(Wikipedia, 2012): Inkoo (ruots. Ingl) on Suomen kunta, joka sijaitsee Länsi-Uudellamaalla Helsingistä noin 55 kilometriä länteen. Se on rannikkokunta, joka rajoittuu lännessä Raaseporiin, pohjoisessa Lohjaan ja idässä Siuntioon. Merellä rajaa on lisäksi Kirkkonummen kanssa.
Inkoo on maantieteellisen keskipisteen mukaan tarkasteltuna manner-Suomen kolmanneksi eteläisin kunta. Keskustaajamassa, joka sijaitsee Inkoonlahden pohjukassa, asuu noin puolet kunnan asukkaista. Degerby on toiseksi suurin taajama, ja muita kyläkeskuksia ovat Inkoon asema, Tähtelä (ruotsiksi Täkter), Päivölä (ruotsiksi Solberg), Fagervik ja Barösund. Inkoon halki kulkee muutamia pienehköjä jokia, kuten Inkoonjoki keskustan läpi ja merkittävimpänä Ingarskilanjoki kunnan itäosassa.
Suurimmat järvet ovat Marsjön ja Bruksträsket (Ruukinjärvi) Fagervikin lähettyvillä, missä on myös pitkä ja kapea Fagervikinlahti.
Inkoo on Suomen eteläisimpiä osia ja kuuluu näin hemiboreaaliseen metsävyöhykkeeseen eli tammivyöhykkeeseen, joka kulkee pohjoisimmillaan juuri Suomen eteläisimmällä rannikolla. Inkoon metsät ovat pääosin kuusimetsiä, mutta lehtoja ja kuivia mäntykankaitakin on runsaasti. Vallitsevat metsätyypit ovat tuorekangas ja lehtomainen tuorekangas. Kaikki suomalaiset jalot lehtipuut kasvavat luonnonvaraisina Inkoossa. Inkoo on suotuisaa aluetta hedelmäpuille, kuten päärynöille, luumupuille, kirsikkapuille ja kestävimmille persikkapuille. Inkoon leudon ilmaston takia puutarhoissa voidaan jotenkuten myös kasvattaa erikoisempiakin puutarhakasveja, kuten pyökkiä, atsaleoja ja japaninvaahteraa. Nämä lajit eivät menesty paljoa pohjoisempana Suomessa ulkotiloissa.

Inkoon edustalla on laaja saaristo, jonka merkittävin osa sijaitsee Barösundissa kunnan länsiosassa. Kapeat ja pitkät salmet erottavat toisistaan sen suurimpia saaria (Orslandet, Barölandet ja Älgsjölandet). Mantereelta johtaa silta Barölandetiin, josta puolestaan kulkee yksi Suomen harvoista säännöllisistä lossiyhteyksistä suurimmalle saarelle Orslandetiin. Inkoon saaristo on hyvin suosittua kesämökkialuetta (noin 2000 kesäasuntoa ja 300 pysyvää asukasta).
Inkoon ulkosaaristoon eräille saarille on istutettu mufloneita, jotka ovat menestyneet ympäri vuoden erinomaisesti saariston leudossa ilmastossa.

Historia: Vanhimmat todisteet ihmisasutuksesta Inkoon alueella ovat n. 10 000 vuoden takaa, ajalta jolloin Suomusjärven mesoliittinen kulttuuri asutti suurinta osaa Suomen alueista, mukaanlukien Inkoota. Vuonna 1646 tukholmalainen Carl Billsten vanhempi perusti Fagervikiin masuunin, jonka rautamalmi tuotiin Ruotsista. Isonvihan jälkeen 1700-luvun alussa rautaruukki oli ehtinyt rappeutua, mutta elpyi jälleen, kun sen ostivat Hisingsin veljekset. Sen yhteyteen rakennettiin 1730-luvulla kirkko sekä 1770-luvulla yksi Suomen ensimmäisistä ja merkittävimmistä rokokootyylisistä kartanoista. Ruukin ympärille muodostui pieni yhteiskunta työläisasuntoineen. Suomen siirryttyä Venäjän hallintaan vuonna 1809 alkoi ruukin alamäki. 1820-luvulla lopetettiin rautapellin valmistus ja 1850-luvulla masuunin käyttö. Lopullisesti ruukki lakkautettiin vuonna 1902. Sitä on restauroitu 1980-luvulla.
Suomen ensimmäiset perunat tuotiin Fagervikiin saksalaisten ruukkityöläisten mukana 1700-luvulla. Siitä sai alkunsa inkoolainen perinneruoka, inkoonpuuro eli perunapuuro, johon tulee ruisjauhoa ja runsaasti perunoita.

Hangon ja Hyvinkään välinen rautatie avattiin liikenteelle vuonna 1873, ja se sivusi Inkoon luoteisosaa. Lähin asema oli Mustio. Aiemmin henkilöliikenne oli hoidettu höyrylaivoilla, joita meni kolmesti viikossa Helsinkiin ja matka kesti viisi tuntia. Helsingin ja Karjaan välinen rantarata valmistui vuonna 1903, jolloin inkoolaisten matkustus nopeutui entisestään. Helsinkiin pääsi nyt nopeimmillaan tunnissa ja 31 minuutissa – kolme kertaa päivässä. Inkoon aseman lisäksi juna pysähtyi myös Tähtelässä ja Päivölässä.

Toisen maailmansodan jälkeen Suomi luovutti rauhanehtojen mukaisesti Porkkalan alueen Neuvostoliitolle 50 vuodeksi. Siihen kuului myös lähes kokonaan silloinen Degerbyn kunta ja osa Inkoon kuntaa. Alue tyhjennettiin kymmenessä päivässä. Se saatiin takaisin jo 1956, mutta sinä aikana se oli ehtinyt muuttua lähes tunnistamattomaksi. Pian palautuksen jälkeen Degerby liitettiin osaksi Inkoota.
Nykyään Inkoo on kasvava kunta. Se kuuluu Helsingin työssäkäyntialueeseen ja saa myös osansa Helsingin seudun kasvusta. Kuntaan muuttavat ihmiset ovat lähinnä suomenkielisiä, ja niinpä aiemmin täysin ruotsinkielisen kunnan kielisuhteet ovat jo pitkään olleet tasoittumassa. Vuonna 2006 oli ruotsinkielisiä 55,4 prosenttia ja suomenkielisiä 41,8 prosenttia. Inkoon seurakunta on kaksikielinen, ja se kuuluu Porvoon hiippakuntaan.

Kylät ja taajamat: Backa, Barösund, Bastö, Billskog, Bjurs, Bolstad, Breds, Bredslätt, Böle, Dal, Dams, Degerby, Degerö, Elisaari (Älgsjö), Espings, Fagervik, Finnböle, Finnpada, Femböle, Grlmarböle, Gumböle, Glrdsböle, Haga, Halvdels, Hirdal, Hovglrd, Illans, Ingarskila, Inkoon asema (Ingl station), Inkoon kirkonkylä (Ingl kyrkoby), Innanbäck, Joddböle, Johannesberg, Jutans, Kalkulla, Kopparnäs, Krämars, Kusans, Kämpbacka, Kärr, Lillramsjö, Linkulla, Llgnäs, Llngvik, Malm, Mossaböle, Näs, Ors, Pllsböle, Päivölä (Solberg), Rankila, Rldkila, Rövass, Siggböle, Sonasund, Stormora, Storramsjö, Ström, Stävö, Svartbäck, Svenskby, Slgars, Torp, Torstholm, Tähtelä (Täkter), Utanlker, Vars, Vassböle, Västanby, Västankvarn, Västerby, Västerkulla, Västersolberg, Llkila, Llö, Österkulla, Östersolberg ja Överby.

Inkoossa on vuosisatainen perinne maanviljelyssä, karjanhoidossa ja kalastuksessa, jotka ovat täydentäneet toisiaan. Kalastusta on harjoitettu niin kauan kuin alueella on ollut asutusta. 1750-luvulta alkaen alkoi ilmaantua kalastajatorppia, joiden lukumäärä kasvoi tasaisesti ja ne levisivät vähitellen myös aiemmin asumattomaan ulkosaaristoon. Parhaimmillaan 1900-luvun alussa saaristossa oli lähes satakunta kalastajaperhettä, kunnes niiden määrä alkoi taantua (enää 20 perhettä vuonna 1980). Kalastajatorpparit saivat lunastusoikeuden vuonna 1924.
Maanviljelyssä ensimmäiset torpat perustettiin jo 1600-luvun puolivälissä, ja niiden huippuaikaa oli 1800-luku. Niittymaita kynnettiin pelloiksi 1930-luvulle saakka, jolloin lisääntyi myös maidontuotanto ja juurikkaiden viljely. Lehmiä oli pitkään enemmän kuin inkoolaisia. 1960-luvulla maatalous koneellistui lähes täydellisesti. Vielä vuonna 1970 maanviljely oli inkoolaisten merkittävin elinkeino 36 prosentilla – kymmenen vuotta myöhemmin määrä oli pudonnut 14 prosenttiyksikköä. Inkoossa on useita kauppapuutarhoja; niistä Gripans on tullut tunnetuksi neilikoistaan.
Joddbölessä on 1000 megawatin hiililauhdevoimala, joka otettiin käyttöön vuonna 1977. Se on lajissaan Pohjoismaiden suurin. Voimalan yhteydessä on syväsatama, jonka väylä on ruopattu 13 metrin syvyiseksi. Barösundissa on yksi 2 megawatin tuulivoimalaa, Kopparnäsiin suunniteltiin myös ydinvoimalaa 1970-luvulla, mutta kunnanvaltuusto torjui suunnitelman yhden äänen enemmistöllä vuonna 1975.

Keskustassa palvelee terveyskeskus, muutamia kauppoja (joista Varubodenin yhteydessä on asiamiesposti), pankki, kirjasto ja hieman ulompana keskustasta sijaitsee Länsi-Uudenmaan Pelastuslaitoksen Inkoon VPK:n paloasema. Inkoon Sairaankuljetus Oy tarjoaa sairaankuljetuspalveluja kellon ympäri. Kiireelliset sairaankuljetustehtävät yritys hoitaa yhteistyössä Inkoon VPK:n kanssa. Inkoon VPK myös tarjoaa sammutus- ja pelastuspalvelut Inkoon alueella ainoana palokuntana.
Degerbyssä on pankin ja kirjaston sivupisteet sekä kauppa. Barösundissa on pieni kauppa ja kahvila. Bärösundin kaupan lähellä on myös Inkoon VPK:n Bärösundin osasto jolla on käytössään mönkijä ja vene. Osasto suorittaa lähinnä kiireellisiä ensihoitotehtäviä saaristossa.

Inkoon rautatieasemalta (noin 5 km keskustasta luoteeseen) kulkee lähi- tai taajamajuna arkipäivisin seitsemän kertaa päivässä Karjaalle ja kuusi kertaa päivässä Helsingin suuntaan. Bussiliikennettä on Helsingin ja Karjaan suuntaan useita kertoja päivässä sekä Lohjalle muutaman kerran päivässä. Inkoon keskustassa on pienvenesatama.

Nähtävyyksiä: Fagervikin ruukki (1646), kartano (1772–73) ja puukirkko (J. F. Schultz, 1737). Kartanon pihalla on englantilais- ja ranskalaistyyppinen puutarha sekä kiinalainen paviljonki. Kirkossa on Suomen vanhimmat alkuperäiskunnossa olevat urut. Ympäristö on osa Snappertunanjoen-Fagervikin kansallismaisemaa.
Inkoon kirkko (1200-luku) on omistettu merenkulkijoiden suojeluspyhimykselle pyhälle Nikolaukselle (tunnetaan myös joulupukkina). Kirkossa on krusifiksi 1300-luvulta, seinämaalauksia 1400-luvulta ja barokkityylinen alttaritaulu 1700-luvulta. 1500-luvulta peräisin oleva, mustan surman tuhoihin liittyvä seinämaalaus "Kuolemantanssi" on harvinaisuus.
Degerbyn nykyinen kirkko (1931–32) korvasi 1747–48 rakennetun puukirkon.
Kuninkaantie (Fagervik–keskusta–Innanbäck–Degerby).
Gammelglrdenin kotiseutumuseo keskustassa, jossa on 1700-luvulta peräisin oleva päärakennus ympärillään liitereitä, majoja, savusauna ja tuulimylly. Esillä on myös runsaasti esineistöä.
Museo Degerby Igor, joka kertoo Porkkalan vuokra-ajan tapahtumista 1944–56.
Malmtorpin talonpoikaismuseo; vuonna 1877 rakennettu asuinrakennus, joka on sisustettu alkuperäiseen tyyliin.
Museo Torpin Tykit, esillä noin 40 tykkiä, aseita, ajoneuvoja, univormuja, pienoismalleja ja Mi-8-kuljetushelikopteri.

(Degerby - enemmän kuin kylä, 2016): Degerbyn kunta 1867-1945 ~ Kun Inkoon pitäjänmakasiini, tuohon aikaan keskeinen sosiaalipalvelu, kävi ahtaaksi, degerbyläiset ehdottivat 1849 että he voisivat rakentaa oman viljamakasiinin. Hanke toteutui ja paikaksi valittiin Ollasin Västerkrokbybacken. Ehdotus oli niin rohkea, ettei sitä sata vuotta aikaisemmin olisi edes uskallettu ajatella. Kun kunnallishallinnosta säädettiin 1867, käytettiin tilaisuus hyväksi ja Degerbystä muodostettiin oma kunta. Siihen liitettiin 24 kylää, joista läntisimmät olivat Flyt, Västersolberg ja Rådkila. Ensimmäinen koulu avattiin 1874 kirkonkylässä.
Kunnallislautakunnan ensimmäinen puheenjohtaja oli suurtilallinen Gustaf Adolf Lindroth Kocksbystä, ja kuntakokousta johti urkuri Otto August Svanberg. Lindroth ja Nysten olivat usein toistuvia nimiä kunnan johtopaikoilla, ja kunnallislautakunnan viimeinen puheenjohtaja oli Thure Lindroth, Gustaf Adolfin pojanpoika. Hallinnon perusperiaate oli yksinkertainen: jos toimenpiteestä oli kuluja, oli aina parempi jos nämä saatiin siirrettyä seuraavalle vuodelle, mutta jos toimenpiteestä seurasi säästöjä, oli siihen heti ryhdyttävä. Tällä talousopilla Degerbystä tuli hyvin hoidettu pieni kunta, jossa oli lopulta seitsemän koulutaloa, kunnantupa, kirjasto, lastenhoitola, terveyssisar ja palopäällikkö. Byrokratiasta ei juuri voinut puhua: kerrotaan, että taksoituslautakunnan puheenjohtaja maksoi veron omasta pussistaan, mikäli joku ei kyennyt siitä selviämään.
Kirkonkylässä oli kirkon lisäksi kunnankanslia, Rosenberg, joka nykyään toimii kyläkonttorina, sekä 1891 perustettu posti. Kunnan toinen keskus Solberg (Päivölä) oli vilkas pieni taajama. Siellä sijaitsi rautatieasema, jonne vietiin maito aamuisin ja josta kirjeenkantajat hakivat postin Degerbyhyn, Strandiin, Kopparnäsiin ja Degeröhön. Solberg muistuttikin hieman kauppalaa, vaikutteille avointa ja ennakkoluulotonta.
Jatkosodan päättyessä Degerbystä tuli osa Porkkalan neuvostoliittolaista sotilastukikohtaa. Degerbyn kunta lakkasi olemasta 1. tammikuuta 1946, eikä Degerbystä sinnikkäistä yrityksistä huolimatta koskaan enää vuokrakauden jälkeen tullut itsenäistä.

Porkkalan vuokrakausi 1944-1956: Porkkalan kohtaloon on aina vaikuttanut sen strateginen sijainti Suomenlahden kapeimmalla ja matalimmalla kohdalla. Tämä koskee myös ajanjaksoa 1944-1956, jolloin Porkkala oli osa Leningradin piiriä, ja alueen venäjänkielinen nimi oli Porkkala-Udd.
Jo ennen sotia yhteistyö virolaisen linnakkeen Naisaaren ja suomalaisen Mäkiluodon välillä oltiin aloitettu. Saarten välimatka on ainoastaan 36 km. Merenpohjaan laitettiin suuressa salaisuudessa kaapeli, joka mahdollisti yhteisen tulenjohdon. Sotien aikana saksalaisten ja suomalaisten toimesta samaan kohtaan asetettiin kaksi sukellusveneverkkoa, jotka toimivat esteenä neuvostosukellusveneille - ja etenkin turvaamaan ruotsalaisen rautamalmin kuljetukset Saksaan. Nämä verkot olivat niin haitaksi neuvostoliittolaiselle sukellusveneliikenteelle, että Stalin suostui aselepoon syyskuussa 1944, jolla oli Suomen kannalta kovat seuraukset. Suomi menetti suuria osia Karjalasta, Petsamon, osan Sallaa ja joutui lisäksi luopumaan Porkkalasta 50 vuodesi - eli vuoteen 1994.
Kaksi kolmasosaa Kirkkonummesta, kolmasosa Siuntiosta ja melkein koko Degerbyn kunta kuului vuokrattavaan alueeseen. Näin Neuvostoliitto pysty hallitsemaan koko Baltian. Yli 7 200 porkkalalaista evakuoi, joista 1 1170 oli degerbyläisiä. Koska ainoastaam kolme kahdestakymmenestäneljästä Degerbyn kylästä jäi Suomen puolelle, Degerbyn kunta liitettiin Inkoon kuntaan 1946.
Porkkalaan sijoitettiin ainakin 30 000 neuvostoliittolaista, todennäköisesti vielä enemmän. Noin kolmasosa oli siviilejä, upseerien perheenjäseniä, sairaanhoitajia, opettajia jne. Heinäkuussa 1955 Neuvostoliitto päätti Nikita Hruštšovin aloitteesta paluttaa Porkkalan alue Suomelle. Tällöin varusteet olivat jo vanhentuneet ja Kaliningrad oli parempi paikka Itämeren alueen vartioimiseen. 300-500 bunkkeria räjäyettiin, jälkiä peitettiin ja neuvostolaiseten evakuointi toimitettiin kaikessa kiireessä. Raja avattiin virallisesti 26. tamiikuuta 1956. Porkkalalaiset saivat ensimmäistä kertaa käydä alueella 4. helmikuuta.
Kovan poliittisen taistelun jälkeen porkkalalaiset saivat lunastaa maansa takaisin. Evakuoinnin yhteydessä porkkalalaiset olivat saaneet valtiolta korvaukset omistamista maasta ja kiinteistöistä, aivan kuten runsaat 400 000 karjalaista. Degerbyn kunta liitettiin Inkoon kuntaan 1. tammikuuta 1946. Seurakunta liitettiin Inkoon seurakuntaan 1. tamiikuuta 1950. Muutosta tähän tosiasiaan ei olla saatu sitten 1956 Neuvostoliiton palautettua Porkkalan alueen. Degerbyläiset ovat inkoolaisia. Mutta todella vahvasti myös degerbyläisiä (Degerby - enemmän kuin kylä, 2016).