PORIN 'KUUDESOSA' eli 'Kuukkari' (Päärnäisten 6. kaupunginosa) - lisää historiaa ja kuvia:
(Svala & Joutsi * viimeisimmät lisäykset: 1.1.2016)

Porin Kuudennenosan historiaa (jatkoa Pori-sivultamme #1):

A) Pienoismalli Porin kuudennen osan kuoppakaupunkiasumuksesta (kuva: YLE / Pertti Pitkonen, 9.4.2010).

Kuoppakaupunki (Wikipedia, 2011): Kuoppakaupunki rakennettiin Porin nykyisen 6. kaupunginosan (Päärnäinen) alueelle viimeisen kaupunkipalon vuonna 1852 jälkeen spontaanisti, nopeasti ja ilman autoritääristä suunnittelua. Ihmiset asuivat maahan kaivetuissa, joko kokonaan tai pääosaltaan maan pinnan alla sijaitsevissa korsumaisissa rakennelmissa. Tällainen asuinmuoto on äärimmäisen harvinainen eikä vastaavaa tunneta samalta aikakaudelta tiettävästi ainakaan muualta Pohjois-Euroopasta, vaikkakin laajat kaupunkipalot olivat vielä varsin yleisiä 1800-luvulla.
Slummimainen asuinmuoto sai osakseen nopeasti huomiota pääkaupungissa asti ja 6. kaupunginosan kaavoitustyö aloitettiin. Tonttien lunastaminen ja rakentamisen aloittaminen kuitenkin viivästyi ja viimeisten kuoppa-asumusten muistellaan hävinneen maisemasta vasta 1900-luvun alussa.
Vuoden 1852 Porin palon jälkeen uusi kaupunki nousi vanhan raunioista entistä parempana. Jälleenrakennus käynnistyi nopeasti ja jo palovuonna valmistui 371 asumusta. Suuri osa köyhempää väestöä, jotka palossa olivat menettäneet kotinsa ja lähes kaiken omaisuutensa, ei pystynyt lunastamaan itselleen tonttia varsinaista kaupungista eikä ollut varoja edes kunnon asunnon rakentamiseen.
Muutamia näitä vähävaraisia siirtyi kaivamaan kodeikseen maakuoppia hiekkakankaalle Vähä-Rauman tien viereen. Muuttoliike lisääntyi ja alueelle muodostui todellinen maanalaisten asuntojen yhdyskunta.
Kuopat eivät olleet mitään pikkukuoppia, vaan vaikkapa neljäkin metriä pitkiä ja vähintään metrin syvyisiä. Ei ole tarkkaa tietoa, millaisia kuoppa-asunnot tarkalleen olivat. Ne olivat ilmeisesti korsumaisia, joissa oli joko maa- tai lautalattia. Kuoppa varustettiin lautaseinillä ja peitettiin olki- tai lautakatolla. Liesi nurkassa ja pieni ikkuna katonrajassa tekivät kuopasta yksinkertaisen asunnon. Tämä esikaupunkialue sai nimen "Kuoppakaupunki". Kuoppakaupungissa arvioitiin vuonna 1861 asuvan 500 henkeä. Joidenkin mielestä siellä majaili epäsosiaalista väkeä, mutta todellisuudessa suurin osa oli tavallista työväkeä, paljolti tehtaantyöläisiä.
Uutta kaupunginosaa kuoppa-asukkaille ajateltiin ensin joen pohjoisrannalle lähellä sijaitsevien tehtaiden vuoksi, mutta se ajatus ei toteutunut. Senaatti hyväksyi lopulta 25.10.1864 uuden asemakaavan, tonttien mittaustyö valmistui vuonna 1865 ja rakennustyö voitiin alkaa Vähä-Rauman tien viereen niille paikoin, missä Kuoppakaupunki sijaitsi. Huutokaupalla myytävien 164 pienikokoisen tontin vähimmäishinnat oli maistraatti määrännyt, mutta hinnat eivät olleet kuitenkaan kuoppa-asukkaille tarpeeksi alhaiset ja niitä jouduttiin pari kertaa alentamaan.
Kuoppa-asukkaat oli häädetty ja asumukset määrätty hajoitettaviksi vuoden 1866 loppuun mennessä. Uuden 6. kaupunginosan (Päärnäinen) valmistuessa kuoppa-asunnot eivät kuitenkaan kokonaan hävinneet, vaan annettiin uusi häätökäsky toukokuussa 1866. Viimeiset asumukset jouduttiin hävittämään ilmeisesti 1890-luvun alussa. Muistitiedon mukaan olisi junaradan lähettyvillä vielä vuonna 1916 ollut näkyvissä jäänteet kolmesta kuopasta.
Omalta osaltaan "Kuoppakaupunki" oli antanut merkittävän panoksen ensimmäisen työväenkaupunginosan saamiseksi Poriin.

(Pelastustieto 5/2002): Porin palo synnytti kuoppakaupungin:
Porin kaupungin palo 22.5.1852 synnytti nykyiseen Päärnäisten kaupunginosaan Suomen oloissa poikkeuksellisen asuinyhteisön, kun sadat kotinsa menettäneet kaivoivat asunnoikseen maakuoppia. Syntyi ”Kuoppakaupunki”.
Tulen pyyhkäistessä yli kaupungin sen 6377 asukkaasta yli 4600 jäi kodittomiksi. Palo keskeytti voimakkaan kehityksen, jota Pori oli elänyt vuosisadan alkupuoliskolla merenkulun, kaupan ja sahateollisuuden alalla.
Pori paloi jo toisen kerran: Vaikka suurpalo kesti vain yhden toukokuisen vuorokauden, se ehti hävittää silloisen Porin kaupungin melkein kokonaan. Kaupungin 392 asutusta tontista lähes 300:sta oli jäljellä vain kytevät rauniot. Yhteensä tuhoutui 991 puutaloa ja 24 kivitaloa. Viimemainituista palamatta jäi vain muutama.
Sen sijaan viidennessä kaupunginosassa säästyi 83 rakennusta, kun palo saatiin rajoitettua nykyisen Vähälinnankadun seutuville. Puutalovaltainen kaupunginosa tunnettiin “Uuden kaupungin” nimellä. Se oli perustettu vuonna 1811, kymmenen vuotta kaupungin edellisen kerran tuhonneen tulipalon jälkeen.
Ns. Vanha kaupunki rajoittui nykyisen Itäpuisto-Länsipuisto -akselin ja jokirannan väliselle hyvin tiheään rakennetulle alueelle, joka päättyi Karjarantaan.
Hätäasunto oli monelle ainoa mahdollisuus:
Kun 74 % kaupungin asukkaista menetti kotinsa, kaaos asunnottomien keskuudessa oli suuri. Vain ani harvalla oli katto päänsä päällä, ja turvaa haettiin sukulaisista ja naapuripitäjistä. Lähiseudun ladot ja riihet asutettiin. Ihmiset sulloutuivat jäljelle jääneisiin, pieniin viidennen kaupunginosan taloihin. Samaan huonetilaan ahtautui jopa useita perhekuntia. Näissä oloissa ei viranomaisilla eikä muillakaan ollut mahdollisuutta tai edes kiinnostusta puuttua muuttoon, joka suuntautui kaupungista länteen kohti ainoaa autiota aluetta. Se sopi maarakenteensa puolesta hätäasuntojen kaivamiseen toisin kuin esim. jokiranta Karjarannasta alaspäin, missä maasto oli alavaa ja tulville altista.
Kuoppa-asutuksen laajuutta ei ole helppo määritellä. Vaikka painopiste oli Maantiekadun eteläpuolella, hätäasuntoja oli myös Hirsipuumäen suunnassa sekä kolmella riihialueilla, jotka sijaitsivat neljän kaupunginosan alueella.
Julkinen polemiikki velloi: Ensimmäisen kerran kaupungin maistraatti otti kuoppakaupunkiin virallisesti kantaa vuonna 1860 kuuluttamalla luvattomista asunnoista ja määräämällä kuoppa-asunnot Riihien alueilla purettaviksi. Kun samaan aikaan kuoppakaupunki ja sen olosuhteet saivat huomiota Helsinkiä myöten, oli julkinen polemiikki syntynyt. Lehtikirjoituksissa vertailtiin varakkaiden väljiä ja mukavia asuntoja kuoppakaupungin luolaihmisten surkeisiin oloihin. Vaadittiin perustettaviksi erityisiä työväenasuntoja, järjestämään riittävästi ansiomahdollisuuksia, sekä varaamaan myös varattomille koulunkäyntimahdollisuuksia.
”Kuudesosa” perustettiin: Asiantilan saama julkisuus ja eräitten kuoppa-asukkaiden sinnikkyys pakottivat kaupungin miettimään sopivaa kaupunginosaa. Ehdolla oli kaksi paikkaa. Toinen oli nykyisen Itsenäisyydenkadun takainen peltoalue ja toinen kaupungin porvariston suosima hietakangas Vähärauman tien varrelta, eli nykyinen kuudes kaupunginosa.
Asian ristiriitaisuuksien vuoksi kaupunki viivytteli, kunnes senaatti kehotti läänin kuvernööriä sovittelemaan näkökantoja. Viimein ratkaisu saatiin aikaan, ja uusi kaupunginosa perustettiin. Maanmittari J. H. Wahlroosin suunnittelema asemakaava hyväksyttiin senaatissa lokakuun 25. päivänä 1864. Palosta oli kulunut 12 vuotta!
Vaikka kaavanmukainen rakentaminen lopulta pääsi alkuun, uusi rakentaminen ei niin vain hävittänyt Kuoppakaupunkia. Häädöt seurasivat toistaan, mutta viimeiset kuopat tyhjenivät vasta 1890-luvulla. Palosta oli kulunut yli 40 vuotta.

(Teksti perustuu porilaisen Toivo H. Laineen toukokuun 22. päivän luentoon ”Porin palosta tänään 150 vuotta”).

Porin kaupungin kartta vuodelta 1902 kertoo 'Kuudennenosan' pitkittäiset kadut vanhoilla nimillään (suluissa nykyinen nimi): 'Maantien katu' (Maantiekatu), 'Pohjoinen Pitkä katu' (Tuomarinkatu), 'Eteläinen Pitkä katu' (Neuvosmiehenkatu), 'Järnefeltin katu' (Esivallankatu). 'Eekin katu' (Laamanninkatu), 'Anderssonin katu' (Raatimiehenkatu) ja 'Eteläinen linjakatu' (Kalevanpuisto).
Valittavasti poikkikatujen nimet tuossa vuoden 1902 kartassa on präntätty niin pienellä (ja pääosin ruotsiksi), ettei katujen nimistä tuon kartan perusteella kunnolla saa selvää. Maantienkadun nykyisen 'Valtionsillan' edeltäjä on vuonna 1902 sijainnut kyseisen kartan mukaan 'korttelin verran' pohjoisempana. Kartan alareunassa erottuu tiilitehdas.

Porin 6. Kaupunginosan historiaa (PiSaRa-projekti): Porin länsipuolella sijainneista Päärnäisten pelloista ja niityistä löytyy mainintoja 1700-luvulta lähtien. Kaupungin ulkopuolella sijainnut laaja nummialue oli tällöin maistraatin käyttövallan alaista kunnallismaata.
Aluetta halkoi Turuntie, joka kulki Luvian ja Vähärauman kautta ja ylitti kaupungin rajan suunnilleen nykyisen Länsipuiston kohdalla. Tielinja kulki osapuilleen nykyistä Maantiekatua pitkin, mutta kaartui hieman etelään.
Vuoden 1801 kaupungin palon seurauksena hautausmaa siirrettiin ns. Hamppustenmäkeen Turuntien pohjoispuolelle vuonna 1809. Samalla alueelle suunniteltiin rakennettavaksi uusia tontteja, mutta tästä hankkeesta luovuttiin.
Hautausmaata laajennettiin vielä 1830–1850-luvuilla, mutta se jäi pois käytöstä 1890-luvulla, kun ns. uusi hautausmaa kaavoitettiin Hirsipuunmäen ja Vähärauman kylän itärajan väliselle alueelle Maantiekadun pohjoispuolelle.
Turuntien eteläisellä puolella sijaitsi 1850-luvulla venäläisen sotaväen tykistötallien pitkä rivistö ja harjoituskenttä, sekä vuonna 1849 perustettu fajanssitehdas, joka kuitenkin paloi vuonna 1856. Männistön eli nykyisen Käppärän alueella sijaitsi tiilitehdas, joka oli aloittanut toimintansa 1820-luvun loppupuolella.
Pori paloi yhdeksännen kerran vuonna 1852 ja yli 70 % porilaisista jäi asunnottomiksi. Jälleenrakentaminen aloitettiin lääninarkkitehti Georg Chiewitzin laatiman uuden, osittain vanhaa empiretyyliä noudattavan, mutta myös tuolloin suunnitteilla olleen kaupunkien yleisen rakennusjärjestyksen mukaisen ruutuasemakaavan pohjalta.
Uudisrakennustoiminta oli kuitenkin melko hidasta ja tontit keskustassa niin kalliita, ettei vähävaraisimmilla ollut mahdollisuuksia niitä ostaa. Osa kotinsa menettäneistä asukkaista valmisti itselleen tilapäisasunnon kaivamalla kuoppia silloisen Turuntien viereiseen hiekkakankaaseen. Asunnoissa oli yleensä pelkkä maalattia, ja seinät ja katto oli valmistettu laudanpätkistä sekä oljista. Nurkassa oli yksinkertainen liesi ja lähellä katon rajaa saattoi olla pieni ikkuna valoa antamaan. Maaliskuussa 1856 annettiin kaupunkien yleinen rakennusjärjestysasetus KYRJ, jonka mukaan kaupunkeihin tulisi järjestää muun muassa kaupunginosia, joissa olisi pienempiä vähävaraisille suunnattuja tontteja. Porissa paloa ja Krimin sotaa seurannut elinkustannusten nousu sekä työväen asuinoloja järjestävän komitean hidas toiminta vaikeuttivat tilannetta entisestään.
Nykyisen 6. kaupunginosan alueelle ja sen läheisyyteen muodostui varsinainen maanalaisten asuntojen yhdyskunta, joka vakiintui vähitellen eräänlaiseksi esikaupunkialueeksi. ”Kuoppakaupungin” asukasmääräksi arvioitiin vuonna 1861 n. 500 henkeä. Kuoppayhdyskunta sai elää omaa elämäänsä yhdeksän vuotta, ennen kuin asiaan kiinnitettiin julkisesti huomiota. Syynä tähän oli se, että alueen oli havaittu vetävän puoleensa toimetonta väkeä, joiden epäiltiin viettävän ”siveetöntä elämää”. Asukkaiden elämää verrattiin lehdistössä luolamiesten surkeisiin oloihin.
Vasta vuonna 1861 julkistettiin maanmittari J. H. Wahlroosin laatima asemakaavaluonnos työläiskaupunginosan perustamiseksi. Ehdolla oli kaksi paikkaa. Toinen näistä oli nykyisen Itsenäisyydenkadun takainen peltoalue ja toinen oli kaupungin porvareiden kannattama hiekkakangas silloisen Turuntien varrella. Arkkitehti Chiewitz ehdotti puolestaan Isonsannan Kruununsaarta Kokemäenjoen pohjoisrannalla, koska hänen mielestään hiekkakankaalta oli työläisillä liian pitkä matka kaupungin teollisuuslaitoksiin, joista useimmat sijaitsivat tuolloin joen pohjoispuolella. Chiewitz näki myös nykyisen Itsenäisyydenkadun takaisen peltoalueen hyvänä vaihtoehtona, mikäli Isosanta ei tullut kyseeseen. Asiaa puitiin aina senaatissa saakka, joka asettui Chiewitzin kannalle. Pellot olivat kuitenkin niin veteliä, että syksyisin ja keväisin niihin vajosi polviin saakka. Lopulta vuonna 1864 porvariston puoltama hiekkakankaan alue peri voiton. Uusi 6. kaupunginosa päätettiin perustaa Turkuun johtavan maantien eteläpuolelle. Sopivan maaperän vuoksi 6. osassa ja sen läheisyydessä toimi 1800-luvulla lukuisia pieniä tiilitehtaita, joista merkittävin oli kauppias J. A. Blomin omistama Porin tiilitehdas, joka toimi nykyisen Tiilitehtaanpuistokadun eteläpäässä nykyisen 10. osan puolella vuodesta 1898 aina 1940-luvulle saakka.
Tiilitehtaan alueella toimi myös Juseliuksen omistama Porin saippuatehdas vuodesta 1910 lähtien. Hamppustenmäen maisemaa hallitsi 1800-luvulla tuulivoimalla toiminut mylly.
Maantiekadun pohjoispuolelle silloisen Malmintorin kohdille perustettiin 1880-luvulla vaivaistalo eli kunnalliskoti, ja sen naapuriksi rakentui vuonna 1894 nykyisen kaupunginsairaalan vanhin osa.
6. osan kaakkoiskulmassa laidunmaiden ja peltojen keskellä nykyisten korttelien 52, 65, 66, 77 ja 78 kohdalla sijaitsi ns. Malmiriihien alue. Riihet oli paloturvallisuuden vuoksi sijoitettu etäälle muista rakennuksista. Malmiriihien alueella sijaitsi ainakin kaupunginvaltuutettu Feliks Gustafssonin omistama riihi, jota on käytetty vielä syksyllä 1940.
Riihitontteja on vuokrattu aina 1950-luvulle asti.28 Lindströmin vuoden 1895 kaavan karttapohjaan, jonka päälle ruutukaava on piirretty, on Malminkadun päähän alueelle, jonne 10. kaupunginosa on myöhemmin rakentunut, merkitty kolme pientä rakennusta, jotka todennäköisesti ovat riihiä. Nykyisin Malmiriihien alueesta kertovat 6. osan maisemassa enää kadunnimet Riihikatu ja Malminkatu.
Vuonna 1891 Aittaluodon ja Isonsannan alueet liitettiin Porin kaupunkiin. Kaupungininsinööri Lindström laati ehdotuksen alueiden jakamisesta asuintonteiksi ja molempien alueiden kaavat hyväksyttiin vuonna 1893. Alueiden aikaisemman asutuksen tuli hävitä vuoteen 1897 mennessä. Uusia tontteja ei tarjottu vuokralle, vaan ne myytiin ja tämä osoittautui monelle työläiselle mahdottomaksi esteeksi. Tilanne vaikeutui entisestään, kun kaupunki myi molemmilta alueilta teollisuuden tarpeisiin lukuisia alun perin asuintarkoitukseen varattuja tontteja. Asunnottomaksi jäänyt työläisjoukko ei kyennyt asettumaan 1.-5. kaupunginosiin, jotka olivat jo täyteen rakennettuja ja liian kalliita. Ainoaksi vaihtoehdoksi vähävaraisen työväestön asunto-ongelmien ratkaisemiseksi jäi 6. kaupunginosan laajentaminen itään päin.
Vuonna 1895 F. J. Lindström kaavoitti 6. osan Tiilitehtaanpuistokadun ja Ratakadun välisen alueen. Uuden kaavan alle jäi kaksi tiilitehdasta, joista merkittävämpi, Hallongrenin tiilitehdas, sijaitsi nykyisten kortteleiden 13, 14, 26, 27 ja 38 alueella.
Tiilitehtaan kanssa samalla alueella sijaitsi Bäckmanin olutpanimo, joka oli koko 1800- luvun loppupuolen Porin viidestä panimosta suurin.
Vuonna 1895 Pori sai rautatien, jolla oli suuri merkitys 6. osan lähiympäristöön ja asutukseen. Ratalinja kulki keskikaupungin ja 6. osan välisellä alueella, veturitallit ja rautatieasema sijaitsivat lyhyen kävelymatkan päässä 6. osan koillispuolella. Vuosisadan vaihteessa kaupunginosaan ja varsinkin sen itäpäähän muuttikin runsaasti rautatieläisiä.
Vuonna 1897 kaupunginvaltuusto kiirehti rahatoimikamaria myymään tontteja 6. osan uudelta kaava-alueelta, jotta se työväestö, joka ei mahtunut 7. ja 8. kaupunginosaan, saataisiin asutettua. Tonttien hinnat olivat kuitenkin edelleen korkeita. Nykyisen Kalevanpuiston puolella tontti maksoi noin 800 mk, mutta Maantiekadun varrella jo 1500 mk.
Samalla valtuusto määräsi purettavaksi Hallongrenin tiilitehtaan sekä Bäckmanin olutpanimon, koska nämä eivät sijoittuneet uuteen kaavaan.
Vuonna 1898 Bäckmanin panimo osti kaupungilta asemakaavaan sijoitetut tontit 269–272 korttelista 13.
Entisessä panimorakennuksessa toimii nykyään Lujakumi Oy. Vuoden 1902 kartassa purettavaksi määrättyä tiilitehdasta ja panimorakennusta ei enää näy, ja osa itäpään tonteista on jo rakennettu.
Vuonna 1923 arkkitehti Harald Andersin laati Porin kaupungille yleisasemakaavan, jonka oli tarkoitus ohjata kaupungin rakentumista tulevina vuosina. Kaavaan sisältyi myös uusi 10. kaupunginosa nykyisen Kalevanpuiston eteläpuolella sijainneella tasaisella pelto- ja niittyalueella. Rakentaminen tällä alueella pääsi kuitenkin kunnolla alkuun vasta 1930– 1940-luvulla.
Alueelle valmistui esimerkiksi nk. ruotsalaistaloja, joihin asutettiin karjalaista siirtoväkeä. Andersinin kaavaan liittyi myös 6. kaupunginosan länsipuolelle liitettävä uusi korttelirivi ja Rauhanpuiston länsireunan korttelirivi nykyisen Käppärän alueella.
Vuonna 1922 kaupunginvaltuusto hyväksyi kaupungin rakennuskonttorin ehdotuksen asemakaavan laajentamiseksi kahdella uudella korttelilla 6. osan länsipuolelle nykyisen Käpylänkadun ja Rauhanpuiston väliselle alueelle. Uusi korttelirivi hyväksyttiin sisäasiainministeriössä vuonna 1923.
Viemäriverkko 6. kaupunginosan alueelle saatiin 1930-luvun alkuvuosina. Vesijohto sekä arkkitehti Bertel Strömmerin suunnittelema vesitorni valmistuivat 1930-luvun puolivälissä. Vesitornin myötä vanhan Turuntien tielinja hävisi lopullisesti. Valtionsilta, joka ylitti rautatien Mikonkadun kohdalla, siirrettiin vesitornin tieltä nykyiselle paikalleen vuonna 1935. Samalla vanha katualue muutettiin puistoksi.

Suojeluprojekti 2012:

B) Helsingin Sanomat uutisoi 10.1.2012 (Juha Salonen) Porin kuudennenosan noin 400 puurakennuksen pääsemisestä suojelupäätöksen alle. Kohteista 245 on asuinrakennuksia ja talousrakennuksia 160. Suojeluun päässeet rakennukset edustavat noin 30-40 prosenttia koko kaupunginosan rakennuskannasta. Projektin tietojen keräysvaihe kesti yli kolme vuotta, jolloin kaupunginosan rakennukset käytiin yksitellen läpi. Talot kuvattiin sisältä ja ulkoa ja niiden historia ja tarina kirjoitettiin ylös. Toivottavasti Porin kaupunki julkaisee tutkimustensa tulokset mittavana asuinaluedokumenttina lähitulevaisuudessa. Se olisi kuin piste i:n päälle muutenkin hienossa saavutuksessa.

Porilainen sanomalehti 'Uusi Aika' kirjoitti 29.8.2008 (Mikko I.Elo) kesäkuussa 2008 käynnistyneestä Porin 6. kaupunginosan rakennushistorian kartoitusprojektista seuraavasti:
Kartoitusprojekti etenee suunnitelmien mukaan. Kenttätyöntekijät ovat käyneet läpi Kuudesosan läntisestä, 1860-luvulla kaavoitetusta päästä Käpylänkadun ja Ignatiuksenkadun väliset korttelit. Tällä viikolla olivat vuorossa Käpylänkadun ja Rauhanpuiston välissä sijaitsevat rakennukset, joista useimmat ovat peräisin 1920-luvulta.
Rakennusten piirustukset eivät ole aina pitäneet paikkaansa, mutta suuria yllätyksiä työryhmä ei ole kokenut. Asukkaiden kertomukset ja työryhmän havainnot juontavat juurensa aina kaupunginosan synkkään Kuoppakaupunki-historiaan asti.
- Erään asukkaan isoisä oli asunut maakuopassa. Olemme myös pohtineet, mikä on eräiden todella syvien kellaritilojen tausta. Onko ne mahdollisesti rakennettu maakuoppien paikalle? Olli Joukio miettii.
Yllätys on ollut myös se, että 1950-luvun asuun naamioituneen rakennuksen pinnan alta onkin saattanut löytyä lähes sata vuotta vanhempi alkuperäinen runko. - Kuudesosassa on monia taloja, jotka näyttävät 40-50 -luvuilla rakennetuilta, mutta ovatkin peräisin 1860-luvulta, Joukio kertoo.
6. osan eli Kuukkarin rakennuskannassa ja sen kehityksessä on lukuisia kiinnostavia yksityiskohtia. Tontilla on usein ollut alun perin yksi rakennus, joka on sittemmin jaettu kahtia purkamalla osa kokonaan pois. Puretun osan tilalle on pystytetty pihaportti.
- Monen asunnon talot ovat tyypillisiä 6. osassa. Useat ovat myös säilyneet sellaisina, Sanna Kuusikari mainitsee. - Toisaalta asuntoja on usein myös yhdistetty suuremmiksi asunnoiksi, Olli Joukio lisää.
Kuudesosassa asui ennen paljon sahatyöläisiä, mikä on johtanut muutamiin erikoisiin rakennusratkaisuihin. - Sahatyöläiset saivat käyttöönsä puutavaraa, ja joidenkin rakennusten runko on muurattu kasaan lankunpätkistä, Joukio päivittelee.
Kuudesosa on ollut työläiskaupunginosa, mistä kertoo myös palovakuutusdokumenttien ammattitiedot. Enin osa on työmiehiä ja koneenkäyttäjiä, mutta löytyypä joukosta maanviljelijöitä ja muutama kauppiaskin.
Osa rakennuksista on ollut venäläisomistuksessa, ja nykyiset asukkaat ovat kaivaneet ullakoilta venäjänkielisiä katukylttejä. - Erään rakennuksen palovakuutuksesta selvisi, että sinne oli majoitettuna venäläisiä sotilaita, ja he polttivat koko talon sileäksi, Joukio nauraa.
Tärkeä asukkaita koskeva havainto on ollut se, että kuukkarilaiset pysyvät kuukkarilaisina, jopa monessa sukupolvessa. - Aika moni on muuttanut kaupunginosan sisällä talosta toiseen, ja paljon on myös paluumuuttajia. Monien vanhojen kuukkarilaisten jälkeläiset, jotka ovat viettäneet täällä lapsuutensa, muuttavat takaisin oman perheensä kanssa, Joukio ja Kuusikari kertovat.

(PiSaRa-projekti 'Kulttuuriympäristöt arjen arvoiksi'): 6. kaupunginosassa katupinta-alaa on paljon. Kadut ovat leveitä ja suoria. Alueella on kaksi leveämpää, poikittaissuuntaista puistokatua, Tiilitehtaanpuistokatu ja Väinönkatu.
Pitkittäissuuntainen Esivallankatu toimii myös alueen läpikulkukatuna Väinönkadulta Rauhanpuistoon. Osalla kaduista ajorata on asfaltoitu. Puistokaduilla ja Esivallankadulla on lisäksi asfaltoidut jalkakäytävät. Muilla kaduilla jalkakäytävät ovat hiekkaa tai soraa ja joidenkin talojen kohdalla on vanhaa kiveystä tai laatoitusta. Monet kaduista ovat edelleen päällystämättömiä. Niillä ei ole ajateltu olevan vilkasta läpiajoliikennettä. Erityisesti pohjoiseteläsuuntaiset päällystämättömät kadut ovat kaupunkikuvan kannalta merkityksellisiä, koska ne näkyvät sekä vilkkaalle Maantiekadulle että Kalevanpuistoon.
Tärkeä näkymä avautuu usein kadun suuntaisesti kaukonäkymäksi, mutta myös kadulta tai puistoista kohteeseen, yhtenäiseen katujulkisivuun tai avainkohteeseen. Arvokkaita näkymiä on mm. aluetta ympäröivien Maantiekadun, Rauhanpuiston ja Kalevanpuiston varrella. Vilkasliikenteisen Maantiekadun varsi on kaupunkikuvallisesti tärkein, samoin sieltä avautuvat näkymät alueelle. Maantiekadun asuin-liikerakennukset ovat kuudesosalaisiksi rakennuksiksi suurikokoisia ja komeita. Tällä puolella kaupunkimaisuus, talojen suuri koko ja pihojen sulkeutuminen ja suojautuminen ohikulkijoilta on luontevaa.
Kalevanpuiston puoleinen reuna on myös tärkeä vaikka jääkin vilkkaimmalta ohikulkuliikenteeltä sivuun. Kalevanpuiston itäpää on paremmin säilyttänyt yhtenäistä 1800–1900-lukujen vaihteen ilmettä. Länsipää on moni-ilmeisempi.
Alueen sisällä vilkasliikenteiset puistokadut Väinönkatu ja Tiilitehtaanpuistokatu ovat maisemallisesti merkittäviä väyliä, jotka avaavat näkymiä alueelle. Myös Ilkankadun pohjoispään rakennukset muodostavat mittakaavaltaan hyvin säilyneen, viehättävän kokonaisuuden.
Riihikatu maamerkkinä toimivan vesitornin suuntaan katsottuna on Nummi-yhtiön taloineen ja hiekkapintaisine katuineen ”Kuukkaria” tunnistettavimmillaan.
Käpylänkadulla kulkee eri aikoina kaavoitettujen alueiden raja, ja eriluonteiset alueet käyvät keskenään vuoropuhelua. Käpylänkadun länsipuolen 1920-luvun kokonaisuus on säilynyt poikkeuksellisen yhtenäisenä kokonaisuutena.
Osoitteessa Laamanninkatu 13 (tontti 211) sijaitsevan asuinrakennuksen alla on suuri, taloa vanhempi holvattu tiilikellari. Se saattaisi olla näillä tienoilla sijainneen Bäckmanin oluttehtaan entinen kellari. Muistitiedon mukaan kellaria ovat käyttäneet myös venäläiset sotilaat.

Ilkankadun hyvin säilynyttä näkymää. Kuva: Anneli Salmela 2009.

(Reijo Oras ~ Käpylänkatu 9 ~ haastattelijana Olli Joukio, 3.9.2008,): Käpylänkadun ja Esivallankadun risteys ”viistettyine” kulmineen on erikoisen muotoinen. Muistitiedon mukaan keskellä risteystä on ollut vielä toisen maailmansodan aikana vastaavanlainen kaivo kuin Pumpputorilla. Kaivo vaurioitui sodan aikana rekan törmätessä kaivoon saksalaisten sotilaiden harjoitellessa perävaunujen vetämistä 6. osassa.

(Teollisuustyön jäljillä -Satakunnan museo): Päärnäinen eli VI osa:

C) Osoitteessa Kalevanpuisto 17 (tontti 167) sijaitseva luonnonkivinen ulkorakennus pohjapiirroksineen. Piirros: Timo Virtanen 17.6.1983. Turun yliopisto, Kulttuurientutkimuksen laitos, Kansatiede. Satakunnan Museon arkisto.

(Teollisuustyön jäljillä -Satakunnan museo): Päärnäinen eli VI osa:
Päärnäisten pelloista ja niityistä löytyy mainintoja 1700-luvulta lähtien. Laaja nummialue kuului maistraatin käyttövallan alaisuuteen ns. kunnallismaana. Aluetta halkoi Turuntie, joka kulki Luvian ja Vähärauman kautta ja ylitti kaupungin rajan suunnilleen nykyisen Länsipuiston kohdalla. Tielinja kulki suurin piirtein nykyistä Maantiekatua pitkin, mutta kaartui hieman etelään. Tien eteläpuolella tiedetään olleen 1850-luvulla venäläisten tykistötallit. Alueella oli myös teollisuutta, muun muassa 1820-luvulla perustettu tiilitehdas sekä vuonna 1849 perustettu fajanssitehdas.
Kuoppakaupunki syntyy: Porin kaupunki tuhoutui lähes täysin vuoden 1852 palossa. Kaikkiaan 4672 asukasta eli 74 % kaupungin asukkaista jäi kodittomaksi. Varakas väki alkoi nopeasti rakentaa uusia talojaan uudelleen kaavoitetulle kaupunkialueelle, mutta varattomat hakivat turvaa mm. sukulaistensa luota naapuripitäjistä. He asuttivat myös kaupungin ladot ja riihet sekä viidennen osan talot, niin että yhdessä huoneessa saattoi asua useita perhekuntia. Köyhin väestönosa – jolla ei ollut varaa vuokrata huonetta halvimmastakaan hökkelistä – suuntasi matkansa kaupungin kaavoittamattomalle alueelle länteen ja kaivoi itselleen hiekkamaahan kuopan asunnoksi. Tästä sai alkunsa kaupungin kuudes osa.
Kuoppa-asuntojen tarkkaa sijaintia ei tunneta. Suurin osa niistä kaivettiin Vähäraumalle johtavan tien (nyk. Maantienkatu) eteläpuoleiselle hiekkakankaalle. Asuntoja oli myös Malmiriihillä eli nykyisten 3.-4. ja 9. kaupunginosien välisellä alueella sekä maantien pohjoispuolella, Hirsipuumäen tienoilla. Kuopissa oli useimmiten laudanpätkistä ja oljista rakennetut seinät ja katto, maalattia, yhdessä nurkassa liesi ja katon rajassa pieni ikkuna. Näitä alkeellisia asuntoja oli runsaasti, v. 1861 kuoppakaupungin alueella asui 500 henkeä.
Palon jälkeen kaupunki kaavoitettiin uudelleen, mutta varsinaisella kaupunkialueella tonttien hinnat olivat niin korkeita, että vain harvalla kuoppakaupunkilaisella oli varaa niihin. Väliaikaisiksi tarkoitetut kuoppa-asunnot muuttuivat pysyviksi ja niitä ryhdyttiin parantelemaan. Katon rajaan tehtiin pieniä ikkunoita ja lattiaa ja tulisijoja paranneltiin. Kuoppien kerrottiin olevan ”kuiwat ja lämpymät”. Kaikista parannuksista huolimatta taudit pääsivät leviämään alueella. Asukkaiden laiminlyömä puhtaus edisti leviämistä.
VI osa kaavoitetaan: Kuoppakaupungin asuinoloista kirjoitettiin sanomalehdissä jo muutama vuosi palon jälkeen, mutta asutukseen puututtiin vasta vuonna 1861, jolloin ehdotettiin erityisen työväenkaupunginosan perustamista. Kuoppakaupungin alueen lisäksi uuden kaupunginosan paikaksi ehdotettiin joen pohjoispuolta, läheltä teollisuutta, mutta lopulta uusi kaupunginosa päätettiin perustaa Päärnäisiin eli juuri kuoppa-asuntojen alueelle. Alueen valintaan vaikutti luultavasti se, että häpeällisestä kuoppakaupungista haluttiin päästä eroon.
Kuudennen kaupunginosan (nykyisen Maantiekadun ja Esivallankadun sekä Käpylänkadun ja Tiilitehtaanpuistokadun välinen alue) tontit saatiin mitatuksi vuonna 1865, mutta vähävaraisilla työläisillä ei ollut näihin edelleenkään varaa. Tontit maksoivat 75 - 100 markkaa. Lopulta tonttien hintaa alennettiin niin tuntuvasti, 10 - 15 markkaan, niin että rakennustyöt pääsivät käyntiin.
Tontit olivat pieniä, joten alueelle saatiin sijoitettua paljon taloja ja asukkaita. Osa kuoppa-asumuksista säilyi silti edelleen käytössä, vaikka kaupunginvaltuusto päätti vuonna 1877, että kuopat on hävitettävä. Viimeiset kuoppa-asumukset jäivät pois käytöstä vasta 1890-luvulla, 40 vuotta palon jälkeen.
1870 - 1880 -luvulla VI kaupunginosan eteläosaan (eli nykyisen Esivallankadun eteläpuolelle) kaavoitettiin uusia kortteleita ja alueesta muodostui nopeasti täydellinen vastakohta kuoppakaupungille uusine puutaloineen ja toreineen. 1890-luvulla kaavoitettiin alue nykyisestä Tiilitehtaanpuistokadusta itään. Rakentaminen vilkastui 1800 - 1900 -lukujen vaihteessa, jolloin myös rakennusten ja asuntojen koko kasvoi. Samalle alueelle ryhdyttiin rakentamaan vuokra-asuntoja. Varhaisempi rakennuskanta on vieläkin nähtävissä alueen länsiosassa, jossa asuinrakennukset ovat kooltaan pienempiä kuin lähempänä kaupunkia.
Tehtaita, käsityöläisiä ja kauppiaita: Tampereen ja Porin välinen rautatie valmistui vuonna 1895 ja se kulki kaupungin ja VI osan välistä. Oman värinsä työväenkaupunginosalle toivat sen jälkeen rautatieläiset, jotka muuttivat alueelle, lähelle työpaikkaansa.
1900-luvun alussa alueella toimi useita pieniä tehtaita. Rautatien lähellä oli Tuomiston nahkatavaratehdas, jonka yhteydessä oli myös myymälä. Sundholmin makkaratehdas aloitti toimintansa Malmintorin varrella vuosisadan vaihteessa, mutta ajan kuluessa Hjalmar Grönlundin tehdas samoilla nurkilla hallitsi alueen makkaroiden tuotantoa. Viimeinen kuudennen osan toiminnassa ollut teollisuusrakennus oli ”Reinin papan” makkaratehdas Tuomarinkadulla 1960-luvun alkuun asti. Sen yhteydessä oli myös konttorirakennus ja makkaramyymälä.
Kuudes kaupunginosa kehittyi hyvin nopeasti todelliseksi käsityöläisten kaupunginosaksi, viidennen kaupunginosan rinnalle. Katujen ja teiden varret täyttyivät käsityöläisten pajoista ja verstaista. Vuonna 1906 alueella harjoittivat ammattiaan mm. useat puusepät, räätälit, suutarit, levysepät, teurastajat ja kivenhakkaajat.
Uuden kaupunginosan kasvavaa väkimäärää palvelivat monet kaupat ja pikkuliikkeet. 1900-luvun alkuvuosikymmeninä kuudennen osan tunnettuja kauppoja olivat Sundholmin makkaraliike ja Grönholmin leipomo, jotka ilmoittelivat tuotteistaan sanomalehtiä myöten. Lisäksi kuudennessa osassa oli useita sekatavarakauppoja, joista sai ”halvoilla ja vakavilla hinnoilla” monenlaisia tuotteita. 1930-luvulla kuudennessa osassa oli kauppoja toistakymmentä. Melkein joka korttelissa oli pikkukauppa, jonka pitäjä myös toimi leipurina. Makkara- ja oluttehtaat toimivat melkein kulman takana ja maitoa saattoi ostaa lehmän omistajilta. Kuudennessa osassa lehmiä oli vielä 1980-luvun alussa.

Asuinrakennus syvässä kuopassa tontilla numero 9 Maantiekadun ja Hakkisenkadun kulmassa aivan 1900-luvun alkuvuosina. Tällä tontilla oli muistitiedon mukaan myöhemmin poliisivartijahuone. Taaempana olevassa talossa oli J. V. Halmeen kauppa. Kuva: Gösta Widbom.

(PiSaRa-projekti 'Kulttuuriympäristöt arjen arvoiksi'): Vielä 1800-luvun lopulla myös kaupungeissa elettiin yleisesti omavaraistaloudessa, ja tällaisessa elämäntavassa talousrakennukset olivat välttämättömiä. 6. kaupunginosan pienillä tonteillakin niihin oli sijoitettu runsaasti erilaisia toimintoja. Talousrakennuksissa pidettiin hyötyeläimiä sioista lehmiin ja hevosiin. Puille tarvittiin liiteri ja sen yhteyteen rakennettiin usein käymälä. Myös pyykki saatettiin pestä ulkorakennuksessa. Muutamilla tonteilla oli maakellari.
Tähän päivään säilyneet piharakennukset kertovat puukaupungin pitkään jatkuneesta agraarista elämäntavasta. Osoitteessa Neuvosmiehenkatu 22 asunut Martta Gustafsson luopui viimeisestä lehmästään vasta vuonna 1974. Vielä tämänkin jälkeen 6. osan alueella asui maanviljelijöitä. Piharakennuksia ovat olleet mm. eläinsuojat, ajokaluvajat, makasiinit, saunat, varastot ja käymälät.
6. osalle tyypillistä on ollut sijoittaa nämä eri toiminnot saman katon alle pitkänomaiseksi kokonaisuudeksi, ns. pihariviksi. Kaupunginosan perustamisesta aina 1880-luvulle ulkorakennukset olivat pääasiassa kolmijakoisia. Tavallisesti rakennuksen keskellä oli käymälä ja molemmissa päissä joko talli, navetta tai varastotilaa. Monireikäinen käymälä sijaitsi useimmiten rakennuksen toisessa kerroksessa, ja sinne kiivettiin jyrkkiä, puisia portaita pitkin. Käymälän alla oli ruuma, johon ihmisten ja eläinten jätösten ohella viskattiin mm. ruuantähteet.
6. osassa oli runsaasti myös erilaista pienyritystoimintaa, joka osaltaan lisäsi talousrakennusten tarvetta. Joillain tonteilla talousrakennukset ovat huomattavan kookkaita ja niissä onkin toiminut esimerkiksi kiviveistämöitä, autokorjaamoita, leipomoita ja kolme makkaratehdastakin. Toisinaan talousrakennuksen yhteyteen tontin sisäosiin on rakennettu myös asuintiloja.
Suurimmalla osalla kuudesosalaisista ei ollut omaa saunaa, vaan saunominen tapahtui yleisissä saunoissa, joita alueella oli useita. Vähitellen 1950-luvulta lähtien perhesaunat yleistyivät, kun käytöstä pois jääneiden tallien ja navettojen tilalle rakennettiin saunatilat. Uusin vaihe tässä kehityksessä on ollut näiden pihasaunojen käytön vähittäinen hiipuminen ja saunatilojen rakentaminen asuinrakennuksen sisätilojen yhteyteen.
Talousrakennukset on yleensä sijoitettu tontin taka- tai sivurajoille, missä ne osaltaan rajaavat alueelle tyypillistä suljettua pihapiiriä. Yleisimmät rakennusmateriaalit ovat olleet puu, hirsi ja lauta. Vanhimmalla, vuonna 1864 kaavoitetulla alueella ulkorakennukset oli valmistettu suurelta osin joko luonnonkivistä, lankunpäistä muuraamalla tai laudoista ristipuilla. 1800-luvulla valmistuneita puurakenteisia ulkorakennuksia on 6. osan alueella säilynyt ainoastaan kourallinen (mm. tontit 81, 85 ja 88).
Kivirakenteisissa talousrakennuksissa on pulpettikatto, puisissa harjakatto. Kivirakenteiset talousrakennukset on sijoitettu tonttien rajalle siten, että naapuri on voinut halutessaan rakentaa oman talousrakennuksensa sitä vasten. Talousrakennukset muodostavatkin yhtenäisiä ryppäitä korttelien keskelle.
Koska karjan pitäminen väestökeskuksessa on nykyisin laissa kielletty, karjasuojien alkuperäisen kaltainen käyttö on päättynyt. Myös muiden piharakennusten käyttötarkoitus on urbaanin elämäntavan myötä muuttunut tai ne ovat jääneet vaille käyttöä. Esimerkiksi 1900-luvun alkupuolella rakennetut autotallit ovat kooltaan liian pieniä nykyautoille.
Sisävessojen yleistymisen myötä pihanperän ulkohuussitkin ovat jääneet pois käytöstä. Tarpeettomiksi koettuina piharakennukset ovat saattaneet jäädä vähälle huolenpidolle ja ovat purku-uhan alaisia.
Navettojen ja tallien yläkerroksessa on ollut mm. heinävintti, jonne heinät on viskelty sisään korkealla seinässä olevasta luukusta.

'Kuudennenosan' muita osia ja rakennuksia:

D) 'Sataneule' Neuvosmiehenkadulla 10.2.2011 (Jarmo Pyytövaara).

Ratakadun ja Tuomarinkadun kulma - kuvattunut Jarmo Pyytövaara (13.10.2011).

Keskellä 'Kuudettaosaa' - molemmat kuvannut Maija-Riitta Saikkonen maaliskuussa 2009. Kalevanpuiston ja Väinönkadun seutuja?

(Matti Grönlund, sähköposti 8.7.2012): Alemmassa ainakin Väinönkatu, kuvassa vasemmalla "Ukkola" - vihreä seinä ja seuraava (punainen) talo on Arstilan "torppa".

Tuomarinkadun ja Hakkisenkadun kulmaus (J.Pyytövaara, 25.12.2011).


Yllä oleva teksti on PiSaRa-projektista 'Kulttuuriympäristöt arjen arvoiksi'.

Eeva Karhusen otos vuodelta 2008 - jokin 'Kuudennenosan' asuinrakennus.

Vanhimmat 'Kuukkarin' rakennukset ovat kapearunkoisia ja niissä on matala perustus - Eeva Karhusen otos vuodelta 2008 - Neuvosmiehenkatu 37, tontti 55.

Monissa rakennuksissa on koristeellinen rautaportti, joka on taottu kuudesosalaisessa sepänpajassa tai valmistettu porilaisessa konepajassa, tai kiviset portinpylväät, jotka on veistetty jossain 6. osan alueella toimineista lukuisista kiviveistämöistä. Taustalla näkyvän piharakennuksen seinässä on säilynyt teksti ”Kivenhakkimo W. Grönlund”. Raatimiehenkatu 29 (tontti 131) Kuva: Eeva Karhunen 2008.

Eri aikoina rakennettuja pienkerrostaloja Kuoppatorin varressa. Kuva: Eeva Karhunen 2008.

(PiSaRa-projekti 'Kulttuuriympäristöt arjen arvoiksi'): 1960-luvulla käsityönä tehtävän puurakentamisen perinne katkesi 6. kaupunginosassa.
1960-luvun alun rakennukset jatkavat kuitenkin vielä jälleenrakentamiskauden rakentamistapaa. Nämä rakennukset voidaankin laskea vielä edelliseen kerrostumaan kuuluviksi. Yleisesti voidaan sanoa, että 1960-luvulla rakennetut pientalot sopeutuvat hyvin 6. osan rakentamistapaan ja mittakaavaan.
Sen sijaan 1960-luvun lopulla ja 1970-luvun alussa rakennetut punatiiliset pienkerrostalot poikkeavat mittakaavaltaan ja ulkoasultaan huomattavasti muusta rakennuskannasta. Ne täyttävät suuren osan pienestä tontista, jolloin piha jää pieneksi, usein soralla tai asfaltilla päällystetyksi autotallien edustaksi. Autotallit on näissä rakennuksissa sijoitettu maanpäälliseen kellarikerrokseen. Varsinaisia asuinkerroksia on kaksi.
1960-luvulla kaiketi ajateltiin, että vanha puinen rakennuskanta korvautuu nopeastikin uusilla kerrostaloilla. 6. kaupunginosan säännöllinen ruutukaava vastasi 1960-luvun rationaalista suunnitteluihannetta.
Vanhin, Neuvosmiehenkadulla (tontti 30, kortteli 60) sijaitseva kerrostalo on rakennettu jo 1920-luvulla, mutta varsinainen kerrostalorakentamisen buumi alkoi 1960-luvulla. Koko kaupunginosan muuttuminen yhtenäiseksi samanlaisten kuutiomaisten punatiilikerrostalojen alueeksi olisi varmasti tehnyt siitä 1960-luvun henkeä edustavan nähtävyyden sekä hyvässä että pahassa. Näin ei kuitenkaan käynyt. Ne kerrostalot, jotka 1960-luvulla ja 70-luvun alussa ehdittiin rakentaa, jäivät 6. kaupunginosan yhdeksi rakentamisen kerrostumaksi, joka kertoo ajasta, jolloin uudisrakennuksia ei erityisemmin pyritty sopeuttamaan olemassa olevaan rakennuskantaan. Punatiilisiä 1950–1970-luvun pienkerrostaloja on rakentunut erityisesti Pumpputorin läheisyyteen. Uusi, ympäristöön paremmin sopeutuvan 2-kerroksisen kerrostalorakentamisen aalto koettiin uuden kaavan myötä 1980-luvun lopulta alkaen.
F. J. Lindströmin vuonna 1895 kaavoittamassa keskustan puoleisessa päässä Tiilitehtaan puistokadulta Ratakadulle asti rakennukset ovat suurikokoisempia ja osittain myös vanhaa kunnioittaen remontoituja. Laajennustarvetta ei ole ollut eikä toisaalta monella tontilla edes tilaa laajentaa.
Kookkaimmista ja rakennustaiteellisesti arvokkaimmista kokonaisuuksista mainittakoon Onni von Zansenin suunnittelema Nummi-yhtiön sininen, koko korttelin käsittävä rakennuskokonaisuus ja August Krookin suunnittelema Svensbergin ukkokoti Kalevanpuiston laidassa.
Alueella sijaitsee aikaisemmin Mullitorina tunnettu Kuoppatori ja kaupunginosaa idässä rajaava, rautatielinjausta myötäilevä Svensberginpuisto vuonna 2009 valmistuneine leikkikenttineen.
Itäosan vanhimmat rakennukset ovat peräisin 1890-luvun lopulta. Vielä 1800-luvun lopulla 6. osassa oli tapana empiretyyliin vuorata hirsitalot vaakalaudalla. Höylälaudasta tehty vaakavuoraus mukaili kivirakennuksen piirteitä. Katto oli kaksi- tai nelilappeinen harjakatto. Ikkunat olivat vielä pieniä ja kuusiruutuisia. Vanhimmissa rakennuksissa perustus on laadittu luonnonkivestä, 1900-luvun puolella sokkelissa on toisinaan käytetty myös lohkokiveä. Tuulettuva trossipohja on ollut perinteinen lattiarakenne, lämmöneristeenä on käytetty sammalta, turvetta, hiekkaa ja sahanpurua tai muuta edullista käsillä ollutta materiaalia.
1800-luvun ja 1900-luvun vaihteessa rakennettujen talojen vuorilaudoitus on usein uusrenessanssityyliin jaettu listoin vaaka- ja pystylaudoitettuihin vyöhykkeisiin. Ikkunat ovat pääosin T-mallisia, kolmiruutuisia. Katemateriaalina käsinsaumattu pelti on asvalttihuovan ohella ollut yleinen 1900-luvun alkupuolella.
Useimmat alueen itäpään rakennukset ovat 1900-luvun alusta.68 1900-luvun alussa asuinrakennus kasvoi sekä pituutta että leveyttä. Rakennusten runkokoko kasvoi kahden huoneen levyiseksi. Pohjakaavatyyppinä yleistyi ns. sydänseinäinen rakennustyyppi. Sali ja ruokailuhuone pyrittiin sijoittamaan kadun puolelle.69 Tämän ajan rakennuksissa on nähtävissä uusrenessanssi- ja jugendpiirteitä – frontonit ja aukot on korostettu tyylin mukaisilla detaljeilla. Ajan tyylipiirteet ovat säilyneet pääosin hyvin.

Mahdollisia kysymyksiä, korjauksia tai lisätietoja voi sivuston kokoajille lähettää helposti sähköpostilla:

PALAUTE (e-mail)

Takaisin Porin sivulle #4