Helsingin ensimmäinen rautatieasema (1861-1919): A) Kuvassa Helsingin ensimmäinen rautatieasema, joka valmistui Kaivokadun varteen jo vuonna 1861 - ennen ensimmäisen rataosan avaamistakin. Helsinki-Hämeenlinna-radalla kulki vihkiäisjuna vasta 31.1.1862. Käytössä vuoteen 1919 asti. Aseman piirtäjä oli taidemaalari Albert Edelfeltin isä Carl Albert Edelfelt. Tällä asemalla junat tulivat aseman viereen aivan Kaivokadun reunaan. Lähiliikenteen matkustajat eivät saaneet kulkea junalleen asemahallin läpi, vaan heille oli avattu portti Kaivokadun puoleiseen rauta-aitaan. Kuvaaja: Signe Brander, 1907, Helsingin kaupunginmuseo, CC BY 4.0. Lisää kuvia vanhalta rautatieasemalta (1861-1919) Helsingin ensimmäisen rautatieaseman vierelle rakennettu uusi asema käyttöön v.1919: Tästä vuoden 1914 tienoilla otetusta kuvasta näkyy hyvin Helsingin vanhan ja uuden rautatieaseman keskinäiset sijainnit. Kuvannut Eric Sundström. Vanha asema purettiin vasta 1919. Lisää kuvia uudelta rautatieasemalta (alkaen vuodesta 1919) Entinen Töölön tavara-asema (ratapiha + makasiinit) aivan Mannerheimintien itäpuolella: Töölön tavara-asema, ratapiha * kuvaaja Constantin Grünberg (1952) * Helsingin kaupunginmuseo (finna.fi * CC BY 4.0) (oma rajaus). Lisää kuvia Töölön entisen tavara-aseman ratapihalta ja makasiineista.

B) Skohan talo (1870-luvulta vuoteen 1965) - tilalle Makkaratalo (1967): Jos on valtakunnassa jaksettu surkutella Alvar Aallon Enson pääkonttorin ilmestymistä v.1962 Uspenskin katedraalin viereen, niin melkein yhtä kohuttu muutos nähtiin rautatieasemaa vastapäätä vuoden 1965 aikana, kun kuvassa näkyvä ns. Skohan talo purettiin (Theodor Höijer-F.A.Sjöström) ja tilalle valmistui v. 1967 Viljo Revellin ja Heikki Castrénin suunnittelema ns. Makkaratalo, jolla on ollut kyseenalainen kunnia voittaa useissa äänestyksissä titteli Helsingin rumin talo. Kaivokadun ja Keskuskadun kulmauksessa sijainnut Skohan talo oli nelikerroksinen uusrenessanssityylinen liikerakennus. Uuden talon (viereinen Centralin talokin purettiin uuden kompleksin tieltä) rakennuttivat Suomen valtio ja Julius Tallberg-yhtiö. Uusi ilmestys sai nimen City Center, mutta kansa risti sen heti Makkarataloksi, koska rakennusta kiersi valtava betoninen pysäköintitalon kaide. Tästä vanhasta Skohan talon valokuvasta erottuu liike- ja mainostekstejä kuten Vademecum, Skoha, Colombia ja Valitse Kastor. Makkaratalo kuvattuna vuonna 1975 (kuva: T.Hakli). Makkaratalo pääsi ikuistetuksi keskeisessä roolissa suomalaiseen elokuvahistoriaan v.1980 Tapio Suomisen nuorisoelokuvassa Täältä tullaan elämä, jossa Esa Niemelän ja Kati Outisen näyttelemän nuorenparin tepastelureissut saavat traagisiakin mittoja juuri Makkaratalon pysäköintialuetasolla.

Rautatientori: C) Signe Brander kuvasi Rautatientoria v. 1909. Oikealla Mikonkatu 19-21-23-25 (Hotelli Fennia). Taustalla Vilhonkatu ja Kansallisteatteri (Helsingin kaupunginmuseo * CC BY 4.0). Tämän valokuvan Rautatientorin itälaidasta (Mikonkatu 15) otti kuuluisa Helsingin kuvaaja Signe Brander 1930-luvulla (CC BY 4.0 * Helsingin Kaupunginmuseo). Kaksi oikean reunan rakennusta purettiin v.1938. Talojen suunnittelijat olivat Theodor Höijer (1879) ja Sebastian Gripenberg (1885). Helsinki on kohdellut erityisen tylysti juuri Höijerin tuotantoa. Vasemman reunan Fennian talo on säilynyt. Rautatientorilta alkava Kaisaniemenkatu on ydinkeskustan nuorimpia katuja. Se puhkaistiin Kameelin korttelin läpi vasta v.1914. Aluksi sen nimi oli Murtokatu. Kulmatalosta on kuvassa jo lohkaistu oikeasta kulmasta muutamien metrien siivu pois (vrt. alempi kuva - kattoikkunasta näkee). 11 ikkunan rivistä (2+7+2) enää 2+7 jäljellä. Vasemman reunan Fennian rakennuksen suunnittelivat Grahn-Hedman-Wasastjerna vuonna 1898. Kahden puretun talon tilalle nousi v.1939 Nokian pääkonttori (aluksi Suomen Kumiteollisuus-yhtiö). 1930-luvun Signe Brander-kuvasta erottuvat vielä seuraavat liike- ja mainostekstit: Matkailijakoti Otava, Grand, Kankaita - Tyger, Möbelaffär - Huonekaluja, Taloustarpeita ja Paulig. Rautatieaseman kellotornista tuntemattoman kuvaajan otos - ajoitus hankalampi. Ateneumin kulma oikealla. Kaisaniemenkatu on kuvassa jo puhkaistu näkyvän korttelialueen läpi, mutta vaalean kolmikerroksisen kulmatalon (vasemmassa alanurkassa) kattoikkunakohta (kerroksissa kaksoisikkunoin) on kuvassa vielä 'sahaamatta' poikki Rautatientori 1930-luvun lopulla. Vilhonkatu 13 (Helsingin rautatieasema), Vilhonkatu 11 (Kansallisteatteri), Vilhonkatu 9. Mikonkatu 25-23. - Kuvaaja: Otto Aho (Helsingin kaupunginmuseo * CC BY 4.0). Rautatientorin näkymä aseman suunnalta Mikonkadun ja Vilhonkadun risteystä kohti (SOK) - kuvasi Unto Laitila toukokuussa 1969. (Helsingin kaupunginmuseo * CC BY 4.0). Mikonkadun ja Vilhonkadun risteysaluetta ~ foto: Gustaf Sandberg (SLS ~ lisenssi, OK). Paikallisbussi asuntokilpailun mainos kyljessään on saapunut Rautatientorille Ateneumin edustalle. - kuvasi Simo Rista lokakuussa 1970. (Helsingin kaupunginmuseo * CC BY 4.0).

Ateneumin taidemuseo (Theodor Höijer - 1887): D) Ateneumin taidemuseo Rautatientorin etelälaidalla - kuvattu 9.3.2006 (S&J). (Wikipedia, 2011): Ateneum on Theodor Höijerin piirustusten mukaan rakennettu, Helsingissä Rautatientorin laidalla oleva kuvataiteille pyhitetty rakennus. Se valmistui vuonna 1887. Aikaisemmin Ateneum-rakennuksessa sijaitsivat Ateneumin taidemuseon lisäksi myös Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulu (1848–1939), jonka nimi muuttui 1939 Suomen Taideakatemian kouluksi (vuodesta 1985 Kuvataideakatemia), sekä Taideteollinen korkeakoulu vuoteen 1982 asti. Ateneumin peruskorjaus käynnistyi vuodenvaihteessa 1984–1985, jolloin myös Ateneumin taidemuseo joutui muuttamaan väliaikaisiin tiloihin Kansakoulukadulle. Valtion taidemuseoksi muuttuneen organisaation päärakennus Ateneum avattiin yleisölle toukokuussa 1991 yli kuusi vuotta kestäneen peruskorjauksen valmistuttua. Keväällä 1998 Nykytaiteen museo muutti Kiasmaan. Nykyisin rakennuksessa toimii Ateneumin taidemuseo ja Kuvataiteen keskusarkisto sekä Taidemuseoalan Kehittämisyksikkö Kehys, jotka ovat Valtion taidemuseon toimintayksiköitä. Talossa sijaitsee myös Ateneum-sali, joka on ollut vuosikausia esittävän taiteen tärkeä esiintymisfoorumi Helsingissä. Ateneumin historian suosituin näyttely on Picasso-näyttely, joka pidettiin vuosien 2009 ja 2010 taitteessa. Neljän ja puolen kuukauden aikana näyttelyssä vieraili lähes 315 000 kävijää. Toiseksi eniten kävijöitä, noin 305 000, on Edelfelt-näyttelyllä, joka kesti viisi kuukautta vuodenvaihteessa 2004–2005.

Suomen Kansallisteatteri: E) Kansallisteatteri Rautatientorin pohjoislaidalla - kuvattu 9.3.2006 (S&J). Edessä Aleksis Kiven patsas. Teatterin edestä kulkee Vilhonkatu. Kuvasin samaisen Kansallisteatterin jo lähes 40 vuotta aikaisemminkin - keväällä 1967. Näytelmänä valomainoksessa Suuri maantie. 1900-luvun alun kuvapostikortti Rautatientorilta - Suomen Kansallisteatterin uusi rakennus (1902) jo paikallaan. (Wikipedia, 2020): Suomen Kansallisteatteri perustettiin 22. toukokuuta 1872 nimellä Suomalainen teatteri. Uusi teatterirakennus kohosi vuonna 1902 Rautatientorin varrelle. Arkkitehti Onni Törnqvist-Tarjanteen suunnitteleman talon vihkiäisissä 9. huhtikuuta 1902 teatterin nimi vaihdettiin virallisesti Suomen Kansallisteatteriksi. Rakennusta laajennettiin 1930-luvulla, ja 1954 valmistui rakennuksen takaosaan Pieni Näyttämö, jonka sisäänkäynti on Kaisaniemen puiston puolella. Uudisrakennuksen arkkitehteina toimivat Kaija ja Heikki Siren. Kaarlo Bergbomin kaudella esitettiin suomalaisista kirjailijoista Aleksis Kiven ja Minna Canthin sekä maailmankirjallisuuden klassikoista Goethen, Molièren, Schillerin ja Shakespearen näytelmiä sekä oman aikansa teoksista muun muassa Henrik Ibsenin Nukkekoti. Teatterin johtajina ovat toimineet lisäksi muun muassa Eino Kalima (1917–1950), Arvi Kivimaa (1950–1974), Kai Savola (1974-1992) ja Maria-Liisa Nevala (1992–2010) ja apulaisjohtajina muun muassa Pekka Alpo, Wilho Ilmari, Jack Witikka, Eugen Terttula ja Lars Svedberg. Vuodesta 2010 lähtien Kansallisteatterin pääjohtajana on toiminut Mika Myllyaho. Juhlavuonnaan 1972 Kansallisteatteri pääsi 50 pennin postimerkin kuva-aiheeksi.

F) Kaisaniemenkadulla: Helsingin Sanomat julkaisi 17.2.2013 nämä verrokkikuvat samaisesta entisesta Pukeva-kauppakeskuksesta Kaisaniemessä (Vuorikatu). Nykyisin siis Kaisa-kirjasto ~ Helsingin yliopiston keskustakampusta. Kuvan oikeassa reunassa näkyy Kaisaniemenkatu 1 (G.W.Palmqvist, 1925), sen naapuritalo Kaisaniemenkatu 3 (Elias Paananen, 1924) ja mäen päällä näkyvä Kaisaniemenlatu 5 (Martti Välikangas, 1928) muodostivat yhtenäisen punatiilirakennusten sarjan, joka reunusti vilkkaasti liikennöidyn kadun kaartumista pohjoiseen. Vasemmalla Kaisaniemenkatu 2a (Valter ja Bertel Jung, 1939), jossa sijaitsi pitkään Suomen Filmiteollisuuden pääkonttori. Valokuva on 1950-luvun alusta, julkaistu kirjassa Asuuko neiti Töölössä?. Kuvaaja: Foto Roos. Kadunvarren liikemainoskylteistä erottuvat sanat Parturi , Lyyli Siren ja Pukimovarasto. Elokuvassa Juurakon Hulda (1937) tuomari Soratie (=Tauno Palo) asui osoitteessa Kaisaniemenkatu 5 ja sisäkkönä palveleva Hulda (=Irma Seikkula) joutui käyttämään erillistä palvelusväen sisäänkäyntiä (Kuvaaja: Kosti Lehtinen, Suomi-Filmi Oy, Saara Rautemaa). Kuvasta erottuu liiketekstejä (ja osia): Kahvila Cafe Kaisa, Hedelmäkauppa - Fructus, hedelmäntuontiliike (Syökää enemmän hedelmiä), Niemelä ja Relander, Goodyear - Valtameri O/y, SOMA--OVE FILMI (?), -ETRO ja mystisiä kirjainyhdistelmiä ja sananpätkiä: -- ERTRIX, --ARTA, TUD--- ja ---DOR (kahdesta viimeisestä palasesta tulisi 'TUDOR' = kellomerkki ainakin). Joel Orma (=Teodor Tugai) seuraa johtaja Tuulon viehättävää Raila-tytärtä (=Bigi Nuotio) tämän kotiovelle (Vuorikatu 16; Yrjö A.Waskinen, 1928) Valentin Vaalan ohjaamassa elokuvassa Sininen Varjo (1933). Taustalla Vilhonkadun kulmassa näkyy SOK:n entinen pääkonttori (Kauno ja Oiva Kallio, 1921). Julkisivussa erottuvat Helsingin Osuuskaupan (HOK) nimikirjaimet. Nykyisin Raila-tyttären kotitalon liiketiloissa toimii Ravintola Kipinä. Kuva: Rafael Roos. Kaisaniemenkatu hallitsee maisemaa nykyisin. Kaisaniemenkadun ja Vilhonkadun risteyskulmassa tämä rakennus - kuvaushetkellä 8.3.2006 (S&J) ikkunoissa Hero-logo.

Heimolan talo vuoteen 1969 asti (Yliopistonkatu 5). G) Kuvassa Heimolan talo osoitteessa Yliopistonkatu 5. Talon oli piirtänyt Onni Tarjanne v.1910. Talossa oli erikoinen puinen torni, joka erottuu hyvin tässä v.1966 otetussa valokuvassa. Suomen eduskunta kokoontui tässä Heimolan talossa vuosina 1911-30, kunnes nykyinen Eduskuntatalo valmistui Mannerheimintien varrelle. Tässä talossa eduskunta hyväksyi äänestyksen jälkeen senaatin antaman Suomen itsenäisyysjulistuksen 6. joulukuuta 1917. Talon historialliset arvot olivat niin suuret, että sen omistajien (=Suur-Helsingin Osuuskassa) käskystä purkutyöt alkoivat kuin salaa illalla heti, kun elokuvateatteri Alohan viimeinen näytös oli päättynyt. Talo sijaitsi Porthanian vieressä ja oli Kluuvikadun erikoinen päätepiste. Suuressa juhlasalissa toimi useita elokuvateattereita - kuvausaikaan Alohassa mainosten mukaan esitettiin Viiltäjä-Jack-elokuvaa. Kulmassa on kuvausaikaan sijainnut kampaamo ja baari (nimi ei valitettavasti erotu). Paikalle rakennettiin yhdeksänkerroksinen liiketalo (arkkitehti Toivo Korhonen) - 'korkea valaistu rakennelma, joka on täynnä räikeitä mainoksia' (tiedot ja lainaus kirjasta Puretut talot-2005, Antti Manninen). Samainen Heimolan talo kuvattuna kirjassa Tanssiorkesteri Dallapé (Tikka-Tamminen) - kuvaajan nimeä ei ole mainittu. Heimolasta tuli Dallapén oma kuningaskunta syksyllä 1933. Kun Dallapén aiempi viisivuotinen sopimus Toverien Kerholla oli v. 1933 ollut umpeutumassa, Dallapén johtomies Martti Jäppilä suunnitteli uutta aluevaltausta. Hän oli kiinnittänyt huomionsa Heimolan saliin, Kluuvissa aivan Helsingin keskustassa sijaitsevaan vanhaan eduskuntataloon. Rakennus oli v. 1931 vapautunut lainsäädäntötyöstä uuden eduskuntatalon valmistuttua. Heimolan salin tanssimahdollisuudet oltiin havaittu saman tien. Kiffen järjesti Heimolassa huhtikuussa 1931 ensimmäisten joukossa tanssit, joita se markkinoi kahdella orkesterilla ja 1500 tanssijaa vetävällä salilla. Virallisesti Heimola avasi ovensa tanssisalina 11.1.1933 - kyseessä oli Soutuklubin järjestämät tanssiaiset ja orkesteriksi oli hankittu Uusi Amarillo-orkesteri. Kaupungissa oli tuolloin 19 tanssisalia, joten kilpailu oli kovaa. Dallapé koki samoihin aikoihin laulusolistiongelmia. Matti Jurva oli lähtenyt ja häntä seurannut Mauno Jokinen oli mennyt rikkaisiin naimisiin ja lauleskeli sittemmin kuulemma vain vaimolleen. Jäppilä halusi Georg Malmstenia yhtyeensä laulusolistiksi, mutta Molli-Jori (poliisin poika Helsingin Punavuoresta) halusi keskittyä levytyksien tekoon ja Erkki Karun johdolla elokuvauraan Suomi-Filmissä. Jäppilä kiersi eri tanssipaikoissa katsastelemassa sopivaa uutta ehdokasta ja sellainen löytyi Amarillo-orkesterista - kyseessä oli Aimo Andersson - tuolloin 22-vuotias läkkisepän poika Tuusulan Kellokoskelta, ammatiltaan maalari. Andersson esiintyi Heimolassa 4.11.1933 ensikertaa Dallapén laulusolistina - taiteilijanimellä A.Aimo. Jäppilä rokotti kilpailevaa Amarillo-orkesteria toisellakin tavalla - Jäppilä vuokrasi Dallapé-yhdistyksensä nimissä koko Heimolan talon syksystä 1933 alkaen ja Amarillo-orkesterilla ei sen jälkeen ollut (Erkki Tarkia ja Teijo Joutsela) asiaa Heimolaan. Dallapé Heimolan lavalla talvella 1933-34. Soittajat vasemmalta oikealle: (Nils Lindfors - rajautunut pois), Eero Lindroos, Alvar Kosonen, Viljo Vesterinen, Asser Fagerström (pianon ääressä takana), Martti Jäppilä, Aimo Andersson (A.Aimo), Mauno Jokinen, Jorma Leino, Helge Pahlman, Pauli Impivaara, Eino Katajavuori, Tommy Tuomikoski ja Paavo Raivonen. Viulisti Mauno Jokisen tie vei toisen maailmansodan jälkeen Venezuelaan, jonne hänen jälkensä katosivat. Kuva ja tiedot kirjasta Tanssiorkesteri Dallapé (Tikka-Tamminen). Kuvaajan nimeä ei kirjasta löydy. Heimolassa orkesterin takaseinän verhosi koko seinän leveydeltä samettikangas, johon Toivo Alajärvi ja kumppanit olivat asemoineet kuutamon meren aalloilla, tähtiä, sydämiä, onnenapilan ja tyyliteltyjä nuotteja nuottiavaimineen. Keskellä soittolavaa taustalla oli puolen miehen kokoisín kirjaimin orkesterin nimi puolikaaressa, ja orkesterin tyylitelty logo täytti kolmanneksen verhojen oikeasta puoliskosta. Jokaisella soittajalla oli edessään nuottitelineet, joita koristi kangas. Nuottitelineen kangas oli tummansinistä samettia ja kankaassa olevat orkesterin nimi, koristekuviot ja nuottiavain hopeavärisiä. Lisäksi liinan alahelma oli koristeltu kultapunoksilla ja liinan kärjessä roikkui punottu tupsu. Dallapé-tyylistä on aistittavissa modernia funkkismuotoilua ja banaalia gobeliiniestetiikkaa itämaisine vivahteineen (kirjasta Tanssiorkesteri Dallapé, Tikka-Tamminen). Heimolan sali, jonne parhaimmillaan mahtui yli 1500 tanssijaa, muutettiin kesällä 1937 kuvassa näkyväksi Ravintola Rioksi. Kuva ja tiedot kirjasta Tanssiorkesteri Dallapé (Tikka-Tamminen). Heimolan hämärretyssä korkeassa salissa, jota valaisivat taitavasti ohjatut värivalot, soitti mustissa frakeissa hillitysti 14-miehinen orkesteri. Vaikutelma oli mykistävä ja jotakin sellaista, jonka parhaimmillaan kaksi tuhatta henkeä halusi kokea yhden illan aikana. Dallapén suosio, jonka pohja oli luotu Toverien Kerholla, kantoi ja vahvistui Heimolassa. Kauko Käyhkö muisteli radiossa 1974 (kirjasta Tanssiorkesteri Dallapé): Avaralla lattialla oli tilaa pyörähdellä, ja sen laajalla parvekkeella tuoleja ja penkkirivejä. Pylväiden varjoon parvekkeelle saattoi mennä jäähylle, ja sitä varten oli parvekkeen valot himmennetty sellaiseen pussaamiseen sopivaan hämärään. Se saattoi äkkiä katketa. Orkesteri soitteli vastapäätä tätä parveketta paikassa, missä eduskunnan puhemiehen nuija oli aikanaan paukahdellut. Kun koiranleuka Helge Pahlman oli saanut tähtäimeensä unelmointiin parvekkeella vaipuvan parin, hän näytti merkin parvekkeen valoheitinmiehelle, joka kohdisti heittimensä kiilan Helgen niklattuun kitaraan. Helge taas suuntasi tuon pistävän valonheittäjänsä suoraan suutelevaan pariin. Samassa orkesteri puhkesi vallan pahuksenmoiseen riitasointuun. Tanssi keskeytyi ja pari katsoi parhaaksi häipyä joko nolona tai ylpeänä. Saattoivatpa jotkut rohkeat - hivenen liioitelluin elkein - jopa kiittää yleisöä suosionosoituksista.

H) Aleksanterinkatua kuvattuna länteen Unioninkadun risteyksestä - Nordia-talon kohdilta eli Senaatintorin kulmilta - 8.3.2006 (S&J). Aleksanterinkadun ja Fabianinkadun risteys - kuvattuna 8.3.2006 (S&J).

Fazerin kahvila ja konditoria - Aleksanterinkatu 38 (purettu v.1928) I) Aleksanterinkadun ja Kluuvikadun kulmassa sijaitsi vain vuodet 1908-1928 kuvassa näkyvä mielenkiintoinen Fazerin kahvila- ja konditoria-rakennus (Selim A.Lindqvist). Antti Manninen kuvaa kirjassaan Puretut talot tätä Fazerin kahvilaa seuraavasti: Herkullisen kaunis - kuin leivos. Rakennuksen kohtaloksi muodostui se, että pienuutensa vuoksi se oli aivan liian 'tehoton' liiketaloksi Helsingin ydinkeskustaan - siis jo vuonna 1928. Tätä 'Stella'-nimistä taloa ei voitu korottaakaan, kuten monien muiden 'tehottomien kohteiden' kanssa meneteltiin. Tämän rakennuksen paikalle nousi v.1930 arkkitehti Gösta Juslénin piirtämä vakuutusyhtiön seitsenkerroksinen, raskaspiirteinen toimistotalo, jonka alakerran kulmaliiketilassa 2000-luvulla toimi 'Aurinkomatkat'.

Yleiskuvia Aleksanterinkadulta: J) Aleksanterikadun alku länsipäässä kuvattuna v.1918 (G.Lönnqvist). Stockmannin tavaratalo valmistui vasta v. 1930.

Helsingin Esplanadilta: K) Tämä Ståhlbergin kuvaama Pohjoisen Esplanandin raitiovaunukuva ajoittuu aivan 1900-luvun alkuun tai jopa 1800-luvun loppuhetkille. Mielenosoituskulkue Edlundin kulmalla Suurlakon aikana 1905 (Unioninkadun ja Pohjoisen Esplanandin kulma) - julkaistu kirjassa Missä kuljimme kerran (Kjell Westö, Otava, 2006). Uschakoffin talo - Pohjoisesplanadi 19 (HS.fi/kaupunki, 2014): Kauppias Jegor Uschakoff (1767–1836) rakennutti Esplanadin ja Unioninkadun kulmaan komean talon 1815–1816 ja 1826–1827. Pehr Granstedtin suunnittelemaan taloon tuli makasiineja ja kauppapuoteja alakertaan ja asuntoja yläkertään. Pihalla oli ulkorakennus, jossa oli renkitupa, sauna, talli ja navetta. Jegor Uschakoff ja hänen veljensä olivat Venäjän korkeimpaan aatelistoon kuuluneen Seremetjeffin suvun maaorjia. He kulkeutuivat Suomeen venäläisten valloitusarmeijan mukana 1808 ja elättivät itsensä kaupustelijoina. Uschakoffit vaurastuivat Suomessa ja anoivat keisarilta vapauttamista maaorjuudesta. Keisari hyväksyi anomuksen ja julisti 1812 Uschakoffit vapautetuiksi lunastusmaksua vastaan. Jegor Uschakoff menestyi liikemiehenä. Hän perusti Espoon Otaniemeen kaakeli- ja tiilitehtaan sekä toimi rakennusurakoitsijana. Hän sai hoidettavakseen mm. Pyhän Kolminaisuuden kirkon rakentamisen ja toimi pitkään kirkon isännöitsijänä. Uschakoff oli 1820-luvun lopussa Helsingin kauppiaskunnan rikkain mies. Hänet valittiin samana vuonna yhdessä Feodor Kiseleffin kanssa ensimmäisinä venäläisinä Helsingin kaupunginvanhimpien joukkoon. Talon osti Jegor Uschakoffin perikunnalta 1885 Gustaf Werner Edlund, joka oli tullut töihin talon kulmassa 1848 avattuun J. C. Frenckellin kirjakauppaan. Kirjakaupan Edlund oli ostanut jo 1864 ja muuttanut sen nimen G. W. Edlundin kirjakaupaksi 1879. Kansallismielinen Edlund kustansi mm. Runebergin, Topeliuksen ja Cygnaeuksen kootut teokset. Kirjakauppa jatkoi Edlundin kulmassa 1920-luvun vaihteeseen, vaikka kirjakauppias itse luopui talostaan 1900-luvulle tultaessa. Edlund myi talon Privatbankenille 1896. Talon pihaan rakennettiin uusi Privatbankenin pankkisali 1904. Uschakoffin talo purettiin 1965 ja vain sen julkisivut ja pankkisali portaikkoineen säilytettiin. Sisäosien purkamisen ja saneerauksen suunnitteli Aarno Ruusuvuori. Uuteen osaan pihan perälle Ruusuvuori suunnitteli Kluuvin gallerian, josta on tullut Helsingin suosituimpia näyttelytiloja. Vuosittain noin 160 taiteilijaa haluaisi työnsä esille valkoista marmoria hohtavaan galleriaan. Helsingin kaupunki harkitsee siirtävänsä suositun gallerian toiminnan vanhan linja-autoaseman tiloihin Kamppiin. Varta vasten näyttelytilaksi rakennettuun galleriaan haluttaisiin sijoittaa Helsingin kaupungin tietokeskuksen kirjasto. Eteläesplanadi sateessa vuonna 1903, kuvannut Walter Jakobsson - julkaistu kirjassa Missä kuljimme kerran (Kjell Westö, Otava, 2006).

L) Etelä-pohjoissuuntainen Kluuvikatu - Pohjoisesplanadin ja Yliopistokadun välillä. Elokuvateatteri Maxim (purettiin v.1972) * Kämp-hotellia vastapäätä (Kluuvinkatu 1): Vanha Maxim oli alun perin asuintalo, joka valmistui v.1845. Elokuvateatteriksi talo muutettiin v. 1909 (David Frölander-Ulf). Se ehti ennen purkamistaan v.1972 Suomen vanhimmaksi tai toiseksi vanhimmaksi elokuvateatteriksi. Perustusten sortumisen vuoksi rakennus oli päässyt hyvin huonoon kuntoon. Teatterin omistaja Kinosto halusi kapealle tontille tulevaan uuteen rakennukseen (Eliel Muoniovaara, 1974) kaksi modernia salia. Kaksi salia (paikkoja 250 ja 470) ovat sijoitetut päällekkäin. Vanhan Maximin sisustus on suureksi osaksi siirretty pienempään saliin, kun sen sijaan isompi on täysin moderni. Uuden teatterin julkisivun koko on lähes sama kuin vanhankin, mutta uusi on modernia lasipintaa. Olisiko ollut mahdollista säilyttää vanhan Maximin julkisivun kuori, kuten monissa muissakin vastaavissa tilanteissa ennen ja jälkeen oli tehty, kysyy Puretut talot-kirjan (2005) tekijä Antti Manninen. Tuota vanhaa Maximin julkisivua katsoessa huomio kiinnittyy toisen ja kolmannen kerroksen valeikkunoihin, kuvan mukaan niissä on ollut (kuvaushetkellä ainakin) jonkinlaisia maalattuja kuva-aiheita. Niistä ei A.Mannisen kirja mainitse mitään eli tarkemmat tiedot puuttuvat. Kuka tietäisi kertoa niiden alkuperästä? Sisäkuvat elokuvateatteri Maximista (kaksi salia päällekkäin) - molemmat: Kai Hakli (1975) * Helsingin kaupunginmuseo (CC BY 4.0). Maxim-julkisivu 2020 (FinnKino).

Heikinkatu muuttui Mannerheimintieksi 4.6.1942: M) Heikinkatu vuonna 1940 Erottajalta nähtynä (Aarne Pietinen Oy, Helsingin kaupunginmuseo * CC BY 4.0). Heikinkadun nimi muuttui Mannerheimintieksi marsalkka Carl Gustaf Emil Mannerheimin 75-vuotispäivän kunniaksi v. 1942. Helsingin ensimmäiset liikennevalot eivät tulleet Mannerheimintielle vaan Aleksanterinkadulle vuonna 1951, mutta Mannerheimintielle asennettiin kaupungin ensimmäiset joukkoliikenne-ohjatut liikennevalot (1958 Tilkanmäkeen) risteävän raitiovaunuliikenteen takia ja ensimmäiset polkupyörävalot (1981 Tilkanmäkeen poikkeusluvalla * Wikipedia, 2020). Mannerheimintien näkymä 8.3.2006 (S&J) - kuvattu Forumin kohdilta etelään. Taaempana vasemmalla Stockmannin tavaratalo. (Wikipedia, 20209: Mannerheimintie (ruots. Mannerheimvägen; ent. Heikinkatu, Läntinen ja Itäinen Henrikinkatu, Turuntie, Läntinen Viertotie) on Helsingin pääkatu. Samalla se muodostaa osan Eurooppatietä E12 ja on valtatie 3:n jatke. 5,5 kilometriä pitkä Mannerheimintie alkaa Erottajalta Helsingin kantakaupungin ytimestä ja loppuu Vihdintien ja Hakamäentien risteykseen, jossa se muuttuu Hämeenlinnanväyläksi. Mannerheimintie on yksi Helsingin kantakaupungin sisääntuloteistä, jonka kautta Turunväylän, Vihdintien ja Hämeenlinnanväylän liikenne ohjataan kaupunkiin. Henrikin esplanadi muuttui hieman Turun kasarmin pohjoispuolella Turuntieksi, joka nimensä mukaisesti oli alkuosa Turkuun johtaneesta maantiestä. 1850-luvulla Turuntien alkuosa Turun kasarmilta Töölön tullille saakka sekä Hämeentien alkuosa Pitkältäsillalta nykyisen Paavalinkirkon kohdalle saakka päällystettiin sepelillä ja muutettiin entistä huomattavasti leveämmiksi viertoteiksi. Samalla Turuntie sai uuden nimen Västra Chaussén, suomennettuna Läntinen Viertotie; vastaavasti Hämeentiestä tuli Itäinen Viertotie (Östra Chaussén). Vuonna 1928 nimet Turuntie ja Hämeentie kuitenkin palautettiin takaisin käyttöön. Maailmansotien välisenä aikana Henrikin esplanadi alkoi muodostua tulpaksi kasvavalle autoliikenteelle. Kaupunki päätti vuonna 1935 kaataa esplanadin satavuotiaat lehmukset ja yhdistää Läntisen ja Itäisen Heikinkadun toisiinsa. Raitiovaunut, jotka olivat aiemmin kulkeneet muun liikenteen seassa, saivat oman kaistansa uuden leveän kadun keskelle entisen lehmuskujanteen paikalle. Hävinneen lehmuskujan korvaukseksi kadun reunoille istutettiin puurivit. Paljon myöhemmin myös kadun keskellä kulkeva raitiovaunukaista reunustettiin puilla. Vuonna 1942 Heikinkatu ja Turuntien kantakaupungissa oleva osuus yhdistettiin, ja ne saivat nimen Mannerheimintie marsalkka Carl Gustaf Emil Mannerheimin 75-vuotispäivän kunniaksi.

O) Stockmannin tavaratalo: Hugo Sundström kuvasi 1940-luvun lopulla: Aleksanterinkatu 52 - Mannerheimintie 1-3. Vasemmalla Vanha ylioppilastalo, Aleksanterinkatu 23 ja oikealla Stockmannin tavaratalo, Aleksanterinkatu 52 Helsingin kaupunginmuseo (CC BY 4.0). Aleksanterinkadun näkymä Mannerheimintien suunnasta vuodelta 1951 (kuva: Fred Runeberg). Stockmannin kulma - julkaistu kirjassa Asuuko neiti Töölössä? (Teos, 2009). Stockmannin talo valmistui v.1930 (Sigurd Frosterus). Paikalle suunniteltiin hurjimmillaan jopa 17-kerroksista pilvenpiirtäjää Amerikan malliin. Vasemmalla koristeellinen Tallbergin talo (S.Mihailoff ja Elia Heikel, 1899). Kolmen sepän patsas etualalla (Felix Nylund, 1932). Helsingin Sanomat julkaisi 20.11.2011 kuvan Aleksanterinkadun joulukatuavajaisista 49 vuoden takaa. Stockmannin valopiha kuvattuna vuonna 1931 (kuvaaja: Roos). Julkaistu kirjassa Asuuko neiti Töölössä? (Teos, 2009). Stockmannin Aleksanterinkadun puoleiset pyöröovet olivat käytössä vuoteen 1972 asti. Kuva on elokuvasta Syntipukki (1935) - päähenkilönä ajan suosikkikoomikko Kaarlo Kartio (roolinimenä Frans Koikkalainen). Julkaistu kirjassa Asuuko neiti Töölössä (Teos, 2009). Ester Toivonen (neiti Salo) Stockmannin kosmetiikkaosaston myyjättärenä Erkki Karun ohjaamassa vuoden 1935 menestyselokuvassa Syntipukki. Asiakas haluaa suudelmankestävää huulipunaa, neiti Salo myy hänelle kulmakarvaväriä - haukkumisia tiedossa syntipukille. (Wikipedia 2020): Stockmannin tavaratalon historiaa: 1862–1950: Vuonna 1862 saksalainen kauppias Heinrich Georg Franz Stockmann perusti nimeään kantavan Stockmann-yhtiön. Yhtiön alkuna oli Stockmannin kauppahuone, joka aluksi toimi Helsingissä Kauppatorin laidalla, niin sanotussa Lampan talossa ja vuodesta 1880 alkaen Senaatintorin reunalla Kiseleffin talossa. Stockmann Auton syntymävuotena voidaan nähdä vuosi 1904, kun Stockmann myi ensimmäisen autonsa apupappi Walter Lampenille. Ensimmäinen myyty auto oli Ford. Tapahtuma saattoi olla Suomen ensimmäinen autokauppa. Stockmannin tavaratalo ja hallinto siirtyivät Helsingissä nykyiselle paikalleen Aleksanterinkadun ja Mannerheimintien kulmaan valmistuneeseen rakennukseen 1930-luvulla. Akateemisen kirjakaupan Stockmann osti vuonna 1930, ja pois se myytiin Bonnierille vuonna 2015. 1951–2010: Stockmann perusti itselleen päivittäistavarakauppaa varten tytäryhtiö Oy Sesto Ab:n vuonna 1962 ja myi sen edelleen Wihuri Oy:n omistamalle Ruokamarkkinat-yhtiölle vuonna 1999. Itse perustamansa Herkku-ketjun Stockmann myi vuoden 2017 lopussa. Stockmannin nykyisen logon on suunnitellut Harri Ripatti, ja se on otettu käyttöön vuonna 1963. Sen väri muuttui vihreästä mustaksi 2010-luvulla. Autokaupasta Stockmann luopui vuonna 2006, kun se myi liiketoimintansa Veholle, Keskolle ja SOK:lle. Tavaratalojensa ja muotiliikkeidensä lisäksi Stockmannilla oli vuosina 2002-2015 noin viisitoista Stockmann Beauty-kosmetiikkamyymälää. Stockmann luopui ydinliiketoimintansa ulkopuolisista Beauty-myymälöistä vuonna 2015. Stockmann laajentui ulkomaille ensimmäistä kertaa vuonna 1989, kun se avasi ensimmäiset toimintonsa Moskovassa. Suomalainen Seppälä oli Stockmannin omistuksessa vuosina 1988-2015 ja ruotsalainen Lindex vuodesta 2007; molemmat Stockmann on hankkinut yritysostoilla. Vuosina 2012-2015 yhtiöt muodostivat erillisen Muotiketjut-liiketoimintayksikön Seppälän poismyymiseen saakka, jonka jälkeen Lindex on muodostanut itsenäisesti oman liiketoimintayksikkönsä. Stockmann osti etäkauppaa harjoittavan Oy Hobby Hall Ab:n vuonna 1985. Se integroitiin osaksi tavaratalotoiminnan liiketoimintayksikköä vuodesta 2010. Stockmann myi vuoden 2016 lopussa Hobby Hallin suomalaiselle sijoittajayhtiö SGN Groupille. 2010-luvulla Stockmann ajautui vaikeuksiin muun muassa Venäjän liiketoiminnassaan. Pitkäaikainen toimitusjohtaja Hannu Penttilä erosi tehtävästään elokuussa 2014.

P) Vanha ylioppilastalo: Nimimerkki Tomisti kuvasi vanhan ylioppilastalon kesällä 2005 (Wikipedia, public domain). (Wikipedia, 2020): "Vanha ylioppilastalo (ruots. Gamla studenthuset) eli Vanha on Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan vanhempi ylioppilastalo Helsingissä Aleksanterinkadun ja Mannerheimintien risteyksessä. Rakennus on Axel Hampus Dahlströmin piirtämä, ja se valmistui vuonna 1870. Tyyliltään rakennus edustaa siihen aikaan tyypillistä uusrenessanssia. Ylioppilastalo rakennettiin alun perin keskustan laidalle. Syy tähän oli legendan mukaan se, että ylioppilaiden juhlinta ei täten häiritsisi muita kaupunkilaisia. Nykyään Vanha Ylioppilastalo on aivan Helsingin ydinkeskustassa, Kolmen sepän aukion laidalla. Talon rakentamiseen hankittiin varoja kansalaiskeräyksellä, jossa erityisesti yliopiston musiikkikorporaatiot olivat aktiivisia. Keräyksen muistoksi on talon julkisivuun kaiverrettu latinaksi "Spei suae patria dedit" (Isänmaa lahjoitti toivoilleen). Julkisivua koristavat Väinämöisen ja Seppo Ilmarisen patsaat. Vanhan ylioppilastalon vieressä sijaitsee Uusi Ylioppilastalo, joka valmistui vuonna 1910. Uuden ylioppilastalon rakentamisen myötä Vanha sai nykyisen nimensä. Vuonna 1938 käytiin keskustelua siitä, pitäisikö Vanha ylioppilastalo purkaa uuden, rakennettavan liiketalon tieltä. Vuonna 1968 opiskelijaoppositio valtasi Vanhan ylioppilastalon juuri ennen suunniteltua ylioppilaskunnan satavuotisjuhlaa. Tapahtuma sai myyttisen aseman uuden sukupolven demokratiaa vaativan radikaalin opiskelijaliikkeen symbolina. Huhtikuussa 1978 Vanha ylioppilastalo vaurioitui pahoin tulipalossa, jossa muun muassa suuren juhlasalin katto romahti. Talossa olleet arvokkaat taideteokset saatiin pelastetuksi viime hetkellä, koska lähistöllä iltaa viettämässä olleet Ylioppilaskunnan Laulajien mieskuorolaiset tiesivät merkittävimpien teoksien sijainnit. Talo korjattiin seuraavan vuoden loppuun mennessä. Yläkerran Musiikkisalissa sijaitsevat Akseli Gallen-Kallelan vuonna 1901 maalaama fresko Kullervon sotaanlähtö sekä Robert Wilhelm Ekmanin öljyvärimaalaus Väinämöisen soitto (1866). Suomen vanhin suomenkielinen kuoro Ylioppilaskunnan Laulajat on perustettu vanhan ylioppilastalon musiikkisalissa vuonna 1882. Aina vuoden 2013 loppuun saakka salissa harjoittelivat neljästi viikossa ylioppilaskunnan piirissä toimivat musiikkikorporaatiot Ylioppilaskunnan Laulajat (YL), Ylioppilaskunnan Soittajat (YS), Akademiska Sångföreningen (AS) ja Akademiska Damkören Lyran (ADL). Tilat: Vanhalla on juhlasali näyttämöineen, historiallinen musiikkisali, kahvila Café Vanha, sekä neljä muuntautuvaa kokoustilaa. Sen tiloissa voi järjestää jopa tuhannen hengen juhlaillallisia tai näyttäviä gaaloja. Tilat soveltuvat myös konsertteihin, messuihin, yleisötapahtumiin tai -esityksiin. Vuonna 2013 ylioppilaskunnan hallitus päätti taloudellisen hyödyn saavuttamiseksi luopua rakennuksen kulttuurikäytöstä lähes kokonaan. Hallitus päätti vähentää musiikkiyhdistysten viikoittaiset harjoitteluvuorot Vanhan ylioppilastalon Musiikkisalista neljästä yhteen sekä vuokrata talon ulkopuoliselle ravintolayritykselle Royal Ravintolat Oy:lle vuoden 2014 alusta alkaen. Ylioppilaskunnan päätöksen taustalla on tavoite saada talo tuottamaan enemmän rahaa ylioppilaskunnan varsinaiseen toimintaan. Ylioppilaskunnan edustajisto yhtyi hallituksen päätökseen 28. elokuuta 2013.

Postitalo: Q) Tauno Palo taksikuskina (roolinimenä Tanu Paalu) Eduskuntatalon edustalla - taustalla Postitalo, jota helsinkiläiset tuoreeltaan kutsuivat myös pilkkanimellä postilaatikko. Kadun nimi oli kuvaushetkellä vielä Heikinkatu. Nimeksi tuli Mannerheimintie vasta marsalkka Mannerheimin 75-vuotispäivänä 4.6.1942. Kuvassa koerekisterissä ollut auto oli tuliterä vuoden 1939 Opel Admiral, eikä siinä näy taksimittaria. Samainen ajopeli päätyi pian rintamalle kenraali L.Hägglundin komentoautoksi. Punaisen autokaunottaren kohtaloksi tuli tuhoutuminen matkalla Lapin sotaan vuonna 1944. Filmiä varten haluttiin käyttöön nimenomaan avoauto, jotta sen kyydissä olleet henkilöt näkyivät katsojille paremmin. Auton ovessa kiiltelevä roomalainen kakkonen osoittaa taksin veroluokan. Viiden hengen autot kuuluivat toiseen veroluokkaan, sitä suuremmat ensimmäiseen. Suurin osa (noin 90%) 1930-luvun Helsingin noin 900 pirssiautosta kuului toiseen veroluokkaan. Maksu ensimmäisen luokan auton kyydissä oli 10% kalliimpi. Veroluokat olivat takseissa käytössä 1920-luvulta aina vuoteen 1985 asti. Kuva ja tiedot kirjasta Asuuko neiti Töölössä? (Teos, 2009). Helsingin Postitalo (Jorma Järvi-Erik Lindroos, 1938) - ilmeisesti pian valmistumisensa jälkeen. Kuvan lähetti 3.1.2014 A.Lindroos (kiitos). (Wikipedia, 2020): Postitalo on entinen Posti- ja telelaitoksen (nyk. Posti Group Oyj, Telia Finland Oyj) pääkonttori Helsingin keskustassa. Keltasävyinen, funktionalismia edustava rakennus on Kaarlo Borgin, Jorma Järven ja Erik Lindroosin suunnittelema ja valmistunut vuonna 1938. Historia: Vuonna 1927 Posti- ja lennätinlaitos yhdistyivät ja kasvaneiden posti- ja puhelinliikenteen määrien vuoksi niiden toimintaa piti laajentaa. Postin ja lennättimen toiminnot kokoavan uuden Pääpostin tiloihin oli tulossa viimeisintä huipputekniikkaa olevat postinkäsittelylaitteet ja muuta uutta tekniikkaa, mikä oli rakennuksen suunnittelun ja tarvittavan tilamäärän lähtökohtana. Talossa korostui tekniikka, nopeus ja toimivuus, mikä samalla sopi funktionalismin aatteisiin. Kaikki tilat oli jaettu toimintojen kesken, mikä vaikutti sekä talon pohjakaavaan että huoneiden keskinäiseen järjestykseen. Vuonna 1934 pidetyssä arkkitehtuurikilpailussa parhaiten pärjäsivät Jorma Järvi ja Erik Lindroos, molemmat vastavalmistuneita arkkitehteja. Postitalon suunnittelijoihin otettiin vielä mukaan Kaarlo Borg, edustamaan kokemusta parikymmentä vuotta nuorempien Järven ja Lindroosin rinnalle. Postitalon rakennustyöt alkoivat talvella 1935. Talon runko on rautabetonia ja tiiltä, mutta rakentamisessa käytettiin myös uudenlaisia materiaaleja, kuten julkisivussa käytettyä Kupittaan saven postileimakuvioitua keltaista klikkeriä. Harjakorkeudessa talo oli 1936 ja valmistui virallisesti 1938. Postitaloon suunniteltiin mittatilaushuonekaluja, valaisimia ja sisustusta, joita tekemässä olivat aikakauden tunnetut suunnittelijat ja muotoilijat, kuten Arttu Brummer, Runar Engblom, Birger Hahl, Eino Kauria ja Paavo Tynell. Uudenlainen tasa-arvon korostaminen näkyi tilasuunnittelussa, sillä palvelutiskit jätettiin avoimiksi, eikä asiakkaita ja virkailijoita eristetty toisistaan suljettavilla lasiluukuilla. Myös valaistusta painotettiin uudenlaisella tavalla. 1950-luku: Postitalo sai lisäkerroksia 1950-luvulla ja katolleen helikopterikentän, joka oli ensimmäinen Helsingissä. Helikopterikenttää käytettiin Helsingin olympialaisten yhteydessä vuonna 1952. 1960–1970-luvut: Vaikka Postitalo suunniteltiin silloisen edistyneen tekniikan ehdoilla, Postin tekninen ja toiminnallinen kehitys samalla muodostuivat rakennuksen kohtaloksi postitoimintojen osalta. Postilähetysten nopeutunut, entistä varmempi ja automatisoidumpi käsittely ja postimäärien kasvu vaativat lisää ja erikoistunutta tilaa, ja niin postikäsittelytoiminnot siirtyivät Postitalosta postikeskukseen Pohjois-Pasilaan vuonna 1978. Samana vuonna alkoi Postitalon laajempi saneeraus. 1990-luvulta 2000-luvulle: Lopullisesti Postitalon postitoiminta muuttui vuodesta 1998 lähtien, kun Posti ja Tele eriytettiin omiksi yhtiöikseen. Viimeisin suurempi kunnostustyö Postitalossa tehtiin vuoden 2001 loppupuolelta alkaen. Toimintaa Postitalossa 2000-luvulla: Postitalon omistaa nykyään Ilmarinen. Rakennustaitellisesti ja kulttuurihistoriallisesti arvokaassa Postitalossa ei saa teettää sen arvoa tai tyyliä tärveleviä korjaustöitä. Pääpostin postisali on suojelukohde. Vuonna 2013 pääpostisaliin muutti Rajala Pro Shop ja salin itäpäässä toimii Foto-kahvila. Postitalossa jatkaa Posti Groupin osalta toimintaansa enää postikonttori 00100 Helsinki (10); muut toiminnot poistuivat pääpostisalista kevättalvella 2012. Postimuseo toimi rakennuksessa juhannukseen 2012 saakka ja avattiin uudelleen Museokeskus Vapriikissa Tampereella syyskuussa 2014. Postitalossa vuonna 2014 toimivia yrityksiä olivat muun muassa Ravintola Pääposti, Lääkärikeskus Aava, Newsec, Barona ja Hansel Oy. Helsingin kaupunginkirjasto avasi vuonna 2005 Postitalossa Kirjasto 10 -musiikki- ja tietotekniikkakirjaston, josta löytyy myös studiotilat. Vuoden 2012 kesäkuussa Eduskunnan kirjasto avasi väliaikaistilansa Postitalossa eduskunnan kiinteistöjen peruskorjausurakan vuoksi, ja toimi talossa maaliskuun 2014 loppuun saakka. Postimuseon ja Postin entiset tilat remontoitiin perusteellisesti vuonna 2013–14: keväällä 2014 tiloissa avautui K-Supermarket Postitalo. Helsingin Postitalo varhaisessa kuvapostikortissa. Kuvan lähetti 3.1.2014 A.Lindroos (kiitos). Helsingin Postitalo värikuvien aikaan (tarkemmat tiedot puuttuvat) - lähetti 3.1.2014 A.Lindroos (kiitos). Helsingin Postitalo keskeisessä osassa 1960-luvun kuvapostikortissa. Huomaa vasemman reunan raideliikenteen vaunukalusto ja keltaiset postiautot. Mannerheimin ratsastajapatsas (Tukiainen * 1960): Mannerheimin ratsastajapatsas Postitalon edustalla - tekijä Aimo Tukiainen (Oskari Jauhiainen), avustajina Heikki Häiväoja ja Kain Tapper, jalustan ja pystytysympäristön suunnittelu yhdessä Osmo Siparin kanssa. valmistumisvuosi 1960. Postikortti Seppo Turkin kokoelmista - Vesa Häkkinen välitti käyttöömme huhtikuussa 2013. Postikortin kuvan ottanut Pentti Harala (Kuvasto).

R) Nykytaiteen museo Kiasma (Steven Holl, 2007): Nykytaiteen museo Kiasma, Helsinki. Arkkitehti: Steven Holl. Kesäkuu 2007 - Petri Virtanen (Wikipedia, CC BY-SA 3.0). (Wikipedia, 2020): Kiasma on Helsingin keskustassa sijaitseva nykytaiteen museo. Kiasma on osa Kansallisgalleriaa. Kiasma esittää, kerää ja tekee tunnetuksi nykytaidetta. Näyttelyiden lisäksi Kiasmassa järjestetään esityksiä ja tapahtumia. Yhdysvaltalaisen arkkitehdin Steven Hollin suunnittelema Kiasma-rakennus valmistui 1998. Ennen sitä Nykytaiteen museo toimi ensin Valtion taidemuseon väliaikaisissa tiloissa Kansakoulukadulla ja sen jälkeen toukokuusta 1991 lähtien Ateneumin taidemuseon rakennuksessa. Kiasman johtaja on Leevi Haapala. Toiminta: Kiasma toimii järjestämällä erilaisia tapahtumia ja museotoimintaa, kuten näyttelyitä, omien kokoelmien esittelyjä, Kiasma-teatterin esityksiä, seminaareja ja luentoja. Kiasma osallistuu myös kaupunkitaiteen projekteihin. Suuri kansainvälisen nykytaiteen esittely on ollut vuodesta 1961 järjestetyt Ars-näyttelyt. Ars on järjestetty Kiasmassa vuodesta 2001 alkaen. Kiasma-teatterissa on nuorisolle suunnattuja urbaanin kaupunkikulttuurin URB-festivaaleja vuodesta 2000 lähtien. Nykytaiteen museon perustamisen juuret ulottuvat 1930-luvulle. Vuonna 1939 perustettiin Nykytaide ry, joka organisoi nykytaiteeseen keskittyviä näyttelyitä. Yhdistys toimi aktiivisesti 1950-luvulla ja muun muassa vuonna 1961 ensimmäistä kertaa järjestetyn Ars-näyttelyn järjestämiseksi. Nykytaiteen museo oli esillä Taide-lehden pääkirjoituksessa vuonna 1961. Vuonna 1964 Nykytaide ry julistautui nykytaiteen museohankkeen tukijärjestöksi ja se lopetti toimintansa vuonna 1990, kun Nykytaiteen museo perustettiin. Museo toimi aluksi Ateneum-rakennuksessa, kunnes sai omat tilat Kiasman valmistuttua.

S) Kirjastotalo Oodi: Nimimerkki "Vadelmavene" kuvasi Keskuskirjasto Oodin kesällä 2019 (Wikipedia, CC BY-SA 3.0). (Wikipedia, 2020): Helsingin keskustakirjasto Oodi on Helsingissä Töölönlahden läheisyydessä, Kansalaistorin laidalla sijaitseva kaupunginkirjaston toimipiste. Se on yksi Helsingin kaupunginkirjaston 37 toimipisteestä ja osa Helmet-kirjastoverkkoa. Rakennuksesta järjestetyn kansainvälisen suunnittelukilpailun voitti suomalaisen Arkkitehtitoimisto ALAn kilpailuehdotus. Helsingin kaupunginvaltuusto hyväksyi suunnitelman tammikuussa 2015 ja rakentaminen alkoi saman vuoden jälkipuoliskolla. Rakennus avattiin yleisölle 5. joulukuuta 2018. Idean Helsingin keskustaan rakennettavasta kirjastosta esitti alun perin Claes Andersson ollessaan kulttuuriministerinä vuonna 1998. Rakennuksen suomenkieliseksi nimeksi on valittu Oodi ja ruotsinkieliseksi nimeksi Ode . Nimellä on kaksi virallista kirjoitusasua: 1) Helsingin keskustakirjasto Oodi – Helsingfors centrumbibliotek Ode – Helsinki Central Library Oodi, 2) Kirjasto Oodi, Helsinki – Biblioteket Ode, Helsingfors – Library Oodi, Helsinki. Rakennuksessa on kolme kerrosta, joilla on erilaiset käyttötarkoitukset. Pohjakerros on tarkoitettu kaupunkilaisten kohtaamispaikaksi, ja siellä on elokuvateatteri Kino Regina, monitoimisali Maijansali, digitaalisen taiteen näyttelytila, kahvila-ravintola, kaupungin leikkipuisto Loru sekä EU:n ja Helsingin kaupungin infopisteet. Toisessa kerroksessa on työ-, kokous ja harrastustiloja. Kolmannessa kerroksessa on perinteinen kirjasto kirjakokoelmineen ja lastenosastoineen. Kirjastokerroksessa on 100 000 teoksen kokoelma. Keskustakirjaston vuotuisen kävijämäärän ennustettiin olevan 1,5 miljoonaa ja päivittäisen kävijämäärän 5 000. Ensimmäisen toimintavuoden aikana kirjastossa kävi 3,1 miljoonaa kävijää. Oodin sisällä sijaitsee Helsingin kaupungin leikkipuisto Loru, jossa järjestetään arkipäivisin ohjattua lasten toimintaa. Nimimerkki "Ninaras" kuvasi Keskuskirjasto Oodin sisäkuvan joulukuussa 2018 (Wikipedia, CC BY 4.0).