WILLIE NELSON:
(Jukka Joutsi ~ latest additions: 20.4.2020).

WILLIE NELSON: NASHVILLEN ALKUVUODET 1960-66
Willie Nelson-CD: 'Crazy * The Demo Sessions' (Sugar Hill * 2003)

(Jukka Joutsi * maaliskuu/March 2003)

Tähän albumiin liittyy mielenkiintoinen taustahistoria. Nämä äänitteet ovat vanhoja Willien demonauhoituksia 60-luvun alusta ja niiden olemassaolosta ("säilymisestä") ei ole ollut mitään tietoa, kunnes ne v.1994 löydettiin Nashvillessa sijaitsevan Sony/ATV/tree-julkaisuyhtiön varastosta.

1/4-tuuman avokelanauhassa ei ollut päällä kuin teksti "Pamper Demos", eikä siihen ollut vuosien varrella kukaan kiinnittänyt huomiota. Onneksi varastoa siivoava virkailija uteliaana halusi ennen nauhakelan lopullista poistoa kuunnella, mitä se sisälsi. Hämmästys lienee ollut melkoinen kun nauhalta alkoi kuulua Willie Nelsonin persoonallinen lauluääni primitiivisillä ensimmäisillä demonauhoituksillaan. Demot ovat nauhoituksia, joita säveltäjä tekee omista lauluistaan lähettääkseen kopioita laulajille ja tuottajille. Varsinkin 50- ja 60-luvulla ne tehtiin useimmiten alkeellisilla nauhureilla ilman muita säestäjiä.

Palataanpa ajassa taaksepäin kevääseen 1960. Willie Nelson köröttelee Houstonista kohti Nashvilleä vuosimallia 1941 olevalla Buickilla, josta on viisi viimeisintä maksuerää erääntynyt. Willie on päättänyt kokeilla Nashvillessa, olisiko hänellä siellä tienaamismahdollisuuksia laulajana ja säveltäjänä. Vanha Buick sanoo työsopimuksen irti ja sammuu Nashvillen esikaupunkialuelle. Ei mitenkään mahtava sisääntulo Music Cityyn! Muutamassa vuodessa Willie Nelson oli kuitenkin vakiinnuttava asemansa Nashvillen johtavimpien laulujentekijöiden joukossa Hank Cochranin ja Harlan Howardin rinnalla. Näillä demoilla on ollut ko. "valloituksessa" oma tärkeä merkityksensä.

Willie oli kasvanut Bobbie-siskonsa kanssa isovanhempiensa luona pienellä maatilalla Texasin Abbottissa, hieman Wacon kaupungin ulkopuolella. Willie alkoi tehdä omia lauluja kitaransa kanssa jo 7-vuotiaana siskon soittaessa mukana pianoa. Kouluvuosien jälkeen tie vei ilmavoimiin, mutta selkävaivojen vuoksi tuli armeijasta pian vapautus. Hän palasi Texasiin ja teki kaikenlaisia hanttihommia, kunnes sai v.1954 DJ-homman radioasemalta Forth Worthissa.
Ensimmäinen historiallinen Willie Nelson-levytys näki päivänvalon Portlandissa (Oregon), missä hän levytti singlen, jolla A-puolena oli Leon Payne-sävellys Lumberjack ja B-puolena oma laulu No Place For Me. Levytys myi heikosti ja Willie palasi Texasiin vaimonsa Marthan kanssa. Vuonna 1952 solmitusta avioliitosta oli perheessä jo kolme pientä lasta elätettävänä.
Vuonna 1959 Willie toimi osa-aikaisena radion tiskijukkana ja lisätienestejä ansaitakseen lauloi säännöllisesti pahamaineisissa Texasin yökapakoissa. Kyseiset baarit olivat niin vaarallisia, että esiintyjien pakollisena lisävarusteena oli oman turvallisuuden vuoksi pistooli!

Houstonissa Willie esittäytyi paikalliselle laulajakuuluisuudelle nimeltä Larry Butler, jolle Willie yritti myydä pilkkahintaan laulujaan saadakseen perheelleen murkinaa. Larry Butler kuunteli Nelsonin lauluja ja toimi sitten tavalla, jota Willie ei ole koskaan unohtanut.
Larry sanoi: Pidä laulusi, ne ovat liian hyviä minulle, niistä tulee vielä myyntimenestyksiä. Tässä on 50 dollaria , hanki perheellisi kunnon kämppä ja ruokaa. Tule sitten takaisin tänne baariin ja rupea soittamaan yhtyeessäni.
Vuosien jälkeen Willie Nelson on "maksanut" lainaa takaisin, hän on levyttänyt Larry Butlerin kanssa parikin albumia ja järjestänyt tälle levytysmahdollisuuksia BSW-yhtiöön ja myös keikkaesiintymisiä kanssaan. Joitakin asioita ei sovi unohtaa, Willie on todennut asiasta.

Willie sai asunnon perheelleen Pasadenasta ja yhtenä iltana ajaessaan keikalle hän kirjoitti sanat lauluun, jolla aluksi nimi oli muodossa Nite Life, myöhemmin se kirjoitettiin Night Life. Willie solmi pian Harold W. Pappy Dailyn kanssa levytyssopimuksen tämän "D"-yhtiöön, teki pari menestymätöntä singleä ja tarjosi sitten Nite Life-lauluaan seuraavaksi singleksi. Daily kieltäytyi hyväksymästä laulua, se oli kuulemma liikaa bluesia.
Willie ei antanut periksi. Hän luotti lauluunsa ja kääntyi ystävänsä Paul Buskirkin puoleen ja yhdessä he tekivät "haamulevytyksen" pienelle "Rx"-merkille. Nite Life-singlen esittäjän kohdalla luki mielenkiintoisesti: "Paul Buskirk and His Little Men, featuring Hugh Nelson"!
Tämäkään kummajais-single ei myynyt, Daily ei ollut pitänyt Willien oharista ja alkoi keskittyä muiden projektiensa suunnitteluun (Starday-yhtiön perustaminen ja George Jones managerointi).
Willie oli rahallisesti hätää kärsimässä. Pahimmassa pulassa hän suostui myymään laulunsa Family Bible 50 dollarilla ja Nite Life-laulunsa 150 dollarilla Paul Buskirkin omistusoikeuteen. Laulujen säveltäjätiedoissa lukee yhä Paul Buskirkin nimi ja taloudellinen hyöty hänelle on ollut melkoinen. Vuonna 1960 Claude Gray sai Family Bible-laululla TOP-10-hitin, rojaltirahat menivät Buskirkille. Lauluista saamillaan kertamaksuilla taloudellinen tilanne oli hetkeksi kohentunut ja Claude Grayn menestyksen myötä hän sai riittävästi itseluottamusta tehdäkseen dramaattisen päätöksensä. Hän vei vaimonsa ja lapsensa äitinsä hoiviin asumaan Wacon kaupunkiin ja suunnisti vanhan Buickinsa keulan kohti Nashvilleä.

Vanha Buick sammui juuri ennen Nashvillen keskustaa, hän käveli kaupunkiin ja hakeutui jo ennalta tuntemiensa, kaupungissa jo kantrihommilla tienaavien ystäviensä luokse.
Merkittävin Willien ensimmäisistä Nashville-tukijoista oli laulaja Billy Walker. Walker esitteli Willien Starday-yhtiön vastaavalle tuottajalle nimeltään Tommy Hill, joka piti Willien erikoisesta nasaaliäänestä. Yhtiön johtaja Don Pierce ei kuitenkaan ihastunut "Frank Sinatraa matkivasta" nuorukaisesta ja niin Willie joutui muutaman viikon kuluttua ottamaan Nashvilleen tulleen perheensä vastaan rahattomana ja työttömänä.
Martha-vaimo sai töitä tarjoilijana perheen asuessa asuntovaunussa. Willie vietti päivät kaupungilla yrittäen luoda suhteita, joilla laulut muuttuisivat levytysten kautta rahaksi.
Legendaarinen Tootsie`s Orchid Lounge muodostui hänen päämajakseen, siellä hän saattoi tavata Opryn tauoilta ryypylle poikenneita tähtiartisteja ja myös muita aloittelevia laulujentekijöitä, joille baarista oli muodostunut eräänlainen pääkonttori.
Willien roikkumistaktiikka onnistui. Tootsien baarissa hän tutustui toiseen lupaavaan säveltäjään - Hank Cochran oli jo saanut solmituksi sopimuksen Pamper Music Publising Company-nimisen firman kanssa. Pamper oli perustettu v. 1959 ja sen omistajina toimivat laulaja Ray Price ja Hal Smith.

Hank Cochran auttoi uutta ystäväänsä. Hän vei Willien julkaisuyhtiön herrojen luokse laulamaan sävellyksiään ja lopputuloksena Nelson sai solmittua sopimuksen, mutta sen verran erikoisesti laulava veikkonen herätti "hajaääniä" yhtiön sikariportaassa, että hänelle suostuttiin tekemään vain sopimus, ei vakituista viikottaista palkkaa. Rahaa tulisi vain, kun joku lauluista levytettäisiin. Vaikeassa tilanteessa Willie sai jälleen hyvän ystävän pyyteetöntä apua: Hank Cochranille oli juuri tulossa sovittu 50 dollarin viikkopalkan korotus, hän suostui säilyttämään palkkansa ennallaan ja siirtämään kyseisen summan Willien viikkoansioksi.
Willie oli nyt ensi kertaa kiinni todellisessa säveltäjän työssä. Innokkaana hän lähti "töihin" yhtiön tiloissa sijaitsevaan takahuoneeseen, joka oli virallisesti varattu säveltäjien työhuoneeksi. Siellä hän ensimmäisenä työnäytteenään kirjoitti kymmenessä minuutissa laulun Four Walls.
Faron Young mieltyi lauluun heti sen kuultuaan ja levytti sen. Kun Faronin single alkoi kavuta myyntilistoille, Willie tarjosi Faronille laulun täydellisiä tekijänoikeuksia 500 dollarin kertamaksusta. Faron kieltäytyi, mutta lainasi Willielle kyseisen summan perheen elättämiseen vaikean ajan yli.
Keväällä 1961 Hello Walls komeili listaykkösenä ja pysyi sijallaan yhdeksän viikkoa. Samoihin aikoihin Willie sai laulustaan ensimmäisen rojaltishekin, maksettavana summana näkyi uskomaton luku: $20.000!. Siltä istumalta Willie riensi Tootsien kapakkaan Faron Youngin luokse ja pussasi tätä julkisesti suoraan suulle!

Willie Nelson oli nyt noussut yhdessä yössä Nashvillen laulujentekijöiden silloin vielä melko pienilukuiseen eliittiin. Hänen 60-luvun alun säveltäjien huippuporukkaansa kuuluivat ensisijaisesti sellaiset klassiset ajan säveltäjät kuin Hank Cochran, Harlan Howard, Roger Miller ja Mel Tillis. Tämä ryhmä näkyi ja kuului: Hank Cochran juhli Patsy Cline-hittiä I Fall To Pieces ja Harlan Howard keikkui menestyksen aalloilla Charlie Walkerin Pick Me Up On Your Way Down-laulun myötä.

Vuonna 1961 Patsy Clinen tuottaja Owen Bradley oli kuullut Willien omituisen laulun Crazy demoversion ja kiikutti sen Patsylle. Laulajattaren ensimmäiset reaktiot olivat järkyttyneitä, hän soitti tuottajalleen ja kysyi, oliko tämä varmasti tuonut oikean laulun demon. Ikinä hän ei pystyisi tuollaista laulua laulamaan, sehän etenikin kuin väärinpäin!
Owen Bradley teki pitkään käännytystyötä ja lopulta Patsy Cline suostui levyttämään Crazy-laulun. Se nousi kantrilistojen kakkoseksi ja mikä tärkeintä, se nousi myös pop-listoille ja aikaa myöten siitä muodostui sikäli merkityksellinen single, että se sai tittelin "Maailman eniten soitettu jukebox-single"!
Billy Walker levytti Willien laulun Funny How Time Slips Away ja Willie Nelsonin ei enää tarvinnut ajatella rahahuoliaan (ainakaan ennen uransa myöhempiä vero-sotkuja!).
Hänen maineensa oli jo niin korkealla, että oman levytyssopimuksen luominen oli vain ajan kysymys. Vuonna 1962 hän allekirjoitti sopimuksen Liberty-yhtiön kanssa ja alkoi seuraavana vuonna työskennellä ensimmäisen oman soolo-albuminsa kanssa.

Juuri tähän kohtaan Willien tarinassa osuu tämä nyt julkaistu vanhojen 60-luvun alun "kadotettujen" demolevytysten albumi. Willien esitykset varhaisista sävellyksistään ovat teknisesti ajatellen kuin raakakopioita "tavallisista" julkaistuista levytyksistä. Erikoista kyllä, juuri siinä piileekin tämän albumin suurin viehätys.
Näillä lauluilla Willie useimmiten säesti itse itseään kitaralla ja käytti vain muutamilla kerroilla tarjolla olevia tunnettuja sessiomuusikoita apunaan. Hank Cochran kuullaan harmonia-laulajana mukana ja erityisesti steel-kitaristien Jimmy Day ja Buddy Emmons mukanaolo muutamissa nauhoitteissa on mannaa puristeille. Pete Wade kitarassa ja Hargus "Pig" Robbins pianossa tuovat muutamien muiden nimien ohella lisäväriä näihin melko pelkistettyihin äänitteisiin.

On tunnettu tosiasia, että Willie Nelsonin omat levytykset 60-luvulla epäonnistuivat pahasti kaupallisesti ja ainakin hänen oman luonnehdintansa mukaisesti myös musiikillisesti:
"Noihin aikoihin tein demoni lähes yksin, en ollut silloinkaan loistava kitaristi, mutta halusin lauluni tulevan esille ja sitä kautta tekevän kauppansa. Kun sitten aloin levyttää varsinaisia suurstudioiden tuotteita, he lisäsivät taustalle jousia ja kuoroja, hukuin niiden alle laulajana täysin, enkä siedä kuulla niitä levytyksiä enää. Itse asiassa kuultuani nyt vuosien jälkeen nämä alkuperäiset demoni uudestaan, olen hämmästynyt siitä, että ne ovat niin lähellä sitä soundia, minkä sain tehdä omille levytyksilleni vasta vuoden 1975 Red Headed Stranger-albumilleni, kun olin vapautunut Waylonin ja Tompall Glaserin kanssa Nashvillen tuottajien painostuksesta.

Tämän albumin kansiteksteistä vastaava Steve Fishell esittää Willie Nelsonin äänestä ja erityisesti ääntämis- ja laulatavasta oivaltavan analyysin, jollaista en ole aikaisemmin lukenutkaan:
"Vietettyään Texasin honky tonk-kapakoissa oppivuotensa laulajana hänen tyylistään voi nähdä seuraavan reseptin: yksi osa Frank Sinatraa, kaksi osaa Bob Willsiä ja kolme osaa Willie Nelsonia.
Mielenkiintoinen yhtälö, jossa Frank Sinatran osuus saattaa yllättää. Willie kuitenkin on itse kertonut miten tärkeä osuus juuri Sinatra-levytyksillä oli ollut hänen varhaiskehitykseensä. Juuri Frankien levyiltä hän oli opetellut sanojen ääntämistapoja ja erityisesti ajoitusta. Samaa pohjakoulutusta hänelle olivat olleet 40-luvun radion viihdenimet kuten George ja Ira Gershwin, Hoagy Carmichael ja Johnny Mercer. Siinä valossa ajatellen esimerkiksi Stardust-albumi oli aikanaan luontainen valinta Willien levytysohjelmistoon.

Tällä albumilla kuullaan siis kaikkiaan 18 Willie Nelson-demoa vuosilta 1960-66. Monet näistä ovat vain runsaan minuutin mittaisia, mutta väliäkös sillä. Tämä albumi, jos mikä, on todellista kantrimusiikin historiaa.
Innokkaimmin olen kuunnellut Willien ja Hank Cochranin yhdessä säveltämää ja laulamaa What Do You Think Of Her Now-laulua. Monet lauluista ovat putkahtaneet esiin Willien myöhemmillä albumeilla ja on ollut mielenkiintoista kuulla ko. laulujen eräänlainen alkumuoto.
Lähimpänä vanhaa kunnon rock `n`rollia Willie lienee käynyt Things To Remember-laulullaan? The Local Memory kuullostaa upealta, ettei tämä vain loppujen lopuksi olisikin se "paras" versio?
Tämän CD:n yhteydessä on myös "Bonus video", jolla nähdään ja kuullaan Hank Cochranin haastattelu.

ALBUM INTRODUCTIONS: (J.Joutsi, October 2003):

HONKY TONK HEROES:
Willie Nelson-Waylon Jennings-Kris Kristofferson-Billy Joe Shaver (Pedernales * 1999).

THE HIGHWAYMEN: 3 albums ~ 1985-95.
Willie Nelson-Waylon Jennings-Kris Kristofferson-Johnny cash.

3) "Willie Nelson With Special Guest Curtis Potter:
Six Hours At Pedernales" (Step One SOR 0084):

Jukka Joutsi (WUM-lehti 95/2):

Kun Willie syyskuussa 1983 joutui 18 vuoden palveluksen jälkeen jättämään suuren CBS-yhtiön kaikkine verorästeineen, luultiin yleisesti hänen levytysuransa alkavan vääjäämättä hiipua. Toisin kuitenkin kävi.
Willie siirtyi vapaana taiteilijana indie-yhtiöihin, joissa hän teki lähinnä kertakeikkoja ja tulokset olivat kerrassaan kiintoisia. Willie on sittemmin taas palannut ison yhtiön suojiin ja tarina jatkuu, mutta tästä Willien välivaiheesta muodostui mielenkiintoinen vaihe hänen uralleen.
Tuore Willie-projekti on yhteisalbumi Step One-yhtiön pitkäaikaisen Ray Price-kloonin Curtis Potterin kanssa: "Willie Nelson With Special Guest Curtis Potter: Six Hours At Pedernales" (Step One SOR 0084).
Albumin perusideana oli viedä yhtiön oma mies Potter tuottaja Ray Penningtonin johdolla Willien omalle maatilalle (=Pedernales). Mukaan otettiin yhtiön omat hovimuusikot (Buddy Emmons, Rob Hajacos...) ja kun Willie oli ensin juonut neljä kuppia kahvia ja pelannut erän shakkia, siirryttiin Willien omaan levytysstudioon, missä koko projekti nauhoitettiin kerralla kuudessa tunnissa. Vieraat ehtivät vielä ennen lähtöään pelata kierroksen golfiakin.

Lopputulos on vallan mainio esimerkki siitä mihin Willien tapainen tosi ammattilainen pystyy. Laulu sujuu herroilta vuoron perään sopuisan letkeästi ja valittujen sävelmien monipuolisuus on miellyttävää. Mukana on neljä Willien vanhaa omaa klassikkoa, muutamia tuottaja Penningtonin omia sävellyksiä ja myös Jesse Shofnerin ja Mel Holtin tuotoksia on mukana pari kummaltakin.
Herrat ovat esillä suunnilleen yhtä paljon ja molemmilla on omat soololaulunsa. Yllättäen pidän eniten juuri Potterin soololaulusta "Chase The Moon", joskin Willie omalla soololaulullaan "Turn Me Loose & Let Me Swing" ei kauas jää (Willie vakuuttelee pitävänsä Bob Wills-Glenn Miller-linjan big band-musiikista).

Koska Curtis Potter on varmasti monelle jäänyt tuntemattomaksi, kerrottakoon hänestä muutamia taustatietoja. Kuten jo mainittiin, hän on täydellinen kopio Ray Pricesta lauluääntä ja levytysmateriaalia myöten eli peruskantria honky tonk-tyyliin (lievästi viihdesovituksinkin joskus).
Musiikkiuransa Potter aloitti Hank Thompsonin yhtyeessä keikkaillen. 70-luvulla hän levytti oman DOT-albumin "Here Comes Curtis Potter" (DOS 25988) , jonka huippuhetkenä oli upea versio Roger Miller-sävellyksestä "Half A Mind".
80-luvun alkaessa hän esiintyi Hillside-yhtiössä ja nousi muutaman kerran listoillekin yksin ja Darrell McCallin kanssa . Vuonna 1984 hän aloitti yhä jatkuvan Step One-yhtiössä levyttämisen. Ennen tätä Willie-vierailua Potter on tehnyt albumit "Down In Texas Today" (SOR 0004/1984) ja "All I Need Is Time" (SOR 0020/1987).
Mikään supertähti Potter ei ole koskaan ollut eikä kai tule koskaan olemaankaan, mutta viimeistään tämä Willie-vierailu tullee vakiinnuttamaan hänen paikkansa kantrihistoriassa merkittävänä "perusrivimiehenä".

Willie Nelson Mailbox:

(S.Tuominen, Finland - 5.10.2011): I heard someone talking about Willie Nelson's duet hit recording with Julio Iglesias - was that record chartin' in country charts, too - or only in pop charts? (Joku tässä puhui Willie Nelsonin ja Julio Iglesiasin vuosien takaisesta hittiduetosta , noteerattiinkos sellainen kantrihitiksi aikanaan USA:ssa?).

(JJ, 23.10.2011): Willie Nelson and Julio Iglesias recorded 'To All The Girls I've Loved Before' (Columbia) together and it was #1 country chart hit in spring 1984.

(S.Tuominen, Finland - 5.10.2011): Who is the female singer singing with Willie in 'Something To Brag About'? (Kuka naislaulaja on mukana Willien levyllä ''Something To Brag About'?).

(JJ, 23.10.2011): Willie Nelson recorded 'Something To Brag About' (Columbia 10644) with actress Mary Kay Place in 1977 - highest chart position was #9.

(B.Meredith, USA - e-mail 22.10.2011): Hello, Jukka - do you know which recording was Willie Nelson's first chart recording?

(JJ, 23.10.2011): Willie Nelson's first chart entry happened in 17th March, 1962 with single recording 'Willingly' / 'Chain Of Love', which he had recorded with his wife Shirley Collie (Liberty 55403). That single got the peak position of #10.

____________________

"What's your all-time favourite Willie Nelson song?"

(B.Meredith, USA - e-mail 22.10.2011): By the way, Jukka - what is your all-time favourite Willie Nelson's solo recording? My favourite has always been 'Bloody Mary Morning'.

(J.Joutsi, Finland - 23.10.2011): This is a hard one - maybe 'Forgiving You Was Easy' in 1985.

(A.Davis, USA - 23.10.2011): My absolute favourite is 'Always On My Mind'.

(Shelly Meredith, USA - 8.10.2013): My special Willie Nelson song has always been - and will always be - 'Blue Eyes Crying In The Rain' (by Fred Rose).

(Col. Walt Johnson, USA - 18.10.2013): A tie between 'Poncho & Lefty' and 'Reasons to Quit'.

(Bud Summers, USA - 18.10.2013): 'Blue Skies'.

(Eric Dodge, 18.10.2013): 'Always On My Mind'.

(Rhubee Neale, Northern Territory, Australia - 18.10.2013): 'Crazy', Willie wrote it - recorded by Patsy Cline.

(Judy Rodman, USA - 18.10.2013): "(You Were) Always On My Mind" . Willie didn't want to record it; had to be talked into it and I think it was put on the end of some session. It was an accidental smash that became the legendary classic!

(Joy Collins, USA - 18.10.2013): '(You Were) Always On My Mind'.

(Ken Hatley, USA - 19.10.2013): Jukka, there are three songs I love by Willie as favorites, 'Seven Spanish Angels', 'Pancho and Lefty' and 'Always On My Mind'. I know Willie and have worked with Willie. I used to manage his daughter Suzie for him. I worked with Johnny and June Cash, had songs recorded by Charlie Daniels, Razzy Bailey, Richie Havens and more. But, I also know Tina Voorman with Promotion Oy in Helsinki, and a guitar player over there Dave Lindholm.

(Beau Renfro, USA - 19.10.2013): The best song I know that Willie does is "Sad Songs and Waltzes aren't selling this year".

(P.Joutsi, Finland - 20.10.2013): 'Still Is Still Moving To Me'.

(Steve Adkins, USA - 20.10.2013): I suppose I liked Willie and his music best when he did the album "Outlaws" with Waylon.

(Pauli Luoma, Finland - 20.10.2013): 'Night Life'. Willie as a singer is ok but I prefer the Ray Price version on the album by the same name - Night Life - recorded 1963. (And I happen to own that album, that's why! ) It's some kind of a theme album about the matters in night life with a spoken intro by Ray who mentions the song was especially written for him by a boy down in Texas way... That said 'Crazy' is one hell of a song!

('Country Manny', Germany - 21.10.2013); Clearly, 'On The Road again', my most popular Willie Nelson song I have in my live music program. I personally like the traditional country songs better than New Country. But in Germany love the young country fans almost entirely new country, especially the line dancers. And so I have in my music program, many New Country Songs. Aber I'm writing for over 20 years also country songs and put the songs in my own style for publication.

(Terry Brown, USA - 23.10.2013): Willie is one of my favorite writers and picking a favorite is really hard, but I love the 'Red Headed Stranger' album in it's entirety. It tells that story so well and fits together so well.

(Steve Fiegen ~ The Crusades Blues Band, USA - 23.10.2013): Angels Falling Too Close to the ground.

(Phillip Doring, USA - 24.10.2013): Well this one is easy as my grandfather was a truck driver - "On The Road Again".

(J.K.Coltrain, USA - 24.10.2013): Favorite Willie song is 'You Were Always On My Mind'.

(Joe Wiseman, USA - 25.10.2013): My all time favorite Willie Nelson song was 'Night Life'. There were so many - I could have just tossed a coin.

(John Arthur Martinez, USA - 25.10.2013): "Red Headed Stranger".

(Allen Rizzi, USA - 27.10.2013): "Angel Flying Too Close To The Ground".

('High Teck Redneck', USA - 24.11.2013): Mine is "my Heros have always been cowboys".

Willia Nelson & Merle Haggard ~ Django And Jimmie (Legacy * 2015):

(NPR - 24.5.2015 * Ann Powers): Love your old uncles while you have them. Mine used to hang around near the drinks table at family gatherings, comparing the weird bumps growing on their ears, sharing jokes they'd learned in the Army, and blowing the kids away with stories culled from decades' worth of interesting exploits. Most have gone to the next beyond by now, but I hold my uncles' devil-may-care spirit close to my heart. People have a lot to learn from those among them who've lived long enough to not worry about any particular outcome.
Luckily, music still has a few old uncles, chief among them Willie Nelson and Merle Haggard. The country titans share a long history. Its landmark was the 1983 album Pancho & Lefty, which set the standard for top artists collaborating with and beyond their home genre. Nelson and Haggard could have stopped there, but they've continued to work together on numerous recordings and tours, including the recent cross-country jaunt that anticipated this new release. I caught one of their shows in 2013 and was dazzled by the intact artistry of these two men, one on either side of 80; their laid-back, wide-ranging sets touched upon jazz and R&B as well as country and showed their authority as virtuoso raconteurs and masters of the most advanced level of IDGAF.
They bring that utter assurance into Django And Jimmie, Nelson's sixth studio release for the Legacy label since 2012. (He's rivaling Betty White for the title of hardest-working senior in show business.) The title track connects it with the inimitable Pancho & Lefty by celebrating a pair of musical iconoclasts: the guitarist Django Reinhardt and Jimmie Rodgers, the singing brakeman whose stardom defined early country music. The song puts eclecticism upfront as a value, and the rest of the album fulfills that mandate. There's plenty of humor in songs like the smoke-out anthem "It's All Gone To Pot" and the shaggy-god reminiscence "Missing Ol' Johnny Cash," which also features the great Bobby Bare. There are tender odes like the Beatles-esque "Where Dreams Come To Die," co-written by Nelson and album producer Buddy Cannon. And there's some lightning-sparked Bakersfield spirit in a 50th-anniversary rendition of Haggard's signature song "Swinging Doors."
There's so much affection running between these two lifelong compatriots and the seasoned musicians who share their space in the studio that nearly any track on Django And Jimmie will likely lift the spirits of even the gloomiest listener. Nelson and Haggard cover each other's classics, rib each other about the girls they've loved before, and wrap it all up with the gentle mutual-admiration fest "The Only Man Wilder Than Me." In a promotional video for that song, someone asks if the buddies wrote that song. "Merle did," Nelson says. "I told him to." And they laugh, knowing that this will be another great story to add to their old-uncle treasure chest.

If you've got interesting information to add of Willie Nelson ~ please, contact:

E-MAIL (feedback)