran rautatieaseman työntekijöiden talvisodan pommituksissa tuhoutuneet asuinkasarmit maaliskuussa 1940 (kirjasta Vaiettu Elisenvaaran pommitus). ________________________________ Elisenvaaran asema syksyllä 1941. Venäläiset olivat välirauhan aikana ehtineet alkaa rakentaa uutta rautatieasemaa (kuvan keskellä vaalea kivijalka), mutta se jäi keskeneräiseksi. Elisenvaaran ratapiha välittömästi suomalaisten valtauksen jälkeen vuonna 1941, Ratakiskoja on revitty paikoiltaan (kirjasta Vaiettu Elisenvaaran pommitus). ________________________________ Jatkosodan alkuvaiheessa suomalaisten miehitettyä Elisenvaaran rakennettiin paikalle uusi asemarakennus, joka varsinkin kesäkuun 1944 pommituksessa sai pahoja vaurioita, Jatkosodan aikana suomalaisten rakentaman uuden asemarakennuksen edessä aseman henkilökuntaa (kirjasta Vaiettu Elisenvaaran pommitus). Elisenvaaran sijainti Karjalankannaksen pääratojen kartalla ennen talvisotaa * kirjasta Vaiettu Elisenvaaran pommitus (Gummerus * 2015 * Rahkola-Guest). Elisenvaaran pommitus 20. kesäkuuta 1944 oli jatko- ja koko toisen maailmansodan tuhoisin lentopommitus Suomen hallitsemalla alueella. Pommituksessa kuoli yli sata siviiliä sekä sotilasta ja lottaa. Moskovan rauhassa 1940 Neuvostoliitolle luovutetun - ja talvisodan alkuvaiheissa takaisin vallatun - Kurkijoen Elisenvaaran rautatieasemalla seisonut siirtoväkeä kuljettanut juna joutui talvisodan loppuvaiheessa neuvostoliittolaisten ilmapommituksen kohteeksi. Monet uhreista olivat kotoisin Räisälästä. Pommitus tapahtui jatkosodan perääntymisvaiheessa, samana päivänä, kun Neuvostoliitto valtasi takaisin Viipurin. Neuvostoilmavoimat oli saanut käskyn tuhota Elisenvaaran aseman, koska suomalaisten joukkojenkuljetukset Kannaksen torjuntataisteluihin kulkivat Elisenvaaran kautta. Asemalla oli puoliltapäivin yli tuhat ihmistä, Karjalankannakselle meneviä sotilaita sekä evakkoon matkaavia karjalaisia. Neuvostoliittolaiset moukaroivat yli 80 pommikoneen voimin asemaa kolmessa pommitusaallossa neljännestunnin ajan. Vilkkaalla risteysasemalla ei ollut ilmapuolustusta eikä ilmahälytystä annettu. Räisäläläisiä evakkoja kuljettanut juna koki kovimman kohtalon. Kaksi härkävaunua sai täysosuman ja lähes kaikki näissä vaunuissa olleet kuolivat. Kaksi kolmasosaa kuolleista oli naisia ja lapsia. Tuoreeltaan pommitus sensuroitiin ja vaiettiin, minkä vuoksi siitä lähti liikkeelle toinen toistaan hurjempia huhuja (Wikipedia, 2020). 1. 2. 3. 4. 5. 6. Elisenvaara pommitusten jälkeen * kaikki panoraamakuvat #1-6: Kyytinen, Pekka, kuvaaja 1942 * Museovirasto (Finna). * * * * * * * * Kesäkuun 20. päivä 1944 jäi Suomen historiaan traagisena päivänä. Suomi menetti Viipurin ja yli 150 ihmistä sai surmansa neljännestunnin aikana, kun neuvostokoneet pommittivat Kurkijoen Elisenvaaran asemaa. Suurin osa kuolleista oli siviilejä, naisia ja lapsia. Kannaksen suurhyökkäys alkoi 9.6. 1944. Suomalaisia joukkoja ja saksalaisia sotilaita ryhdyttiin siirtämään muualta Karjalasta Elisenvaaran kautta kannakselle suurhyökkäystä torjumaan. Joukkojen liikkuminen havaittiin myös vihollisjoukoissa, ja Neuvostoliitto ryhtyi suunnittelemaan rautatieasemien pommitusta. Siviilien evakuoiminen kannakselta rautateitse kohti muuta Suomea alkoi. Räisälässä ihmiset määrättiin lähtemään kohti Pohjanmaata kesäkuun 19. päivä. Epäonnisten sattumien takia evakkojuna kohtasi matkalla viivytyksiä, joiden vuoksi juna joutui puoleksi vuorokaudeksi suunnitellusta aikataulusta jälkeen - veturi suistui Myllypellon asemalla suljetussa vaihteessa kiskoilta. Elisenvaaran ratapihalle tultuaan "kuolemanjuna" eli Räisälän evakoita kuljettanut juna ohjattiin tratapihan takimmaisille raiteille tavara-aseman lähettyville. Käkisalmessa räisäläisten evakkojuna oli jaettu kahteen osaan, joista matkustajavaunujakin sisältänyt osa sijoitettiin Elisenvaaran ratapihalle eri paikkaan. Suuri osa evakoista matkasi suljetuissa umpihärkävaunuissa. Kurkijoen Elisenvaara oli risteysasema, jonka kautta kulki sekä sotilaskuljetuksia että henkilöliikennettä. Kun ensimmäinen pommitus alkoi 20. kesäkuuta, Elisenvaaran asemalla oli kymmenen junaa, joissa oli noin tuhat ihmistä. Ensimmäistä pommitusta seurasi nopeasti toinen pommikonelaivue. Vain muutaman minuutin kuluttua saapui kolmas pommikonelaivue. Tuhoisan pommitusaallon vuoksi yli 150 nimeltä tiedettyä ihmistä menetti henkensä. Uhrien lukumäärä on todennäköisesti suurempi, sillä kaikkien menehtyneiden henkilöllisyyttä ei tiedetty. Elisenvaarasta vaiettiin aina Neuvostoliiton hajoamiseen saakka, sillä tuhoisasta, miltei yksinomaan siviileihin kohdistuneesta pommituksesta ei kirjoitettu missään. Päämaja kielsi aikanaan kertomasta uhreista muille kuin lähiomaisille. Aiheesta ei sodan jälkeenkään uskallettu kirjoittaa lähinnä valvontakomission takia. Kekkosen aikana vaikenemisen taustalla oli pitkälti itsesensuuri (teksti osittain: Sirpa Jegorow - korjaukset: J.Joutsi). TV-dokumentti: "Elisenvaaran tragedia" (37 min) * YLE/Elävä arkisto. ________________________________ (Suomen Sotahistoriallinen Seura * nettisivut * 2025): Elisenvaaran pommitus 20.6.1944 oli neuvostoilmavoimien yritys katkaista suomalaisten tärkeä yhteys Kannakselle. Kannaksen suurhyökkäyksen alettua 9.6, suomalaiset siirsivät 3 divisioonaa muutamia muita yhtymiä Syväriltä, Petroskoista (Äänislinna) ja Karkumäestä Elisenvaaran kautta (4.D, 6.D, 11. D osia ja 20. Prikaati). 4. D ehti Kannakselle ennen pommitusta. Muut yhtymät tulvat pommituksen jälkeen. Neuvostoilmavoimien tarkoitus oli saamansa käskyn mukaan tuhota rautatie ja asema. Tehtävä aloitettiin puoliltapäivin 80 koneen (Toisen tiedon mukaan 55 konetta) voimin pommituksen kolmessa eri aallossa 15 minuuttia kerrallaan. Asemanseudulla oli olematon ilmatorjunta, joten koneet saivat toimia aivan vapaasti. Iskusta tuli Suomen sotahistorian tuhoisin lentopommitus. Asemalla oli ainakin kaksi evakkojunaa Kannakselta, yksi sotilasjuna ja muuta liikennettä. Karkean arvion mukaan ratapihalla oli reilut 1000 henkilöä. Ihmiset eivät ehtineet kunnolla suojautua pommituksen alettua. Sotilashallintopiirin ilmoituksen (Virallinen) mukaan pommituksessa kuoli 134 ja haavoittuneita 136 joista vain 19 sotilasta. Ilmansuojeluviraston mukaan kuolleita olisi ollut 111 ja haavoittuneita 185. Tosiasiassa todellinen uhrien määrä jää todennäköisesti selvittämättä. Ratapihalla jäi yksi kiskopari ehjäksi, yöllä saatiin kaksi kiskoparia korjattua ja seuraavana päivänä neljä. 21.6 illalla saatiin viestiyhteydet kuntoon. Eli rata saatiin välttävään kuntoon aika nopeasti. Kylän rakennuksista vaurioitui yllättävän vähän, ilmeistä oli koska pommitus kohdistui ratapihaan. Tästä pommituksesta yritettiin olla virallisesti hiljaa, aiheellinen pelko paniikin lisääntymisestä jo muutenkin kiristyneessä yleistilanteessa. Elisenvaaran aivan ensimmäinen rautatieasema valmistui 22.12.1902 samoihin aikoihin kun liikenne Savonlinnaan avattiin. Asema, mikä tuhoutui pommituksessa 20.6.1944 oli toinen asema. Tämä kolmas neuvostoaikainen on entinen Alhon asema joka sijaitsi 10 kilometriä etelämpänä. Alhon varsinainen asema paloi jo Talvisodassa. Jatkosodan aikana suomalaiset rakensi Alhoon uuden aseman, venäläiset siirsivät tämän aseman sodan jälkeen Elisenvaaraan. Elisenvaara oli ehkä toiseksi tärkein rautatiesolmukohta Kannaksella Viipurin jälkeen. Ratapihalla oli 14 kiskoparia. Savonlinnaan menevä rata valmistui 1900-luvun alussa, se ylitti nykyisen rajan Parikkalan Kolmikannassa. Tämä rata purettiin osittain heti sodan jälkeen. Uudempi 30-luvun lopulla rakennettu rata joka yhtyi Savonrataan Simpeleen Haavikossa, radasta on jäljellä Elisenvaaran eteläpäässä lähellä entisiä veturihalleja alikulkusilta. Toinen suomenaikainen alikulkusilta on säilynyt aseman pohjoispuolella (Pusutunneli). Nykyinen Elisenvaara on nykyään näivettynyt rajaseudun asema, suomalainen asutus on lähes tyysti kadonnut. Jotain sentään on nähtävissä, posti- ja poliisitalo uhmaa aikaa. Yksi kauppa vastapäätä toimii vielä, sen päädyssä on paikallinen pubi. Kylässä asuu pääosin rautatien työläisiä, kolhoosien valot sammuivat jo 90- luvun alussa. Aseman vierellä on kaksi muistomerkkiä, äiti ja lapsi ovat neuvostoaikainen ja muistokivi on suomalaisten pystyttämä.

Alhon rautatieasema: Alhon rautatoeasema ennen paamistaan - kuvattu 1930-luvulla. Alhon tuhoutunut rautatieasema * Kaarlo Jokela, valokuvaaja 1941 * Knut Nylanderin suunnittelema asemarakennus paloi talvisodassa 1940. Suomen Rautatiemuseon kuvakokoelma (Finna).<(center> Alhon uusi rautatieasema * tuntematon valokuvaaja 1940-luvulla * Knut Nylanderin suunnittelema asemarakennus CC BY 4.0 (Lpr:n museo * Finna).<(center> Alhon ratapihakaavio/asema-alueen kartta jatkosodan vuodelta 1943. Kiitos: Eljas Pölhö.

Kurkijokelainen-lehdestä (2012): Kurkijokelainen-lehden numerosta 13.4.2012.