TAMPERE (sivu #4)
(Svala & Joutsi * viimeisimmät lisäykset: 26.11.2018)

Tampere jääkiekkokaupunkina:

A) Koulukadun keinojäärata oli ensimmäinen edistysaskel Suomessa (1955) kohti kunnollisia harjoitusolosuhteita. Kuvassa tamperelaispelaajat harjoittelemassa jääkiekkostadionilla. Kuva: V. Lintinen, Tampereen museoiden kuva-arkisto. 'Philips'-mainokset kaukalon laidoissa olivat uutuusilmiö Suomessa. Niiden mainostulot menivät ensimmäisenä kautena TK-V:n tilille yksistään, josta mm. Ilveksen johto katkeroitui ja 'virhe' korjattiin tulevina vuosina tasajaolla. Pian kuultiiin kovaäänisistä musiikin ja kuulutusten lomassa mainoksia ja peliasuihin alkoi ilmestyä sponsorien nimiä. Ilman näitä 'parjattujakin' muutoksia suomalainen jääkiekko ei olisi pysynyt kansainvälisissä kehityskuvioissa mukana ja seurojen taloudenpito olisi ollut entistä vaikeampaa - ellei mahdotonta. Pelkillä pääsylipputuloilla systeemien pyörittäminen seuratasolla oli jo tuolloin mahdoton yhtälö.

Koulukadun kiekkoareena nykykunnossaan ('Hockey in Finland' - kuvaajan nimeä ei ole annettu).

Jääkiekko Tampereella 1940-60: (Koskesta voimaa, Juho Paavola ja Janne Lahti):
Jääkiekkokaupunkina Tampere oli perinteikäs jo 1940-luvulla. Ensimmäiset jääkiekkokokeilut maassamme oli tehty Pyhäjärven jäällä jo vuonna 1926 Suomen luistinliiton johtajan Risto Järvisen johdolla. 1930-luvun menestys antoi viiteitä tulevasta: Tampereen Palloilijat (TaPa) voitti Suomen mestaruuden vuonna 1931 vielä silloin cup-muotoisissa Suomenmestaruuskisoissa. Vuonna 1936 otti ohjat käsiinsä Ilves vieden kolme mestaruutta peräkkäin.
1930-luvun lopulla menestyksen painopiste siirtyi Helsinkiin. Ilves tosin sai pronssia vuonna 1939, mutta vallitsevan tilanteen myötä se oli laiha lohtu. Marraskuussa alkoi talvisota, jääkiekkotoiminta pysähtyi lähes täysin. Välirauhan aikana päästiin pelaaman yksi ehjä kausi (1940-41) ja kahtena talvena niin sanotut sotasarjat. Kun sota oli ohi ja rauha palannut maahan, päästiin jääkiekkoilu jälleen aloittamaan vanhaan malliin. Sodan jälkeen jääkiekkovaltikka siirtyi Tampereelle.
Päävastuun 1940- ja 50-luvuilla menestyksestä kantoi Ilves, joka voitti mestaruuden peräti kahdeksan kertaa. Paljon huonompi ei ollut paikallisvastustaja TBK (vuodesta 1955 Tappara) neljällä kullallaan. Tamperelaisittain aikakauden kruunasi vuoden 1960 kolmoismestaruus: tiukkojen finaalien jälkeen Ilves voitti mestaruuden, Tapparan jäädessä nuolemaan näppejään hopemitalit kaulassa. Tampereen Kilpa-Veljet (TK-V) ottivat pronssia.
Aikakauden tamperelaisjoukkueista sekä vanhin että menestyksekkäin oli Ilves. Seura perustettiin 1931, jääkiekon Ilves otti toimintaansa vuonna 1932. Menestyksen taustalla olivat taitavat yksilöt ja saumaton yhteishenki. Ilvestä hieman nuorempi oli vuonna 1932 perustettu Tammefors Bollklubb (TBK). TBK vei kolme mestaruutta peräkkäin vuosina 1953-55. Viimeisen mestaruuden jälkeen seuran jääkiekkotoiminta siirtyi kulkemaan Tapparan nimellä.
Tuorein pitkäaikaisista tamperelaisista SM-Sarjajoukkueista oli TK-V. Vuonna 1929 perustettu urheilun monitoimiseura otti jääkiekon ohjelmaansa vuonna 1944. Seuran toiminnassa jääkiekko syrjäytti jääpallon. Ensimmäisen kerran SM-sarjaan TK-V nousi vuonna 1951. Ilves ja TBK (Tappara) kuuluivat SVUL:n, perinteikäs työläisjoukkue TK-V oli puolestaan TUL:n seura. Kilpa-Veljien osalta vuoden 1959 polemiikki kuitenkin muutti tilanteen: TK-V erotettiin TUL:sta. Pitkäaikaisten joukkueiden ohella lyhytaikaisempia vierailijoita SM-sarjassa olivat Tampereen Palloilijat (TaPa) ja Tampereen Pallo-Veikot (TP-V). TaPa käväisi sarjassa kaudella 1945-46 ja TP-V sekä kaudella 1950-51 että 1952-53.
Myös tuon ajan maajoukkue pyöri vahvasti Tampereen ympärillä. Maajoukkueen johdossa olivat tamperelaisille tutut miehet, Ilveksen valmentajat Risto Lindroos, Henry Kvist ja Aarne Honkavaara. Pelaajiston rungon muodostivat lähinnä tamperelaiset pelaajat. Vuoden 1948 St. Morizin olympiakisoihin valmistavalla leirillä 29 pelaajasta 13 oli Tampereelta. Lopulta ei joukkuetta kisoihin lähettetty: sodan jälkeen ei rahaa ollut tarpeeksi käytössä eikä jääkiekkoilijoiden menestykseen uskottu.
Vuonna 1952 olympiakisat pidettiin Oslossa ja myös jääkiekkoilijat otettiin ensimmäistä kertaa mukaan. Suomen joukkueen 17 pelaajasta 11 oli Tampereelta! Mukana olivat muun muassa legendaariset Aarne Honkavaara, Matti Rintakoski ja Yrjö Hakala. Määrällisesti vahvimmillaan tamperelaisedustus oli vuoden 1959 MM-kisoissa Prahassa. Tuolloin tamperelaisjoukkueiden edustajia oli joukkueessa peräti 13. Joukkueessa oli 17 pelaajaa.
Harjoitusolosuhteet Suomessa olivat kansainvälisen mittapuun mukaan ankeat. Muissa maissa päästiin jo 1950-luvun alussa harjoittelemaan keinojäillä, Suomessa pelaajat olivat säiden haltijan armoilla. Suomessa Tampere oli edelläkävijä. Maan ensimmäinen keinojäärata valmistui Tampereelle Koulukadulle vuonna 1955. Rakennustyöt tehtiin pääosin talkoovoimin, myös pelaajat olivat yksissä tuumin töissä mukana. Keinojääratahankkeen mahdollistivat pääasiassa kunnanisien suotuisa asenne ja Koulukadun toisella puolella sijainnut Pyynikin Kaljatehdas. Radan jäädytys tapahtui jään alla olevilla kylmävesiputkilla. Vesi putkiin saatiin kadun vastakkaiselta puolelta tehtaalta. Ratkaisu oli edullinen ja ennen näkemätön.
Keinojään käyttöönotto pidensi pelikautta ja lisäsi ammattimaisuuta otteisiin. Kaupungin omien kiekkojermujen lisäksi kentälle tulivat harjoittelemaan joukkueet kaukaakin Tampereen ulkopuolelta. Keinojää oli ensimmäinen askel kohti kunnollisia harjoitusolosuhteita. Ennen keinojääkautta Koulukadun kentällä pelattiin sarjaottelut luonnonjäällä, sellaisenaan kenttä otettiin käyttöön vuonna 1945. Koulukadun kenttä oli kaupungin ensimmäinen varsinainen jääkiekko-stadion: sitä ennen pelipaikat vaihtelivat runsaasti aina Palomäen uimalasta Mariankadun kenttään.
Kiekkokaukaloiden kutsu tamperelaisille nuorille miehille oli kuin seireenien laulua. Tampereen väkimäärä 1940-60 kaksinkertaistui, väestön kasvu kaupungissa oli suurempaa kuin muualla Suomessa. Enää ei nuorten kaikki aika kulunut töihin ja myös harrastustoiminnalle oli aikaa. Jääkiekkojoukkueiden huima menestys SM-sarjassa houkutteli lisää nuoria jääkiekon pariin. Kaikki halusivat olla ”Dynamo” Honkavaaroja ja ”Rinuli” Rintakoskia. Kova hinku jääkiekkoa kohtaan näkyi myös junioritoiminnassa.
Kun A-juniorien SM-kilpailut aloitettiin vuonna 1945, vei Ilves viisi ensimmäistä mestaruutta nimiinsä. Yhteensä tamperelaiset voittivat vuoteen 1960 mennessä 13 A-juniorien mestaruutta. Ei siis ihme että menestys miesten tasolla jatkui seuraavinakin vuosikymmeninä.

Tampereen Kisa-Toverit eli TKT voitti v.1950 TUL:n nuorten mestaruuden tällä joukkueella - takana vasemmalta: valmentaja Matti Fager, Pentti Järvenpää, Matti Jokisalo, Aarno Niinimäki, Martti Lehtoranta ja Mauri Fager.
Eturivissä (vasemmalta) Seppo Kalmari, Rauno Nykänen, (mv.) Martti Virhimo, Simo Lehmusvirta ja Viljo Tuhkanen (kuvasta puuttuu Antti Kaivonen).
Kuvan pelaajista tunnetuin lienee Aarno Niinimäki (s. 1931) - ja hänkin jalkapallon puolelta. Hän pelasi pitkän uransa aikana 2 jalkapallon A-maaotteluakin (hyökkääjänä). Ura seuroittain jalkapallossa: 1949-1953 TKT, 1954-56 Ilves-Kissat, 1957-1960 TPV, 1961-1965 Ilves-Kissat ja jäähdyttelyä kaudella 1966 viidennellä sarjatasolla seurassa nimeltään 'TampTer' (?).

Ilveksen Erkki Koiso: Puolustaja Erkki Koiso oli avainpelaajana nostamassa Ilveksen takaisin suomalaisen jääkiekon huipulle 1950-luvun lopulla. Iki-ilves voitti myöhemmin mestaruuden myös tupsukorvien valmentajana. ”Iivarina” yleensä aina tunnettu Koiso aloitti SM-sarjauransa Ilveksessä kaudella 1951/52. Debyyttikausi toi juniorille Suomen mestaruuden mutta vielä kovin vähän peliminuutteja. Kesällä 1952 Ilves menetti kuitenkin tukun runkopelaajiaan, minkä kukkuraksi joukkueen tähtipelaajan Aarne Honkavaaran ura päättyi loukkaantumiseen vuodenvaihteessa. Koisolle tämä merkitsi lisää vastuuta mutta vähemmän menestystä. Ilves jopa putosi SM-sarjasta 1954 mutta nousi välittömästi takaisin, ei vähiten Koison peliotteiden ansiosta. Ilves palasi Suomen mestariksi 1957 ja uusi voittonsa seuraavana vuonna. Erkki Koiso valittiin kauden 1956/57 parhaaksi puolustajaksi. Samaan vuoteen osui myös hänen arvokisadebyyttinsä Honkavaaran valmentamissa Leijonissa Moskovan MM-kisoissa. Koiso voitti neljännen SM-kultansa Ilveksessä 1960 ja lopetti pelaajauransa seuraavana vuonna. Koiso toimi 1960-luvulla kaksi vuotta Ilveksen valmentajana. Keväällä 1966 joukkue juhli Suomen mestaruutta mutta sai seuraavana vuonna tyytyä pronssiin.


Arto Teronen ja Jouko Vuolle tekivät v. 2013 kirjan Pelimies Jerry Salmi - seikkailua koko elämä (Kirjapaja). Jorma Jerry Salmi oli syntynyt Kotkassa 1933. Hän pelasi jääkiekkoa Suomessa Kotkassa, Tampereella ja Helsingissä sekä maajoukkueessa. Hän voitti SM-liigapörssin kolmesti ja kolmena vuonna Suomen mestaruuden Ilveksen riveissä. Hän edusti Suomea kolmissa MM-kisoissa ja olympialaisissa Squaw Valleyssa.
Hän oli ensimmäinen suomalainen ulkomailla ammattilaisena pelannut jääkiekkoilija. Hän pelasi Isossa-Britanniassa ja Ruotsissa, jossa hän voitti myös Ruotsin mestaruuden. Hän on Suomen jääkiekkoleijona numero 129.
Salmi aloitti työnsä Finnairilla Tampereella 1957. Myöhemmin hän siirtyi myyntityöhön ja lopulta Yhdysvaltoihin, kun Finnair aloitti lennot yli Atlantin. Eläkkeellä ollessaan hän on kotiutunut Seattleen.

Tullessaan Nottinghamista Ilvekseen ja Tampereelle tammikuussa 1957, Jerryllä oli vain vaatteet ja luistimet kassissa. Muuta omaisuutta ei ollut, Englantiin ei jäänyt mitään.
Aloittaessaan lähes neljäksi vuodeksi venyneen tamperelaisuutensa Jerry asui aluksi hetken Aarne Honkavaaran luona, kunnes pääsi vanhan pankkiirin alivuokralaiseksi. Pankinjohtaja asui yksin, eikä hänen luonaan koskaan käynyt ketään. Vaan sitten kun hän kuoli, oli asunto hetkessä täynnä sakkia riitelemässä tavaroista ja samassa rytäkässä Salmi sai mennä, Jerry muistelee kirjassa.
Jerry Salmen ja Aarne Honkavaaran välit viilenivät myöhemmin vuonna 1960 Squaw Valleyn penkin alle menneissä olympiakisoissa, Suomi pelaili 'Tyynenmeren sarjaa' Japanin ja Australian kaltaisten jääkiekkokääpiöiden kanssa. Jerry Salmen ulospäin suuntautaunut luonne ärsytti monia. Häntä taisivat monet pitää leuhkana pukeutumisensa ja autojensakin vuoksi. Ehkä kateuttakin menestyksestä naismaailmassa - ainakin kirjan mukaan.

Jerry Salmi jatkoi asumistaan Tampereella Raumalta tulleen Teppo Rastion alivuokralaisena Kokemäen uittoyhdistyksen asunnossa Tuulensuun talossa. Rastio oli tullut Tampereelle opiskelemaan rakennusmestariksi pelaamisen ohella, alivuokralainen Salmi ei välillä ollut kiinnostunut edes pelaamisesta - joten kaverukset nähtiin usein Tampereen huvielämässä yhdessä seikkailemassa.
Salmi pelasi Ilveksessä kaudet 1956-57 ja 1957-58. Ketjuna oli legendaarinen Teppo Rastio-Raimo Kilpiö-Jerry Salmi. Tepon kanssasuunnittelimme tarkkaan, mitä teimme kentällä, ja otimme nuoren Kilpiön siihen keskushyökkääjäksi. teimme hänestä pelaajan. Aarne Honkavaara oli silloin valmentajana, mutta hän ei pystynyt meitä paljon opettamaan. Kilpiön kanssa pelasin koko Ilveksen ajan, Kalevi Rassa, joka kuoli kolarissa Ruotsissa jo vuonna 1963 ja Räshid Hakimsan olivat muita ketjukavereita. Alussa maalivahtina oli Pekka Myllylä ja myöhemmin Juhani Lahtinen, Jerry Salmi summaa lähimmät pelikaverinsa Tampereella suorasukaiseen tapaansa.

Jerry Salmi oli sopivan eksoottinen käytettäväksi toistuvasti Ilveksen ottelumainoksissa 1950-luvun lopussa.


Tampereen historiallisen menestysvuoden mitalijoukkueiden kapteenit tyytyväisinä keväällä 1960:
Pentti Toivonen (TK-V), Erkki Koiso (Ilves) ja Yrjö Hakala (Tappara). Kuva: Tampere-Seura.

Komeaa tamperelaista jääkiekkohistoriaa tilastoituna mitalistijoukkueiden osalta 1941-60. 'TBK'-nimi muuttui kaudeksi 1956 'Tapparaksi'. Kun Ilveksen olivat v.1931 perustaneet 'lyseon pojat' innokkaan opettajansa johdolla, 'TBK' syntyi pian ruotsinkielisen yhteiskoulun oppilaiden vastineena.

Ilveksen Jarmo Wasama: Tampereen Ilveksen ja Leijonien huippupuolustaja Jarmo Wasama oli 22-vuotiaana saavuttanut kaiken sen, mitä suomalainen jääkiekkoilija saattoi 1960-luvun puolivälissä saavuttaa. Hänet oli valittu Suomen parhaaksi jääkiekkoilijaksi MM-kotikisojen vuonna 1965. Helmikuussa 1966 Jarmo Wasaman vahvassa nousukiidossa ollut jääkiekkoilijan ura ja koko nuori elämä katkesi auto-onnettomuudessa. 1950-luvulla Tampeella toimi jo useita jääkiekkoseuroja. Wasaman kasvattajaseura oli Tampereen Palloilijat, TaPa. Jarmo Wasaman isä Matti Wasama oli jo pelannut Ilveksessä ja Suomen maajoukkueessa 1930-luvulla. Jarmo Wasama nostettiin 16-vuotiaana, kaudella 1960/61, Ilveksen edustusjoukkueeseen. Heti ensimmäisellä kaudellaan hän pelasi kaikki 18 SM-sarjaottelua. A-maajoukkueeseen päästyään Wasamasta tuli paitsi ensimmäinen toisen polven Leijona-pelaaja, saman tien myös joukkueen puolustuksen vakionimi. Hän ehti pelata kolmet MM-kisat 1962–65 sekä Innsbruckin 1964 olympiakisat. Pelaajana Jarmo Wasama antoi kaukalossa kaikkensa. Hän ei loistanut yksittäisillä ominaisuuksilla – hän oli hyvä kaikessa ja tasapainoisen paketin sinetöi esimerkillinen asenne. Kotikaukalossa pelaamissaan MM-kisoissa 1965 puolustaja Wasama oli Leijonien pistetilaston ykkönen.

Tampereen Tapparan jääkiekkolegenda Pekka Marjamäki kuoli torstaina 10.5.2012. Helsingissä (ja Tukholmassa) oli juuri käynnissä jääkiekon MM-kisat. Marjamäki oli ollut Slovakia-ottelun yhteydessä sunnuntaina 6.5.2012 tapaamassa muita 'legenda-Leijonia'.

(Aamulehti, 10.5.2012): Tamperelainen jääkiekkolegenda Pekka Marjamäki on kuollut. Marjamäki oli kuollessaan 64-vuotias. Marjamäki sai maanantaina aamupäivällä vakavan sairauskohtauksen, joka vei miehen tehohoitoon.
Aamulehden saamien tietojen mukaan Marjamäki menehtyi aamuyöllä Tampereen yliopistollisessa sairaalassa.
Vuonna 1947 syntynyt Marjamäki teki pitkän uran jääkiekkokaukalossa vuosina 1964-1984. Hän pelasi pääosin Tapparassa. Marjamäen pelipaita on jäädytetty Hakametsän jäähallin kattoon.
Ensimmäisen SM-kullan hän voitti vuonna 1975. Olympialaisissa Marjamäki pelasi vuosina 1972 ja 1976.
Aktiiviuransa jälkeen Marjamäki pysyi pari vuotta poissa kiekkokuvioista. Sitten veri veti valmentamaan: ensin pienimpiä junioreita Olkahisissa ja lopulta kahdeksi vuodeksi Tapparan SM-liigaryhmän kakkosluotsiksi.
Marjamäki edusti kiekkourallaan Tapparaa ja ruotsalaista HV-71:tä. Voitti Tapparassa viisi Suomen mestaruutta vuosina 1975, 1977, 1979, 1982 ja 1984. Pelasi myös 251 A-maaottelua, 10 kertaa MM-kisoissa ja kahdesti olympialaisissa. Tunnettiin erityisen hämäävästä valelaukauksestaan. Työskenteli jo pelaajaurallaan palomiehenä.


Tampereen Hakametsän jäähalli - kuvattuna 10.6.2017 (S&J). Valmistuessaan vuoden 1965 MM-kisoihin Hakametsän jäähalli oli Suomen ensimmäinen jäähalli. Muistan vierailleeni isäni ja setäni kanssa kyseisen hallin työmaalla, kun projekti oli noin puolivälissä valmistumistaan.

Tampereen jäähalli (myös Hakametsän jäähalli) on Tampereella, Kissanmaan kaupunginosassa sijaitseva Suomen vanhin jäähalli. Arkkitehti Jaakko Tähtisen suunnittelema halli rakennettiin vuoden 1965 jääkiekon MM-kilpailuja varten. Valmistumisensa jälkeen hallia on kunnostettu ja nykyaikaistettu useita kertoja, laajasti viimeksi vuosina 2001–2002. Vuonna 2007 Hakametsään tuli uusi tulostaulu, joka näyttää myös videokuvaa. Hakametsä on SM-liigan kolmanneksi suurin jäähalli. Tampereen jäähalli on Jääkiekon SM-liigassa pelaavien Ilveksen ja Tapparan kotiareena.

Jäähallin suunnitteli arkkitehti Jaakko Tähtinen. Sen leimallisia piirteitä ovat satulanmuotoinen riippukatto ja päätyjen vinot vetotangot. Tähtinen teki suunnitelmassaan yhteistyötä jääkiekkoilijoiden ja muiden jääkiekkoihmisten kanssa, ja hän hyväksytti piirustuksensa paikallisilla kiekkoihmisillä.
Hallia katsomoiden alapuolella kiertävä pääkäytävä sijaitsee maanpinnan tasalla ja itse kenttä noin kolme metriä alempana. Pääkäytävän alla hallin pohjakerroksessa sijaitsevat pukuhuoneet ja muut huoltotilat sekä Ilveksen ja Tapparan kerhotiloja. Hallin toisella pitkällä sivulla on parvikatsomo, jonne (kuten seisomakatsomoihinkin) noustaan hallin kulmauksissa sijaitsevia portaita. Toisella pitkällä sivulla on kaksikerroksinen aitiorakennelma, jossa on yritysaitioiden lisäksi tiloja tiedotusvälineille ja toimitsijoille. Pääsisäänkäynnit sijaitsevat hallin kulmissa. Lisäksi jokaisen katsomoaukon kohdalla on ovi, joka voidaan tarvittaessa avata, jos halli on tyhjennettävä nopeasti esimerkiksi tulipalon tai muun vaaratilanteen vuoksi.

Suomi sai maaliskuussa 1963 järjestettäväkseen vuoden 1965 MM-kilpailut. Kisaisännyyden ehtona oli jäähalli, jonka kuitenkin Helsingin kaupunki oli luvanut rakentaa. Pääkaupungin hallihanke viivästyi ja kesään mennessä näytti jo selvältä, ettei halli valmistu kevääksi 1965. Jääkiekkoliiton Reijo Mannerla ja puheenjohtaja Hary Lindblad järjestivät tapaamisen Tampereen kaupunginjohtajan Erkki Lindforsin kanssa. Urheilumiehenä tunnettu Lindfors innostui asiasta ja tajusi myös ensimmäisen Suomessa järjestettyjen MM-kisojen markkina-arvon.
Tampereen jääkiekon SM-sarjaseurat olivat pelanneet ottelunsa kaupungin keskustan tuntumassa Koulukadun tekojääradalla. Laskelmien perusteella halvimmaksi vaihtoehdoksi hallille tulisi Koulukadun kattaminen. Hanketta ajoi tekojääradan rakennuttanut Tampereen keinojääratayhdistys. Kaupunki puuttui kuitenkin asiaan, sillä Koulukadun alueen pysäköintimahdollisuudet olivat olemattomat. Kaupunki piti parhaana paikkana Hakametsää.
Tampereen kaupunginvaltuusto päätti 26. kesäkuuta 1963 jäähallin rakentamisesta. Rakennustyöt aloitettiin Hakametsässä 8. tammikuuta 1964. Ensimmäinen ottelu hallissa pelattiin 29. tammikuuta 1965 Tampereen ja muun Suomen välillä. Televisioitua ottelua seurasi yli 6 000 maksanutta katsojaa. Ottelu päättyi tasan 4–4. SM-sarja siirtyi halliaikaan kaksi päivää myöhemmin Ilveksen ja Tapparan kohdatessa ottelussa, jonka Ilves voitti maalein 5–3. Ilveksen ja Tapparan lisäksi myös SM-sarjassa silloin pelannut Koovee siirtyi välittömistä käyttämään hallia.
Alkuperäisessä asussaan halli veti 10 200 katsojaa, joista 1 573 mahtui istumaan. Sittemmin kokonaismäärä on pienentynyt, kun seisomakatsomoja on vuosien mittaan korvattu istumapaikoilla. Toisaalta halliin on rakennettu kokonaan uusi parvikatsomo sekä aitiotiloja. Jääkiekkoareenana toimiessaan halliin mahtui vuosien 2001–2002 uudistusten jälkeen 7 800 katsojaa ja kesän 2009 remontin jälkeen 7 600, joista 6 399 istumaan. Vuonna 2012 katsojakapasiteetti oli 7 595 katsojaa. Vuoden 2014 syksyllä vanhat puuseisomakatsomot purettiin ja osa nurkkien istumakatsomoista muutettiin seisomakatsomoiksi poistamalla penkit kyseiseltä alueelta. Muutoksen jälkeen hallin katsojakapasiteetiksi tuli 7300, joista 5 629 istumaan, 1 359 seisomaan ja 312 aitiopaikkaa.
Jäähallin viereen on rakennettu kaksi harjoitushallia. Hakametsä 2 valmistui 1974 ja Hakametsä 3 vuonna 1995. Hakametsä 2 vetää nykyisellään 800 katsojaa; Hakametsä 3:ssa ei ole katsomoa. Hakametsän hallin aikana sisäjäillä voitettuja mestaruuksia on Tapparalla kymmenen, Ilveksellä kolme ja Kooveellä yksi (Wikipedia, 2018).

Hakametsän jäähallin kattoon jäädytetyt paidat:
Ilves: 2: Jarmo Wasama, 7: Aarne Honkavaara, 13: Risto Jalo, 14: Lasse Oksanen, 16: Jorma Peltonen, 30: Jukka Tammi ja 41: Raimo Helminen.
Tappara: 2: Kalevi Numminen, 3: Pekka Marjamäki, 7: Timo Jutila, 8: Janne Ojanen ja 10: Timo Susi,
Koovee: 10: Heino Pulli.

Tampere urheilukaupunkina:

Pyynikin urheilukenttä (alunperin Palomäen urheilukenttä):

B) TKT järjesti v.1922 Palomäen urheilukentällä (myöhemmin Pyynikin kentällä) TUL:n yleisurheilun mestaruuskilpailujen B-sarjan. Palomäen urheilukenttä sijaitsi tuolloin vielä poikittaissuuntaan nykyiseen sijaintiinsa nähden. Kenttää ympäröivän aidan tilalla käytettiin purjekankaita, joilla urheiluareena eristettiin ympäristöstään maksullisissa tilaisuuksissa.
Kuva on kesältä 1921 - menossa on Palomäen kentällä korkeushyppy, missä Verner Hellen juuri ylittämässä rimaa. Taustalla olevassa rakennuksessa F.E.Sillanpään kadun ja Mariankadun kulmassa toimi ainakin vuoden 2000 tienoilla vielä Pyynikin sairaala.
TKT:n yleisurheilijoiden huippuja 1920-luvulla olivat mainitun Verner Hellenin lisäksi Onni Heinänen ja Hannes Ilmanen. Onni Heinänen voitti v.1925 Frankfurt am Mainissa pidetyissä ensimmäisissä työläisolympialaissa kultaa pituushypyssä ja viestissä, sekä sijoittui korkeudessa neljänneksi (tiedot ja kuva TKT:n juhlakirjasta, 2000).

Palomäen urheilukentälle valmistui v.1926 paviljonkirakennus, jonka katsomoparvekkeella oli tilaa 1009 katsojalle ja katsomon alla pukusuojat paikkakunnan urheiluseuroille. En ole itse käynyt Pyynikin urheilukentällä ilmeisesti vuosien 1969-1970 jälkeen, mutta silloin ainakin kentällä olivat tallella ilmeisesti alkuperäiset katsomo- ja kahvilatilat erillisissä mielenkiintoisissa puurakennuksissa.

Viestijuoksut suosituimpia 1920-luvun Tampereella:

'Kansan Lehti' aloitti Tampereella katuviestijuoksujen tradition jo 1910-luvun loppupuolella. Viidennen kerran katuviestit järjestettiin v.1923, jolloin TKT voitti kilpailun ja aloitti samalla menestyksekkään voittojen sarjansa - vielä vuonna 1963 TKT voitti samaisen katujuoksuviestin 22. kerran.
Viestijuoksut olivat muutenkin 1920-luvulla suosiossa. Varsinkin 20 osanottajan pikaviestikisat Pyynikillä olivat suosittuja katuviestien ohella. Kuvassa TUL:n piirijuhlassa Pyynikin urheilukentällä v.1929 TKT:n 20 pikaviestijuoksijaa. Voitokkaat juoksijat kuvassa takarivissä vasemmalta: Kalle Kääntönen, Aaro Ojanen, Rudolf Muukkonen, Artturi Nummelin, Vilho Nummi ja Yrjö Airio.
Eturivissä vasemmalta: Reino Salakoski, Orvo Kanto, Onni Heinänen, Otto Salonen, Valdemar Snäll. Jussi Nummelin, Reino Andelin, Aaro Kotiranta, Huugo Lehtinen, Olavi Silius, Aarne Hyytinen, Rainer Renström, Eino Rantanen ja Jaakko Hyytinen.

Yhteenvetona 1920-luvusta Tampereen urheiluelämässä voidaan todeta, että olosuhteet olivat sellaiset, että yleisurheilun harrastus oli lähinnä 'kesäjuhlatasoa'. Palomäen (Pyynikin) kentän lisäksi löytyi joitain ns. esikaupunkikenttiä, joiden radat olivat 200-300 metriä pitkiä ja pinnaltaan hyvinkin epämääräisiä.
Toimintaan kuului tuolloin mainittujen viestimuotojen lisäksi myös Viikinsaaren ympärijuoksu (viisimiehisin joukkuein) ja pitkänmatkanjuoksu Messukylän kirkolta Pyynikin kentälle. Tamperelaiset urheilijat eivät saaneet 1920-luvulla minkäänlaista valmennusapua mistään suunnasta - ehkä oman seuran kaverit joitakin neuvoja saattoivat antaa, mutta muuten toiminta oli vielä yksittäistä harrastelua (tiedot ja kuva: TKT:n juhlakirja, 2000).

Naisvoimistelua:

TKT:n naisvoimistelijoiden valiojoukko kuvattuna v.1924 - edessä istumassa naisten ohjaaja Kaisa Jokinen. Neitokaisilla yllään TKT:n uudet hihamerkein varustetut esiintymispuvut. TKT:n hallinto suhtautui yleensä suopeasti naisvoimistelijoiden esityksiin oli sitten kyseessä harsopukujen, mustalaispukujen tai tamburiinien hankinnat.

Junioritoimintaa (Tampereen) Petsamon urheilukentällä :

Tampereen Kisa-Toverien (TKT) nuoret iloiset pallotaiturit pääsivät yhteiseen potrettiin edustusasuissaan Petsamon kentällä vuonna 1938. Heidän valmentajanaan toimi Paavo Sandberg (jatkaen Arvo Heimon työtä). Noina aikoina ei ollut mitään A-, B-, C- eikä D-junioreita. Kaikki pelasivat samassa 'nuorten' joukkueessa, missä ikähaitari saattoi olla liki kymmenenkin vuotta.
Pojat ylärivissä vasemmalta: Olavi ('Olli') Lilja, Pekka Eskonen, Jaakko Halme, Kaarlo Niemelä, Pentti Helenius ja Jaakko Michelsson. Alarivissä vasemmalta: Kalevi Lilja, Pekka Nieminen, (mv.) Matti Hietanen, Pentti Nieminen ja Simo Vuolle.
Kuvan pojista mainittakoon Liljan veljekset, Olavi ('Olli') (s. 1928) ja Kalevi (s.1925) - molempien rivien vasemmanpuoleisimmat veijarit. Heistä molemmista tuli pitkäaikaisia jalkapallon edustuspelaajia Tampereelle. Kalevi edusti edustustasolla TKT-seuraa vuodet 1948-53 ja jatkoi Ilves-Kissoissa 1956-59. Kolmisen vuotta nuorempi Olli pelasi TKT:ssa samoin 1948-1953, Ilves-Kissoissa 1954-59 ja jatkoi vielä TKT:ssa 1960-62.

Petsamon kentän rakentamista jalka- ja jääpalloilulle oli suunniteltu jo vuodesta 1928 alkaen, mutta vasta v.1937 kenttä oli ensi kertaa käytössä. Esimerkiksi TKT:n edustusjoukkue ei Pertsamon kentän pehmeästä pinnasta pitänyt ja vältteli aluksi harjoitusvuoroja 'Petsulla'. Vuonna 1938 Petsamon kentälle valmistui pukusuoja ja kentän käyttö lisääntyi. Kaupinojan kenttä oli edelleen suositumpi, vaikkei kaupunki sitä millään tavoin hoitanut.
Tammelan kenttää oli suunniteltu ja rakennettu kuin Pietarin kirkkoa vuosina 1925-31, kenttää ympäröivä aita valmistui v.1932, mutta maalatuksi se saatiin vasta seitsemän vuoden kuluttua. Tammelaan valmistui ruohokenttä v.1936 ja Kalevanpuistotien suuntainen 42 metriä pitkä puukatsomo valmistui v.1937.
Kalevankankaan hautausmaan pohjoispuolella - nykyisen 'Kiinanmuurin' paikalla sijaitsi 1930-luvulla 'Kasarmin kenttä', joka myös oli jalkapalloilijoiden harjoituskäytössä. Samoin raviradan keskellä oli pelaamiseen sopivaa tasaista aluetta.

TKT:n jääpalloilijoita (Tampereen) Petsamon kentällä talvella 1940. Edustusjoukkueen pelaajat nöyrästi takarivissä, polvi nuorenee riveittäin eteenpäin. Päähinevalikoima on mielenkiintoinen - kunnon karvalakkkeja, lippalakkeja ja jopa ns. 'lentäjälakkeja', mutta ei vielä yhtään pipoa!

Pesäpallokulttuuria Tampereella :

TKT:n pesäpalloilija Mauno Heliö, jonka lehdistö valitsi maan parhaaksi yleispelaajiksi vuosina 1947 ja 1948 (TUL-liiton arvonimi?). Tampereen Kisa-Toverit aloitti pesäpalloilunsa keväällä 1929 ja jatkoi vuoteen 1946 asti, jolloin sen pesäpallotoimintaa jatkoi tamperelainen uusi erikoisseura 'Pesä-Peikot' (lähes TKT:n entisillä pelaajilla). TKT ei Heliönkään johdolla koskaan onnistunut nousemaan oman TUL-liittonsa mestaruussarjaan.
TKT:n pahimmat kiistakumppanit pesäpallossa TUL:n Tampereen piirissä olivat 'Finlaysonin Voimistelu- ja Urheiluseura', 'TKV' ja 'Kullervo'. Pesäpalloa harjoiteltiin aluksi 'Kasarmin kentällä' Kalevankankaan pohjoispuolella, sitten Visan kentällä Kaupin metsässä keuhkotautiparantolan takana, Tammelan koulun pihalla ja Nalkalassa. Nalkala oli vielä 1920-luvulla ruma varastoalue, mutta jo 1932 siellä oli hyvä pesäpallokenttä, jolla talvisin pelattiin jääpalloa. Varsinaiset viralliset ottelut pelattiin Tampereella Tammelassa ja Pyynikillä.
Eräs TKT:n pelaajista muisteli: 30-luvulla ei pesille tarvinnut syöksyä naama ruvella.

TKT:n pesäpallon edustusjoukkue vuonna 1935 kuvattuna pelimatkalla Helsingissä - TMP:n vieraana Haapaniemen kentällä.
Takana vasemmalta Olavi Kanerva, Toivo Lahdelma, Tauno Heliö, Arvo Oksanen ja Kalle Leino. Eturivissä vasemmalta: Eino Lahtinen, Mauno Heliö, Elis Oksanen, Arvo Karttu ja Olavi Heliö.
Tunnelma TKT:n pelimatkoilla oli kuulemma rattoisaa ja yhteishenki hyvä - suutari Eino Lahtinen piti matkoilla henkeä yllä yhteislauluilla Arvo Kartun kanssa.

Tätä pesäpallopeliä tämän kirjoittaja oli katsomassa Tampereen Amurin kentällä 9.5.1971 (kuva: P.Joutsi). En ole varma, onko tätä Amurin pesäpallokenttää enää olemassa, muistaakseni se sijaitsi aivan Tampereen-Porin radan varrella , ei kaukana luonnollisesti Amurista eikä myöhemmästä Särkänniemestäkään.
Kakkospesävahti on tarkkana. En enää muista, mikä oli tamperelaisen kotijoukkueen nimi, mutta vastustajana oli joukkue Heinolasta. Kotijoukkue voitti 7-6. Ehkä kotijoukkueen nimessä esiintyi 'Amuri', koska muistan tuumineeni, että joukkueelle olisi hyvin/paremmin sopinut nimeksi 'Amurin Tiikerit'. Sarjatasoa en ko. pelille lähde edes arvailemaan - ei kuitenkaan ylimmällä sarjatasolla.

Pispalassa:

C) Tämä V.O.Kannisen ottama kuva on Pispalasta 1930- tai 1940-luvulta - Niinkuin linnut tietävät miten pesänsä tekevät, niin tiesivät Pispalan miehet, miten syntyi Luojan palikkaleikki korkealle moreenipenkereelle (Lauri Viita).
Vasemmalla 'Jalkineliike' (Hoster?) - osoite: Mäkitie 1. Pispalan erikoisuuksia on nelikerroksinen rakennus, jonka jokaiseen kerrokseen on suora porrasyhteys omilta maanpintatasoiltaan.

Näkymä Pispalasta - Elias Uotinen kuvasi 31.3.2012 (kiitos käyttöluvasta).

Pispalan haulitorni, jota punaiset käyttivät vuoden 1918 sodassa tulenjohtopaikkana. Kuva Erä-lehdestä.

Pispalan haulitorni * molemmat kuvattu 10.6.2017 (S&J).

Pispalan haulitorni:
Torni aloitti toimintansa 1.5.1909. Ylhäällä haulitornissa 25 neliömetrin kopissa valantehneet haulinvalajat sekoittelivat salaisia lyijyseoksiaan ja pudottivat sulaa lyijyä siivilän läpi pudotusputkeen. Aherruksen tuloksena syntyi keskimäärin 150.000 kiloa hauleja vuodessa. Haulit pakattiin harmaisiin juuttipusseihin, joita tehtailtiin kotityönä ympäristön naisten ompelukoneilla. Haulitornin juurella oli Santalahden laiturivaihde, jossa haulit lastattiin omalla pistoraiteella ("rilliradalla") tavaravaunuihin ja sitä kautta maailmalle.
Vanhan haulitehtaan torni Pyhäjärven puolella purettiin uuden valmistuttua, mutta sen rakennukset säilyivät 1950- luvulle saakka.
Rudolf Winter kuoli v. 1912. Haulitehtaan osakekannan enemmistö siirtyi muutaman vuoden sisällä Hjorthin perheelle. Hjorthin suvusta kehittyi aseiden, ruudin ja dynamiitin kauppahuoneen lisäksi myös haulien valmistaja.
Vuoden 1918 sisällissodassa Tampere oli hyvin punainen ja taistelut riehuivat kaupungissa ankarina. Kertoman mukaan haulitornikin olisi saanut osuman tykin kranaatista ja seisonut jonkin aikaa kolmella jalalla. Toisen tarinan mukaan Hjorthin haulimestari olisi joutunut sodan jälkeen valkoisten vankileirille, jolta Ilmari Hjorth olisi hakenut hänet pois kertomalla vartijoille: "Heinänen on liian hyvä mies täällä olemaan."
Sodan jälkeen olot vakiintuivat ja niin vakiintui myös haulitehtaan vuosituotanto 200.000 kilon tasolle. Toiminta oli kannattavaa. Haulipatruunoiden itselataus niin metsästäjien kuin rata-ampujienkin piireissä oli sääntö eikä poikkeus. Vuonna 1939 syttynyt talvisota pani taas kapuloita rattaisiin, samoin kuin jatkosotakin 1941-1944. Sodan raunioista kuitenkin noustiin. Metsästys oli tärkeää ruokahuollon kannalta, ja tähän tarvittiin hauleja ja haulikoita. Hjorthista tuli merkittävä haulikoiden maahantuoja ja myyjä, merkkeinä mm. Husqvarna, Iver Johnson, J.P.Sauer & Sohn ja FN Browning
(Lähteet: 'Erä'-lehti, Pekka Suuronen ja Heikki Kuvan kirja Ruutia ja hauleja - Oy. K. Hjorth Ab 1881-2006).

Jasu Terävä lähetti 12.8.2011 tämän lehtijutun Pispalan haulitornin historista. Juttu on julkaistu aikanaan 'Tammerkoski'-lehdessä 1981/#10. Kuvatekstissä oleva viittaus 'Ilmarisen kukistamiseen' liittyy Lahteen vuonna 1907 perustettuun haulitehtaaseen. 'Ilmarisen tarina' päättyi Lahdessa vararikkoon v.1909. Otsikossa oleva viittaus 'Tampereen kolmanteen haulitorniin' liittyy siihen tosiasiaan, että Lahdessa toimineen tehtaan johtotehtävissä ja työmiehinä toimi paljon Tampereella oppinsa saaneita miehiä.

Rautatie kaartaa Tampereen asemalta länteen Porin rataa kohti Lielahden asemaa, taustalla Pispalanharju - kuvausaika ja kuvaaja jääneet epäselviksi. Lähetti 'AR' 18.1.2011. Särkänniemi ei kaukana kuvaajasta oikealle.


Pispalan uudisrakentamista - 10.6.2017 (S&J). Näköaloissa ei vikaa.

Pispalan portailla ~ Lauri Viidan maisemissa - 10.6.2017 (S&J).

LINKKI: Lisää kuvia Pispalasta erikoissivullamme

Pyynikki:

D) Pyynikin Ilomäen vanha näkötorni, käytössä 1888-1918 (Museovirasto). Uusi kivitorni v.1929.

Pyynikin näkötorni on Pyynikinharjulle Tampereelle vuonna 1929 valmistunut näkötorni. Pyynikin punagraniitista rakennetun näkötornin suunnitteli apulaiskaupunginarkkitehti Vilho Kolho. 26-metrinen torni seisoo 152 metrin korkeudella meren pinnasta Pyynikinharjun laella.
Näkötornin juurella toimii Pyynikin Munkkikahvila.
Pyynikinharju on maailman suurin jääkauden aikainen soraharju. Harju suojeltiin jo 1830-luvulla, kun puiden hakkuu alueella kiellettiin. Vuonna 1868 ravintoloitsija Tallqvist rakennutti harjun päälle Ilomäen huvilahuoneen, jonka paikalle kaupunki rakensi vuonna 1888 Ilomäen puisen näkötornin.
Näkötorni kuitenkin vaurioitui vuoden 1918 sodassa ja harjun korkeimmalle kohdalle rakennettiin vuonna 1929 Tampereen 150-vuotisjuhlan kunniaksi uusi graniittinen, apulaiskaupunginarkkitehti Vilho Kolhon suunnittelema näkötorni (Wikipedia).

Pyynikin näkötorni eri aikoina. Vasemmalla ns. Ilomäen puinen näkötorni talvella 1912-13. Keskellä sama torni vuoden 1918 pommitusten jälkeen. Oikealla 1929 valmistunut kivinen Pyynikin näkötorni (kuvat: Tampereen museoiden kuva-arkisto).


1. 2.

Pyynikin näkötornilla 10.6.2017 (S&J).

3.

4.

5.

6.

7.

Kuvat #1-7: kaikki kuvattu Pyynikin näkötornilla 10.6.2017 (S&J).


Ravintola Rosendahlin terassi 1930-luvulla Pyynikillä. Kuvaaja tuntematon.

Ravintolatoiminnalla on Pyynikillä pitkät perinteet. Vuonna 1864 Pyynikille annettiin luvat kahden kesäravintolan avaamiseen. Näistä toisen toiminta jäi lyhyeksi mutta Em. Joselinin ravintola toimi Laurénin huvilassa aina vuoden 1898 tulipaloon asti. Tulipalon jälkeen kaupunki lunasti tontin omakseen ja paikalla on nyt Pyynikin kesäteatteri.
Pitkäikäisempi oli J.L. Rosendalin 1866 avaama kesäravintola, jonka kaupunki osti 1918 ja antoi vuokraajien hoitoon. Rosendalin ravintolan vieressä sijaitsi vuodesta 1929 lähtien kaupungin puutarha (tiedot: 'Koskesta voimaa').

Pyynikin uimarannalla 1930-luvulla. Taustalla Rosendahlin ravintola. Kuvaaja tuntematon.

Kaupungin paras uimapaikka harjun kupeella Pyhäjärven rannassa raivattiin 1931 Pyynikin Rantakylpyläksi. Pukeutuminen ulkosalla ja vaatteiden jättäminen maastoon sallittiin koska pukusuojat, joita myöhemmin lisättiin, olivat riittämättömät. Kesäksi kaupunki palkkasi rannalle uimataitoisia vartijoita ja tätejä opettamaan lapsille uintia, mutta myös kasvattamaan "parempaan päin heidän käytöstään ja puhetapaansa" (tiedot: 'Koskesta voimaa').

Kuvassa Pyynikin puurakenteinen haulitorni, jonka purkamisen jälkeen 'tilalle' rakennettiin v.1908 teräksinen Pispalan haulitorni. Se rakennettiin kuitenkin harjun toiselle puolelle - Pyynikin tornin sijaintipaikalta n.1,5 km luoteeseen. Uusi Pispalan torni toimi punaisten tulenjohtopaikkana vuoden 1918 taisteluissa - tornia myös tulitettiin tästä syystä (korjatut tiedot: J.Terävä, 11.8.2011).

Pyynikin haulitornin rakennutti v. 1856 (tai 1859) kaupunginnotaari H.J. Bergman. Kuva 'Erä'-lehdestä.

(Pekka Suuronen, Erä-lehti): Ensimmäinen haulitorni kohosi Tampereen Pyynikinharjun etelärinteeseen Pyhäjärven puolelle v. 1859. Torni sijaitsi myöhemmin rakennetun Suomen Trikootehtaan länsipään kohdalla. Harjulta johti laakonki tornille, josta sula lyijy pudotettiin siivilän läpi alavalimoon. Vuonna 1895 haulitehtaan omistaja, väri- ja tapettitehtailija Rudolf Winter ja kauppias Karl Hjorth ryhtyivät kimppaan ja perustivat yhtiön nimeltä Tampereen Haulitehtaan Osakeyhtiö.
Kielitaitoinen ja lyseota käynyt Karl Hjorth (1857-1919) muutti Eurajoelta Tampereelle v. 1881. Hän perusti Kauppatorille sekatavarakaupan, jonka nimi oli Hjorth & Co. / Hjorth & Kumpp. Kauppa lähti liikkeelle suotuisien tuulien saattelemana, mutta harrasteisiinkin jäi aikaa. Hjorth oli taitava ampuja ja innokas metsästäjä, joten hän nousi pian Tampereen Metsästys- ja Ampumaseuran hommamiesten johtoon. Seurasta kehittyi myöhemmin Pohjois-Hämeen Ampujat ry., tuhannen jäsenen mahtiyhdistys.

Tampereen arkkitehti Bertel Strömmer kuvasi kaupunkinsa varhaisrakentamisen eri vaiheita suurella innostuksella. Kuvassa Pyynikin urheilukentän vierelle (Pyynikintori 2) 1920-luvun lopulla valmistunut 'Pikarilinna' (arkkitehti A.E.Eränen). Takavasemmalle on tekeillä (Pyynikintori 4-6) 'Tammerkontu' (arkkitehti Martti Välikangas).

Tapio Jokinen lähetti 29.3.2013 Uuden Kuvalehden vuoden 1961 numerosta löytämänsä kuvan ja tekstin Pyynikin 24. kansainvälisistä ajoista. Tsekkoslovakian Miraslav Cada voitti 350cc:n luokan, Suomen Taneli Lepo oli neljäs.

Viinikan kaupunginosa:

E) Tästä alkaa Viinikan kaupunginosa. Tällä paikalla on nykyisin huoltoasema (kuva: Tampereen museo).

Viinikan rautatiesilta, mikä valmistui v.1879 (kuva: Museovirasto). Tämä silta oli taistelujen näyttämönä vuoden 1918 sodassa Tampereen valtauksessa. Huomaa yksinäinen mieshahmo mietteissään sillalla.

Vuodesta 1923 lähtien Viinikan ja Nekalan asukkaat ovat saaneet nauttia joukkoliikennepalveluista. Kuvan Pacemaker-merkkinen linjapiili liikennöi Viinikkaan vuonna 1928. Kuljettajat ovat Niemi ja Virtanen ( kuva: Tampereen museot).

Viinikanoja, aiemmalta nimeltään Viinikanjoki, on Viinikan pohjoinen raja. Kuvaaja ja kuvausajankohta eivät ole tiedossa.

Joukkoliikenne on toiminut ennenkin (16.4.1955). Tieolot ovat tosin parantuneet 45 vuodessa. Näkymä Ahlmanintieltä (kuva: V.O. Kanninen).

Lokomo rakennutti työntekijöilleen asunto-osuuskuntamuotoisen talon vuonna 1920. Tässä vuodelta 1928 olevassa kuvassa ikkunat ovat alkuperäisessä muodossaan. Kuvan omistaa Tampere-seura.

Nekalan kaupunginosa:

F) Nekalan kartanon päärakennus Iidesjärven rannassa. Kuvan omistaa Tampere-seura.

Nekalan kansakoulun orkesterin ja kuoron johtaja Antti Jussila kuorotyttöjen ympäröimänä vuonna 1946. Kuva on julkaistu Kansan Kuvalehden n:o 18/1946 kannessa.

Santalahti:

G) Reino Kalliomäen kuva Santalahden liikennepaikkarakennuksesta vuodelta 1972 (kiitos käyttöluvasta tällä sivustolla ~ lupa 2015-11-B) alkuperäisin kuvatekstein: "Vuonna 1972 - Ihan muuta etsiessäni törmäsin tähän. Muistan yhä, miten pettynyt olin kotimatkaan. Vaikka veturi oli hieno Heikki, sujui matka aivan surkean hitaasti. Oli jo ehtinyt pimetä, näitä aikoja noin 60 vuotta sitten. Tarkistin nyt vuoden 1957 aikataulusta. Vuotta en varmaksi muista, mutta H473 ajoi Nokialle alta 25 kmh keskinopeutta pysähtyen jokaisella laiturilla, seisten aina iäisyyden. Santalahdessakin. Heikko valaistus rajasi maailman näihin vanhoihin rakennuksiin. Tämä kuva on otettu vasta 1972. Parkanon rataa varten on raidetta tuettu. Liikennepaikkarakennus oli etualalla, ja vahtitupa ei enää näy vuoden 1974 ilmakuvassa. Tuo rakennusten melkein kellertäväksi haalistunut väri on tuttu myös kotikylän vahtituvasta. Takana alempana näkyvä raide meni aina tulitikkutehtaalle asti, vähän yli kaupungin rajan v. 1937, jolloin tämä kuului Pohjois-Pirkkalaan, maalaiskuntaan. Rakennuskulttuuri muuttuu rajusti nykyisellä Pyynikin rajalla. Tulitikkutehtaan (OTK) aidan alareunassa olevista matalista luukuista vyörytettiin haapatukkeja varastoon. Raiteella oli aina katseltavaa. Kuvassa näkyvä tehdas oli Näsijärvi Oy, lumppupahvitehdas, joka tuotti mm. pahvilippumateriaalia rautateille, sekä mm. matkalaukkuja. Niitä on käytössäni pari valokuvauskalustoa varten. Mainos lätän kyljessä ”Alle kahden markan vaihtoehdot …” esiintyy useissa vuoden 1972 valokuvissa. Vielä vuodelta 2009 olevassa Googlen kuvassa paikka on tunnistettavissa puisista portaista, jotka tuovat Pispalan valtatieltä alas Ratakadulle, mutta eivät enää jatku radan varteen. Haulitorni on kuvaajan takana. Kun lättä on edennyt tuosta noin 175 metriä, on se haulitornin kohdalla. Pispala oli vielä kouluaikanani syreenipensas-pyykkinaruidylli. 1920- ja 30-luvuilla asukkaita pidettiin mahdollisesti "levottomina" (mm. palkattaessa väkeä Nokian paperitehtaalle), köyhemmän väen edustajina. Joutomaalle sai rakentaa vapaasti. Veden kantaminen ylös oli aluksi ongelma.

Lielahden kaupunginosa:

H) Lielahden rautatieasema Mika Vähä-Lassilan kuvaamana (lupa 13.5.2011 - tarkka kuvausaika ei tiedossa).

Nimimerkki 'Junafani' kuvasi Lielahden rautatieaseman 20.2.2008 - julkaisu lisenssin puitteissa.

Elias Uotinen kuvasi Lielahden aseman 14.7.2012 - kiitos käyttöluvasta.

(Kimmo T. Lumirae, 19.8.2012): Minkähän takia muuten juuri Lielahden asema on kokotiilirakenteinen, noudatellen silti arkkitehtonisesti aikansa muita asemia? Asemassa pistävät silmään myös hyvin vaatimattoman kokoiset katon räystäät.


Lielahden asema sijaitsee noin seitsemän kilometriä Tampereelta länteen - Porin ja Seinäjoen ratojen risteyskohdilla. Asema rakennettiin vasta vuonna 1927 (Thure Hellström), jolloin rata kulki asemarakennuksen eteläpuolitse, nykyistä rataa alempana. Uusi ratalinja otettiin käyttöön jo seuraavana vuonna. Paikalla oli ollut jo 1800-luvun loppupuolella soravaihde ja kapearaiteinen siirtokuormausrata (6km Siivikkaalaan asti * Lielahden kartano). Vuonna 1915 oli Lielahden uudelle sulfiittiselluloosatehtaalle avattu yli kilometrin mittainen normaaliraiteinen rata.
Vuonna 1971 Lielahdesta erkani uusi Seinäjoen rata, jolloin Tampere-Lielahti-välille tehtiin myös kaksoisraiteet. Lielahden sellotehdas lakkautettiin v.1985, mutta rataa käytti seuraavana vuonna perustettu kemihierretehdas. Lielahden aseman henkilöliikenne lopetettiin v.1983. Sisällissotamme aikana v.1918 Lielahden myöhemmän asemanseudun kohdilla punaiset kävivät viimeisiä puolustustaisteluitaan kuin selkä seinää vasten - muualta Tampereen ympäriltä punaisten puolustus petti, mutta Lielahden ja Epilän puolustuslinjat pitivät loppuun saakka.

(Wikipedia, 2011): Lielahdessa olevasta asutuksesta on merkintöjä vanhoissa asiakirjoissa jo vuodelta 1540. Harjuntaustan jakokunnassa oli 1550-luvulla 17 maatilaa. Lielahden omisti ja siellä asui 1700-luvulla Ranskasta peräisin oleva Tollet'n suku.
Klas Alfred Sternvall omisti Lielahden kartanon vuosina 1847–1869 ja Siivikkalan tilan vuosina 1849–1869. Wilhelm von Nottbeck osti molemmat tilat Sternvallin perikunnalta 31. lokakuuta 1872. Wilhelm von Nottbeck omisti Lielahdessa myös navetan, jossa oli parhaimpina aikoina jopa 400 lehmää.
Nottbeckien sukuhauta sijaitsee Lielahdessa. Ensimmäisenä sukuhautaan haudattiin Ernest von Nottbeck vuonna 1885. Tampereen Näsinkalliolla sijainneen Nottbeckien omistaman rakennuksen rauta-aita ja portti siirrettiin Lielahteen Nottbeckien sukuhaudan ympärille. Vaikka ympärille on noussut teollisuutta ja kauppakeskuksia, on Nottbeckien sukuhauta vielä 2000-luvullakin entisellä paikallaan. Viimeisenä sukuhautaan haudattiin Sveitsin Genevessä asunut, vuonna 1990 kuollut Andrée de Nottbeck, joka oli Wilhelm von Nottbeckin toiseksi nuorimman pojan Peterin tytär ja samalla suvun Suomessa asuneen haaran viimeinen elossa ollut jäsen.
J.W. Enqvist-yhtiö osti vuonna 1913 Lielahden tilan, jonne alettiin rakentaa selluloosatehdasta. Sellutehtaan klooripuoli oli Nottbeckin vanhassa navetassa ja konepuoli vanhassa tallissa. Tehdasta laajennettiin ja uudistettiin 1920-luvulla. Tänäkin päivänä navetta ja vuonna 1893 valmistunut Nottbeckin tilan linnamainen päärakennus ovat M-realin omistuksessa. Marraskuussa 2007 yhtiö tosin ilmoitti Lielahden tehtaan lakkauttamisesta. Sellutehtaan yhteyteen alun perin rakennettu, myöhemmin Ligno Techin omistukseen siirtynyt ligniinitehdas lakkautettiin kesällä 2008.

Kuva rataosuudelta Tampere-Lielahti - ehkä Santalahden liikennepaikan tienoilta. Kuvausajankohta lienee 1950-luvulta. Lähetti 'AR' 18.12.2011.

Karhumäen veljesten postikorttikuva 1950-luvulta väliltä Tampere-Lielahti (Savilinna, Haarlan tehdas ja Pispalan valtatie). Lähetti 'AR' 18.12.2011.

M-realin kemihierretehdas (entinen selluloosatehdas) Tampereen Lielahdessa. Laitos suljettiin vuonna 2008. M.J.Putkonen kuvasi keväällä 2009 - julkaisu lisenssin puitteissa.

Juha Laaksoharju kuvasi 3.4.2010 Lielahden kartanon Näsijärven puolelta - julkaisu lisenssin puitteissa.

Juha Laaksoharju kuvasi 3.4.2010 Niemen tilan navetan - julkaisu lisenssin puitteissa.

Epilä:

I) Mika Vähä-Lassilan piirros Epilän rautatieasemasta (käyttölupa 2015-11-A, kiitos).

Epilän rautatieasema (lyh. Epä, ratakm 194+430) oli rautatieliikennepaikka Tampere–Pori-radalla Lielahden kaupunginosassa Tampereella. Liikennepaikka oli radan ensimmäisiä asemia ja se avattiin 1895. Ensimmäinen liikennepaikkarakennus oli vain odotussuoja, joka valmistui 1896. Varsinainen asemarakennus valmistui 1918, mutta vaurioitui välittömästi Suomen sisällissodassa. Korjaustyöt valmistuivat 1920.
Epilä oli tärkeä liikennepaikka rautatien alkuaikoina. Asema läheisyyteen siirtyivät tapetti- ja maalitehtaat vuonna 1907. Hyvien liikenneyhteyksien ansiosta syntyi myös huvila-asutusta läheisen Epilänharjun rinteille.
Aseman merkitys väheni Lielahden rautatieaseman avaamisen jälkeen 1928. Epilä muutettiin vain tavaraliikenteen käyttöön ja henkilöliikenne päättyi. Henkilöliikenteelle avatiin seisakevaihde 1931. Epilän liikennepaikka lakkasi olemasta henkilöliikenteen pysähdyspaikka 1979 ja se lakkautettiin 1983. Asemarakennus taloushuoneineen on purettu ja jäljellä on vain 1960-luvulla tehty kuormauslaituri (Wikipedia, 2017).

Epilän rautatieasema kuvattu vanhassa kuvapostikortissa - ajoitus ei tiedossa.

Ilmakuva Epilästä vuodelta 1930 (lisenssi OK * public domain).

Nimimerkki "PtG" kuvasi Epilän keskustassa kesällä 2011 (lisenssi OK * creative commons).

Rahola:

J) Kimmo Pyrhösen vuonna 1995 ottama kuva Raholan asemarakennuksesta (Radan varrella, 2009).

Raholan seisake (lyh. Ral, ratakm 196+323) oli rautatieliikennepaikka Tampere–Pori-radalla Ristimäen kaupunginosassa Tampereella. Seisake avatiin 1937 ja korotettiin miehitetyksi laituriksi 1952. Miehitys kuitenkin kesti vain kolme vuotta. Henkilöliikenne lopetettiin 1983 ja liikennepaikka lakkautettiin seuraavana vuonna. Laiturirakennus tehtiin sen ajan vaatimattomien asemarakennusten, kuten Jaatilan ja Törmän rautatieasemien tapaiseksi. Rakennus purettiin 2001 (Radan varrella, 2009).


Ylä-Rahola sijaitsee harjun päällä, Ristimäen kaupunginosan vieressä. Rautatie erottaa kaupunginosat. Ylä-Raholan vanhempi osa on täynnä vanhoja omakotitaloja, kun taas uudemmalla alueella on enemmän uutta rakentamistyyliä edustavia rivitaloja ja paritaloja. 1960-luvulta saakka Raholassa toimi Leo Haikosen pitämä persoonallinen kyläkauppa. Haikonen jäi eläkkeelle lokakuussa 2015, jolloin myös kauppa lopetti toimintansa.
Porin radalla on sijainnut vuonna 1937 käyttöön otettu Raholan seisake (lyhenne Ral), joka palveli myös Tesomajärven kaupunginosaa. Paikalle valmistui liikennepaikkarakennus vuonna 1951. Henkilöliikenne Raholan seisakkeella lopetettiin vuonna 1983, liikennepaikka lakkautettiin vuonna 1984 ja liikennepaikkarakennus purettiin vuonna 2001.

Ala-Rahola sijaitsee Pyhäjärven rannalla. Jurvanaukiolla ja sen läheisyydessä sijaitsevat kaikki Raholan tärkeimmät palvelut, kuten lounasravintola, Raholan Ripen Pub, kahvila Kesti-Tupa, Raholan Kioski, Tampereen Mediakulma Oy, yksi parturi, kaksi kampaamoa ja Raholan päiväkoti. Ala-Raholassa on huomattavasti enemmän kerrostaloja kuin Ylä-Raholassa. Omakotiasutus on keskittynyt lähinnä Ippisenkadun ja Voionmaankadun varsille. Ala-Raholassa sijaitsee myös kaksi lastenkotia ja kulttuurihistoriallisesti arvokas luonnonsuojelualue-puisto, Piikahaka.
Ala-Raholassa sijaitseva Voionmaankatu on nimetty tunnetun kansansivistysmiehen, professori Väinö Voionmaan mukaan. Voionmaa asui Raholassa sijainneessa huvilassa muutamia vuosia 1890-luvulla (Wikipedia, 2017).

Kalkku:

K) Antti Roivaisen vuonna 1982 ottama kuva Kalkun asemarakennuksesta (Radan varrella, 2009).

Kalkun rautatieasema (lyh. Kau, ratakm 199+471, vanhan aseman lyh. Kalk ja ratakm 198+674) on rautatieliikennepaikka Tampere–Pori-radalla Kalkun kaupunginosassa Tampereella. Asema avattiin alun perin 1896 nimellä Pitkäniemi alueen samannimisen sairaalan mukaisesti. Toisen maailmansodan jälkeen liikennepaikan nimi vaihdettiin Kalkuksi, ja asemalta rakennettiin teollisuusraide kaupunginosan yritysten tarpeisiin. Kalkku muutettiin miehittämättömäksi seisakkeeksi 1968. Henkilöliikenne loppui 1983 ja lakkautettiin vanhasta paikastaan seuraavana vuonna. Nykyinen Kalkun linjavaihde sijaitsee kilometrin Porin suuntaan (Wikipedia, 2017/Radan varrella, 2009).


Kalkku on Tampereen läntisin kaupunginosa, joka rajoittuu pohjoisessa Myllypuron teollisuusalueeseen, idässä Tesomajärven ja Raholan kaupunginosiin, etelässä Pyhäjärveen ja lännessä Nokian kaupunkiin. Asuinalueena Kalkku on melko vanhaa, ja siellä on paljon rintamamiestaloja. Alue laajentuu Kalkunvuoren suuntaan, jonne on rakennettu uusia kerros- ja rivitaloja sekä omakotitaloja. Kalkku kuului vuoden 1936 loppuun saakka siihenastiseen Pohjois-Pirkkalaan. Kalkku on nimetty alueella sijaitsevan Kalkunvuoren mukaan ja ensimmäinen asemakaava alueelle vahvistettiin vuonna 1945 (Wikipedia, 2017).

Vuohenoja:

L) Markku Nummelinin vuonna 1982 ottama kuva Vuohenojan asemarakennuksesta (Radan varrella, 2009) (kiitos - käyttölupa 2018-11-A).

Vuohenoja on Tampereen kaupunginosa, joka sijaitsee noin neljän kilometrin päässä keskustasta. Vuohenoja rajautuu lännessä Järvensivuun ja Iidesjärveen, idässä Aakkulaan ja Messukylään, etelässä Muotialaan ja Turtolaan sekä pohjoisessa Järvensivuun, Kalevanrinteeseen ja Hakametsään. Vuohenojassa oli 631 asukasta 31. joulukuuta 2014.
Kaupunginosan nimen perustana on alueen vanha yleisnimi Vuohenoja (Vuohensillanoja). Sen kautta kulkee myös samanniminen puro. Vuohensilta mainitaan siltana vuodelta 1553 peräisin olevassa käräjäpöytäkirjassa, mutta se on ollut olemassa jo paljon aiemmin. Myös vuosina 1780–1783 toimitetun isonjaon pöytäkirjassa mainitaan nimi Wuohen Silda. Vuohensillan torppa kuului Messukylän pitäjän Takahuhdin kylän Pylsylän taloon, kunnes siirtyi talon mukana Hatanpään kartanon omistukseen. Torppa, jonka rakennukset purettiin vuonna 1950, toimi 1930-luvulle saakka Tampereelle Kangasalan suunnasta tulevien maalaisten yöpymispaikkana. Vuohensillan torpparina oli 1800- ja 1900-lukujen taitteessa Kustaa Vuohensilta.
Tamperelaiset alkoivat 1800-luvun lopulla hankkia Vuohenojan alueelta vuokratontteja, ja Hatanpään kartanon omistaja teetti palstoitussuunnitelman. Kun Tampereen kaupunki osti kartanon vuonna 1913, myös Vuohenojan alue siirtyi kaupungille; tällöin siellä oli jo 67 vuokrapalstaa. Ensimmäinen osa-asemakaava Vuohenojalle vahvistettiin vuonna 1942.
Vuohenojalla on useita vuohi-alkuisia kadunnimiä, ja osa nimistä liittyy seudun vanhoihin asukkaisiin. Vuohenojantie-niminen katu jäi 1970-luvun alkupuolella rakennetun Hervannan valtaväylän alle (Wikipedia, 2018).

Rautatien varrelle syntyi 1890-luvulla esikaupunkiasutusta, kun Tampereeseen aiemmin liitetyn Kyttälän alueen vanhoja asukkaita häädettiin uuden rakentamisen tieltä ja osa asukkaista siirtyi kaupungin rajan ulkopuolelle Järvensivun alueelle. Alueesta muodostettiin taajaväkinen yhdyskunta 1912 ja se liitettiin Tampereeseen 1922.
Vuohenojan seisake perustettiin Tampere-Oriveden radalle Järvensivun itäpuolelle Tampere-Messukylän tien risteykseen. Liikennepaikka oli miehitetty laituri vuosina 1947-52. Henkilöliikenne seisakkeelle lopetettiin 1988. Liikennepaikkarakennus on purettu, mutta vuonna 1900 rakennettu ratavartijan mökki on edelleen jäljellä ja asuinkäytössä radan vieressä (Iltanen, Radan varrella-kirja, 2009).

Jaakko Keränen kuvasi 1980: "Tästä selvinnee Vuohenojan seisakkeen paikka. Laiturit ja kyltit ovat paikalla. Taustalla ratavartian mökin rakennuksia ja lasikuituinen taukotupa." (kiitos * käyttölupa 2018-11-B).

Jaakko Keränen kuvasi 25.02.1986 Vuohenojan seisakkeen: "Lunta pöllyttäen H 514 Haapamäeltä kiitää kohti Tamperetta. Tampereella lättä seisoo 10 min ja palaa takaisin Haapamäelle junana H 511." (kiitos * käyttölupa 2018-11-B).

Messukylä:

M) Mika Vähä-Lassila ehti kuvata v. 2004 puretun Messukylän asemarakennuksen (kiitos * käyttölupa 2015-11-A).

Mika Vähä-Lassilan piirros Messukylän ensimmäisestä asemarakennuksesta (1904-1955) (kiitos * käyttölupa 2015-11-A).

Kari Paavola kuvasi 15.5.2003: "Messukylän asemarakennus Tampereella, Tampere-Orivesi radan varressa." (kiitos * käyttölupa 2018-11-C).

(Sakari Kestinen, 25.10.2005): "Järkytyin keväällä havaittuani tämänkin aseman kadonneen. Eihän tämä mikään hieno asema ollut niin kuin Vehmainen oli, mutta silti... Käyn itse lukiota Messukylässä enkä ollut huomannut tämän tuhoutuneen! Olin käynyt pyörimässä vielä viime vuoden syksyllä näillä tienoilla. Nyt tämäkin liikennepaikka on enää kuraa ja sepeliä."


Messukylä (lyh. Msk, ratakm 191+290) on entinen liikennepaikka Tampereella Tampereen ja Oriveden välisellä radalla. Liikennepaikka perustettiin 1900-luvun alussa Kyläojan pysäkkinä. Pysäkin nimi muuttui myöhemmin Messukyläksi ja se ylennettiin asemaksi, koska entisen Messukylän kunnan hallinto- ja palvelukeskus sijaitsi kirkon seudulla. Messukylä liitettiin Tampereen kaupunkiin vuoden 1947 alussa ja vanhan kuntakeskuksen merkitys väheni uusien itäisten esikaupunkien valmistuessa. Arkkitehti Bruno Granholmin suunnittelema vanha pysäkki-/asemarakennus Ristinarkuntien sillan kupeesta purettiin, kun uusi asemarakennus valmistui Jankaan kaavoitetun, mutta 1990-luvulle asti toteutumattoman lähiön kupeeseen.
Aseman henkilöliikenne päättyi 29.5.1988. Tavaraliikenteen käytössä Messukylä palveli lakkauttamiseensa asti.
Messukylän asemalla oli pistoraiteet Rautasoinin romuttamoa ja Tampellan tehdasta varten. Messukylän uudempi, vaaleanpunainen asemarakennus oli käytössä vuodesta 1956 vuoteen 2004, jolloin se purettiin tarpeettomana. Liikennepaikka oli jo lakkautettu 2000 rataosan perusparannuksen myötä vähäisen käytön vuoksi, jolloin myös Vehmaisten, Kangasalan, Suinulan ja Siitaman liikennepaikat lakkautettiin. Pistoraide romuttamolle poistettiin käytöstä vuonna 1998 (Wikipedia, 2018).

06.06.2013 07:43 (Pauli Ruonala, 6.6.2013): "Messukylän pysäkki avattiin 1904 ja sinne rakennettiin Platformskjul I-tyypin mukainen pysäkkirakennus, jota laajennettiin 1911 ja 1922. Uusi asema valmistui 1955 jonka jälkeen vanha rakennus purettiin. Uudessa asemassa alakerrassa oli lämmin tavarasuoja, miehistöhuone, toimisto, kioski ja odotushuone. Yläkerrassa oli varasto, arkisto ja pannuhuone. Messukylän lp-rakennus oli ensimmäisiä joihin tuli uutena keskuslämmitys. Ympärille rakennettiin myös asuinrakennuksia vuonna 1941 ja 1944. Vuonna 1947 mainitaan, että lähtevä tavara koostui pääasiassa paikkakunnan tehdaslaitosten tuotteista, joita olivat paperiteollisuustuotteet, autonosat, tervapahvi, tiilet, laudat ja leipä. Aseman kautta kulki vuorokaudessa 25 henkilö- ja 25 tavarajunaa, ympäri vuorokauden. Lähde: Sari Isohella, Tampereen kaupungin alueella toimineiden rautatieliikennepaikkojen historia. Moniste, ei painovuotta (noin 1999). Messukylässä toimi useita tiilitehtaita, joilla oli oma kapea raideverkosto."

Sakari Kestinen kuvasi 2.11.2005: "Työmiehiä Messukylän asemalla rataa tarkistamassa. Itse seisoin vuotta aiemmin puretun asemarakennuksen kohdalla." (kiitos - käyttölupa 2016-11-A).

Sakari Kestinen kuvasi 2.11.2005: "Tällä paikalla sijaitsi Messukylän vaaleanpunainen asemarakennus 1955-2004." (kiitos - käyttölupa 2016-11-A).


Jaakko Keränen kuvasi tammikuussa 1986 Messukylässä: "Pakkasta oli -30 C ja pidin kameran nappiparistoja lämpimässä nyrkissä joka oli tumpun ja rukkasen sisällä. Juuri ennen junan tuloa laitoin patterit takaisin kameraan. Sunnuntaiaamupäivällä ehti hyvin kävellä kuvaamaan Messukylään Jyväskylän aamuporkkanat mennen tullen." (kiitos * käyttölupa 2018-11-B).

Jaakko Keränen kuvasi vuonna 1980 Messukylässä: "Vasemmalla pienteollisuustalo ja makasiini, jolle oli oma pistoraide. Huomaa pistoraiteen muoto! Oikealla vaihde Tampellan tehdas-alueelle." (kiitos * käyttölupa 2018-11-B).

Jaakko Keränen kuvasi 1980 Messukylässä - matkustajajuna Orivedeltä saapumassa Messukylään raiteelle yksi (kiitos * käyttölupa 2018-11-B).

Vehmainen:

N) Mika Vähä-Lassilan piirros v. 2000 puretun Vehmaisten asemarakennuksesta (kiitos * käyttölupa 2015-11-A).

Tapio Juomukkaharju kuvasi Vehmaisten asemalla 1989: "Silloin kun ei Tampere-Jyväskylä välillä ollut sähköistyksestä tietoakaan niin vedettiin pikajunat "myymäläautolla" ~ P91 ohittamassa Vehmaisten asemaa kesällä 1989." * (kiitos * käyttölupa 2016-1-A).


Vehmaisten rautatieasema (lyh. Vh, entinen lyhenne Wh, ratakm 194+518) oli yksi Tampere–Haapamäki-radan alkuperäisistä asemista. Asema rakennettiin 1883 ja se toimi aikansa Messukylän pitäjän ainoana rautatieliikennepaikkana, ennen kuin kirkonkylään perustettiin Kyläojan pysäkki, jonka nimi muuttui pian Messukyläksi ja ylennettiin myöhemmin asemaksi. Messukylän Tampereeseen liittämisen jälkeen asema toimi Vehmaisten esikaupungin läntisenä asemana, tiiviimmin asuttua itäpuolta ja Holvastia palveli Vatialan pysäkki.
Vehmaisten liikennepaikka oli henkilöliikenteen käytössä 29.5.1988 asti, jolloin asemalla pysähtyneet Tampere–Orivesi-paikallisjunat lakkautettiin. Tavaraliikenteen käytössä liikennepaikka oli 1990-luvulle asti. Asemarakennuksen vakituinen rautatiekäyttö päättyi viimeistään 1970-luvulla.
Rautatieasemalla toimi myös postitoimipaikka (Tampere 73) 1980-luvun alkuun asti, jonka jälkeen asemalla asui joitakin vuosia vuokralainen. Tämän jälkeen asema on ollut tyhjillään, ja asema oli paikallisen nuorison suosiossa. Aseman tiloja vandalisoitiin, mm. ikkunoita särjettiin, jolloin kylmä ja kosteus pääsivät entistä voimakkaammin sisätiloihin.
Vehmaisten aseman ympärillä oli kulttuurihistoriallisesti arvokas rautatierakennusympäristö aina 1990-luvulle asti, jolloin rakennukset muutamaa asuinrakennusta lukuun ottamatta purettiin huonokuntoisina. Huonokuntoinen asemarakennus purettiin vuonna 2000 vuosien julkisen keskustelun jälkeen, jolloin myös liikennepaikka lakkautettiin poistamalla sivuraiteet ja Kuusakosken romuttamolle vienyt pistoraide (Wikipedia, 2018).


Tapio Juomukkaharju kuvasi kesäkuussa 2000 Vehmaisten aseman purkua (kirjoitti 2005): "Vielä kuvassa on seiniä pystyssä - vaan ei kauaa, kun pari tukkikuormaajaa repii hirsiä irti. Kuvassa näkyy vain toinen. Melkoinen kiire oli purkaa tämä Vehmaisten asema. Osa asemasta jatkaa elämäänsä Vehmaisissa ja voi hyvin - valitettavasti vain pieni osa, mutta silti. Eikä kauhean kaukana alkuperäisestä paikastaan. Onneksi itse asemaa ei haudattu tänne ja taas kaivattu ylös, vaan kaikkea sellaista, jota viimeiset asukkaat olivat jättäneet jälkeensä (varastoihin) ja muuta purkajalle arvotonta ainesta. mm. kattotiilet, purut. ym. Urakoitsija hautaili asemaa omatoimisesti, mutta joutui sen karvaasti oppimaan minkä teki. Lasku n. 250.000 mk (42.100€) alueen putsaamisesta ja oikeudessa tavattiin 31.05.2004. Kuvan Sisu ja sen käyttäjät eivät olleet syyllisiä." (kiitos * käyttölupa 2016-1-A).

Tapio Juomukkaharju kuvasi vuonna 1992 Vehmaisten aseman seutuvilla: "Ollessani autokuskina VR TRASPOINTISSA sain joskus tuoda auton kotiin johtuen siitä, josko oli aikainen jakokeikka tai sitten meni illalla pitkään talon töissä. siksi auto on kuvassa omassa pihassa yötä. Ei enää yli kymmeneen ole näkynyt näitä autoja Vehmaisten aseman nurkilla yöpymässä." (kiitos * käyttölupa 2016-1-A).

Vatiala:

O) Mika Vähä-Lassilan piirros v. 1987 puretun Vatialan asemarakennuksesta (kiitos * käyttölupa 2015-11-A).

Vatialan asemarakennus kuvattuna v. 1982 - viisi vuotta ennen purkamista. Kuva kirjasta Radan varrella (2009), Antti Roivainen.


Vatialan pysäkki (lyh. Vat, ratakm 195+850) oli Tampereen Vehmaisissa sijainnut rautatieliikennepaikka. Vatiala perustettiin alkujaan seisakkeeksi Messukylän pitäjään, mutta se ylennettiin pysäkiksi, kun pysäkkirakennus valmistui 1950-luvun alussa. Kaksoisraiteen valmistuttua pysäkki alennettiin laiturivaihteeksi ja lopulta miehityksen päätyttyä (linja)vaihteeksi, jona Vatiala palveli vuoteen 1994 asti.
Henkilöliikenteen käytössä liikennepaikka oli eräs Tampereen vilkkaimmista, mutta hiljeni autoistumiskehityksen ja parantuneiden linja-autoyhteyksien myötä. Nopeudeltaan ja taksaltaan junaliikenne oli loppuun asti ylivoimainen, mutta vuorotarjonta heikkeni jatkuvasti. Loppuvaiheessa liikennepaikalla pysähtyi enää kolme päivittäistä vuoroa, mikä ei ollut realistinen vaihtoehto tiheään kulkeviin linja-autoihin verrattuna, eikä junilla ollut enää juuri käyttäjiä. Henkilöliikenteen pysähdykset lakkautettiinkin 29.5.1988. Tavaraliikenne liikennepaikalla oli vähäistä, lähinnä postia ja kappaletavaraa.
Pysäkkirakennuksessa toimi myös posti (VATIALA, myöhemmin TAMPERE 75) 1960-luvun loppuun saakka, jolloin Itä-Vehmaisten posti sai uudet, lyhytaikaiseksi jääneet tilat Puskurinkadun ja Nevakadun kulmasta.
Vatialan liikennepaikalta lähti pistoraide Valtionrautateiden sorakuopalle Kangasalan Vatialaan, josta liikennepaikka sai nimensä. Pistoraiteen purkamisen jälkeen 1994 pistoraiteen ratapenkka muutettiin kevyen liikenteen väyläksi. Sorakuopan ratapihan päälle on rakennettu Nattarin uusi liikekeskus (muun muassa Sale, Viialan leipomo) ja Pitkäjärven koulu. Osa sorakuopan raiteista on vielä maastossa löydettävissä, mutta on kasvillisuuden peitossa.
Liikennepaikan lakkauttamisen jälkeen TKL:n linjalle 5 rakennettiin 1990-luvun puolivälissä uusi päätepysäkki entisen pistoraiteen ja puretun pysäkkirakennuksen väliin. Asemarakennus purettiin 1987. Päätepysäkki oli käytössä elokuuhun 2006 asti, jolloin linja lakkautettiin. Vatialan pysäkin mukaan on nimetty pysäkiltä etelään lähtevä Pysäkkikatu, tästä puolisen kilometriä radasta etelään haarautuva Pysäkkikuja ja näiden kulmauksessa oleva Pysäkkipuisto (epävirallisesti myös Veturipuisto tai Antinpuisto) (Wikipdia, 2018).

Takaisin Tampereen sivulle #1.

Mahdollisia kysymyksiä, korjauksia tai lisätietoja voi sivuston kokoajille lähettää helposti sähköpostilla:

PALAUTE (e-mail)

Takaisin etusivulle