Ruotsinpyhtää * Strömforsin ruukkialue:
(Svala & Joutsi * viimeisimmät muutokset / lisäykset: 2.11.2019)

Ruotsinpyhtää (=Strömfors):

Strömforsin vanhalla ruukkialueella:

A) Ruotsinpyhtään eli Strömforsin ruukkialueen idylliä kuvattuna 20.7.2014 (S&J).

(Wikipedia, 2011): Ruotsinpyhtää (ruots. Strömfors) on Suomen entinen kunta, joka sijaitsi Itä-Uudenmaan maakunnassa Etelä-Suomen läänissä. Kunnan asukasluku vuonna 2009 oli 2 893, ja pinta-ala 470,03 km², josta 276,67 km² oli maata ja 15,25 km² sisävesialueita. Kunta oli kaksikielinen: 79 prosenttia asukkaista puhui suomea ja 19 prosenttia ruotsia.
Ruotsinpyhtään alue oli alkujaan osa Pyhtään pitäjää. Turun rauhassa vuonna 1743 Venäjän ja Ruotsin raja vedettiin Kymijoen läntisimpään haaraan Ahvenkoskelle. Pyhtään itäinen puoli ja Pyhtään kirkko siirtyivät Venäjän haltuun ja Ruotsille jäänyttä länsiosaa alettiin kutsua Ruotsinpyhtääksi, ruotsiksi Svenska Pyttis. Vuonna 1817 pitäjän ruotsinkielinen nimi muuttui virallisesti Strömforsiksi.
Ruotsinpyhtää liitettiin Loviisaan vuoden 2010 alussa yhdessä Liljendalin ja Pernajan kanssa. Kunnan koillisosassa sijaitsevat Haaviston ja Vastilan kylät siirtyivät Pyhtääseen.
Vapaaherra Johan Creutz perusti Petjärven kylään kankivasarapajan vuonna 1695. Viereinen koski ja läheiset metsät tarjosivat pajalle hyvät toimintaedellytykset. Ruukki sai nimen Strömfors vuonna 1744, jolloin Anders Nohrström ja Jakob Forsell ostivat pajan ja perustivat manufaktuuripajan, sahan ja myllyn. Vuonna 1781 pajan omistajaksi tuli Jakob Forsellesin poika, vuorineuvos Henrik Johan af Forselles. Hänen leskensä Virginia af Forselles peri ruukkitilan 31-vuotiaana. Ruukin nykyinen ilme on peräisin hänen ajaltaan.
Ruukki säilyi af Forsellesin suvun hallussa vuoteen 1876 asti, eli yhteensä 132 vuotta. Vuonna 1886 kauppaneuvos Antti Ahlström osti ruukin ja keskittyi erityisesti sahatoimintaan. Vuonna 1947 A. Ahlström Oy perusti ruukkiin muovi- ja sähkötarvikkeita valmistavan tehtaan. Rautaruukkipajat lopettivat toimintansa vuonna yli 250 vuoden toiminnan jälkeen vuonna 1950 ja sahatoiminta lakkasi kolme vuotta myöhemmin. Vuonna 1969 ruukkialueelle vahvistettiin Suomen ensimmäinen haja-asutusalueen taajaman suojelukaava. Alue rakennuksineen on Museoviraston suojeluksessa.

Strömforsin ruukkialueen yksi museoiduista, koskivoimalla toimineista työpajoista - 20.7.2014 (S&J).


Ruotsinpyhtään vanhalla ruukkialueella - entinen paloasemarakennus (puusepänverstas ja paja):

B) Ruotsinpyhtään ruukkialueen paloasemarakennus/paja, nykyisin huonekalukonservointia ja museo ~ 20.7.2014 (S&J).

Entinen paloasemarakennus/paja ~ 20.7.2014 (S&J). Edessä vuosimallin 1952 Rover.

Lähikuvassa vuosimallin 1952 Rover ~ 20.7.2014 (S&J).

Entisen paloasemarakennuksen/pajan ovisysteemejä ~ 20.7.2014 (S&J).

Kirkolta alas puistotietä kohti vanhaa paloasemarakennusta/pajaa ~ 20.7.2014 (S&J).

Entinen paloasema/paja kuvattuna kosken puolelta ~ 20.7.2014 (S&J). Alapajaksi kutsuttu laivalaitureineen.

Entisen paloasemarakennuksen/pajan mielenkiintoinen yksityiskohta ~ 20.7.2014 (S&J).

Entisen paloasemarakennuksen/pajan päädyn erikoisuuksia ~ 20.7.2014 (S&J). Puusepänverstaan päätyosa.

Museo ruukkialueen entisessä paloasemarakennuksessa:

C) Museossa esillä Strömforsin tehtaan (Ahlström) kirvesterämalleja vuosien varrelta - ja ankkuri ~ 20.7.2014 (S&J).

(Wikipedia, 2011):Vapaaherra Johan Creutz perusti Petjärven kylään kankivasarapajan vuonna 1695. Viereinen koski ja läheiset metsät tarjosivat pajalle hyvät toimintaedellytykset. Ruukki sai nimen Strömfors vuonna 1744, jolloin Anders Nohrström ja Jakob Forsell ostivat pajan ja perustivat manufaktuuripajan, sahan ja myllyn. Vuonna 1781 pajan omistajaksi tuli Jakob Forsellesin poika, vuorineuvos Henrik Johan af Forselles. Hänen leskensä Virginia af Forselles peri ruukkitilan 31-vuotiaana. Ruukin nykyinen ilme on peräisin hänen ajaltaan.
Ruukki säilyi af Forsellesin suvun hallussa vuoteen 1876 asti, eli yhteensä 132 vuotta. Vuonna 1886 kauppaneuvos Antti Ahlström osti ruukin ja keskittyi erityisesti sahatoimintaan. Vuonna 1947 A. Ahlström Oy perusti ruukkiin muovi- ja sähkötarvikkeita valmistavan tehtaan. Rautaruukkipajat lopettivat toimintansa vuonna yli 250 vuoden toiminnan jälkeen vuonna 1950 ja sahatoiminta lakkasi kolme vuotta myöhemmin. Vuonna 1969 ruukkialueelle vahvistettiin Suomen ensimmäinen haja-asutusalueen taajaman suojelukaava. Alue rakennuksineen on Museoviraston suojeluksessa.

Paloasemarakennuksen pajamuseossa - koskivoimaa ~ 20.7.2014 (S&J).

Paloasemarakennuksen museon puinen vesiratas ~ 20.7.2014 (S&J).

Nykyisen nimensä ruukki sai uusien omistajiensa mukaan Turun rauhan jälkeen 1744, jolloin ruukin ostivat Anders Nohrström ja Jakob Forsell. He laajensivat toimintaa perustamalla manufaktuuripajan, sahan ja myllyn.
Ruukin omistajaksi tuli vuonna 1781 aateloidun Jakob Forsellesin poika vuorineuvos Henrik Johan af Forselles. Hänen leskensä Virginia af Forselles peri 31-vuotiaana, kahden pienen lapsen äitinä, laajan ruukkitilan. Vuorineuvoksettaren aika tunnettiin ”Hänen Armonsa aikana”. Hän hallitsi ruukkia rautaisella otteella ja ajoi sen etuja tarmollaan lähes 60 vuotta, kuolemaansa saakka. Virginia af Forselles´in aikakaudelta on peräisin ruukin nykyinen ilme, keskeisenä rakennuksena hänen rakennuttamansa kolmekerroksinen punainen puinen rakennus joen partaalla. Taloa kutsutaankin Armonlinnaksi.
Ruukki pysyi af Forselles´in suvun hallussa yhteensä 132 vuotta eli vuoteen 1876 saakka. Kauppaneuvos Antti Ahlström osti ruukin ympäröivine maineen vuonna 1886. Hän keskittyi erityisesti sahatoiminnan kehittämiseen. Vuonna 1950 lopettivat rautaruukkipajat tuotantonsa toimittuaan lähes samalla tekniikalla yli 250 vuotta. Menetelmien käytyä vanhanaikaisiksi myös sahatoiminta lakkautettiin vuonna 1953. Muovi- ja sähkötarvikkeita valmistava uusi tehdas perustettiin ruukkiin A. Ahlström Oy:n toimesta vuonna 1947.
Strömforsin ruukki on aina ollut monitoimiyritys. Täällä on toiminut rautaruukin, sahan ja myllyn lisäksi myös panimo viinanpolttimoineen, krouvi ja tiilitehdas. Lisäksi on harjoitettu maa-, metsä- ja puutarhataloutta ja miilunpolttoa (Loviisan kaupungin nettisivuilta, 2014).

Pajamuseon hämärissä saleissa ~ 20.7.2014 (S&J).


Museoitu höyryveturi: Locomotivfabrik Krauss & Cie, No.5296, München & Linz, 1905 ~ kuvattu 20.7.2014 (S&J).

Ilmeisesti samainen höyryveturi työn touhussa Strömforsin ruukkialueella aikoina entisinä (kuva museon seinällä) ~ 20.7.2014 (S&J).

Injektori eli imuri on höyrykattilan käyttöveden syöttölaite, jota käytetään erityisesti höyryvetureissa. Se toimii kattilan itse tuottamalla höyryllä. Käyttöhöyry voi tulla suoraan kattilasta (tuorehöyry) tai se voi olla höyrykoneen poistohöyryä, jolla on vielä vähäinen ylipaine. Imureissa ei ole muita varsinaisia liikkuvia osia kuin käyttöventtiilit. Ne imevät vettä ejektoriperiaatteella höyrysuihkun avulla. Höyryn tiivistyessä imettyyn veteen sen höyrystymislämpöä vastaava energia siirtyy veteen. Tämä nostaa veden painetta niin, että se voittaa kattilan paineen ja vesi työntyy kattilaan. Vesi myös lämpiää jonkin verran, mikä vähentää haitallisia jännityksiä kattilan rakenteissa verrattuna täysin kylmän veden syöttämiseen. Jos imuri toimii poistohöyryllä, myös polttoaineen kulutus pienenee.
Imureissa ei käytetä tiivisteitä, vaan osat hiotaan tarkasti yhteen sopiviksi. Imureita on vetureissa aina kaksi ja ne ovat toisistaan riippumattomia häiriömahdollisuuden varalta. Kumpi tahansa riittää yksinään hoitamaan koko vedensyötön.
Joissakin vetureissa - säilyneistä vain Strömforsin ruukin rautatien Krauss-veturissa - oli lisäksi ns. ojaimuri: se on yleensä veturin kuljettajanpuoleiselle kulkusillalle sijoitettu imuri jonka avulla veturi voidaan vesittää myös ulkopuolisesta vesilähteestä kuten ojasta, purosta tai järvestä (Wikipedia, 2015).


Entisaikojen ruukkialueen työmiehiä museon seinällä olleessa valokuvassa ~ kuvattu 20.7.2014 (S&J).

Ruukkimuseosta ~ 20.7.2014 (S&J).

Strömforsin ruukkialueen itälaidalta ~ Sahamäki ja saharakennus:

D) Strömforsin ruukkialueen saharakennus koskien itäpuolella ~ 20.7.2014 (S&J).


Asuinrakennus #1 ruukkialueen Sahamäestä ~ 20.7.2014 (S&J).

Asuinrakennus #2 ruukkialueen Sahamäestä ~ 20.7.2014 (S&J).

Asuinrakennus #3 ruukkialueen Sahamäestä ~ 20.7.2014 (S&J).


Strömforsin ruukkialueen koskien saha-alue ~ 20.7.2014 (S&J).

Entisten koskien kohdalla nykyisin terassiravintoloita - kuvattu letkutornin nurkalta ~ 20.7.2014 (S&J).

Strömforsin ruukkialueen länsirannalla - Armonlinna, letkutorni ja muita rakennuksia:

E) Strömforsin ruukkialueen letkutorni (vasemmalla) ja Armonlinna ~ 20.7.2014 (S&J).

Strömforsin ruukkialueen letkutorni (vasemmalla) ja Armonlinna ~ 20.7.2014 (S&J).

Strömforsin ruukkialueen letkutornin rantaidylliä ~ 20.7.2014 (S&J).

Strömforsin ruukkialueen Armonlinna ~ kaikki neljä kuvattu 20.7.2014 (S&J).


Strömforsin ruukkialueen letkutorni nykyisine myymälöineen ~ molemmat 20.7.2014 (S&J).

Letkutornin 'Letkis'-myymälän edustalla ~ molemmat 20.7.2014 (S&J).

Strömforsin ruukkialueen muita länsirannan rakennuksia:

F) Strömforsin ruukkialueen "päärakennuksena" tunnettu ~ 20.7.2014 (S&J).


Strömforsin ruukkialueen päärakennus taustalla, oikealla yläpaja ~ 20.7.2014 (S&J).

Museoitu yläpaja ~ 20.7.2014 (S&J).


Artesaanien lahja-aitta ~ 20.7.2014 (S&J).

'Lemmensilta' Kasöörinsaarelle ~ 20.7.2014 (S&J).


Tallinmäen rakennukset - nykyisin myymälöitä, työ- ja näyttelytiloja ~ 20.7.2014 (S&J).

Tallinmäen rakennukset - etualalla vm-1952 Rover ~ 20.7.2014 (S&J).

Tallinmäen toimintaa ~ 20.7.2014 (S&J).

Ruotsinpyhtään kirkko (Strömforsin) vanhalla ruukkialueella :

G) Ruotsinpyhtään kirkon opastaulu ~ 20.7.2014 (S&J).

Ruotsinpyhtään kirkko (1770) kuvattuna 20.7.2014 (S&J).

Ruukin alueella sijaitsee myös vuonna 1770 valmistunut ja 1898 nykyisen ulkoasunsa saanut Ruotsinpyhtään kirkko. Kirkon alttaritauluna komeilee Helene Schjerfbeckin vuonna 1898 maalaama "Ylösnousemus". Teos jäi myös Schjerfbeckin ensimmäiseksi ja viimeiseksi alttarimaalaukseksi.

Ruotsinpyhtään kirkossa Helene Schjerfbeckin ainoaksi jäänyt alttaritaulu (apulaisiakin käytetty) - kuvattu 20.7.2014 (S&J).

Ruotsinpyhtään kirkon sisäkuva - kuvattu 20.7.2014 (S&J).

(Ilkka Huhta, 2010 - kirja: Papit sisällissodassa 1918 ): Sisällissodan aikana ainostaan yksi pappi taisteli ase kädessä punaisten puolella. Ruotsinpyhtään viralliseksi apulaiseksi tullut Einar Rauhamäki oli sosialisti , joka yhdessä vaimonsa Suoma Rauhamäen (os. Fahler) kanssa osallistui aktiivisesti paikallisen työväenyhdistyksen toimintaan jo ennen sotaa. Sisällissodan puhjettua Einar Rauhamäestä tuli Ruotsinpyhtään punakaartin johtaja (Kansanaho, 1994, s.292).
Vaikka Rauhamäen käsivarsinauhan väri oli punainen, hänen tarinansa vuonna 1918 ei poikkea niin paljon valkoisen sotilaaksi lähteneen papin kertomuksesta kun on esitetty tai voisi kuvitella. Valkoisella ja punaisella papilla oli monia yhteisiä piirteitä. Molemmat pitivät mahdottomana olla toimimatta aktiivisesti sotatilanteessa. Molemmat tarttuivat aseeseen puolustaakseen oikeaksi katsomaansa asiaa. Molempia yhdisti myös se, että aseeseen tarttuvaa pappia sekä ihailtiin että kritisoitiin.
Suurin ero syntyi sodan lopputuloksesta. Se oli siinä, mikä voittaneen ja hävinneen välillä on. Valkoisesta sotapapista tuli ympäristönsä arvostama ja ihailema.
Rauhamäen teot ja usko aatteeseensa johtivat sitä vastoin tragediasta toiseen. Hänet ja hänen puolisonsa autettiin pois Suomesta, mutta pakolaisena Neuvostoliitossa he kokivat myöhemmin saman kohtalon kuin moni muukin itärajan taakse paennut suomalainen. Tiedot inkeriläisten mukana Siperiaan siirrettyjen Rauhamäkien vaiheista päättyvät 1930-luvun lopulle.

(Juhani Lindholm, sähköposti 15.2.2012): Einar ja Suoma Rauhamäki ammuttiin molemmat Leningradissa 17. lokakuuta 1938. Venäjänkielinen nettisivu tietolähteenä.


Ruotsinpyhtään kirkko vanhassa asussaan (kuva kirkon opastaulussa) ~ 20.7.2014 (S&J).

Ruotsinpyhtään kirkko - kuvannut 10.6.2010 nimimerkki 'Pöllö' (lisenssi, OK).


Sisäkuvia Ruotsinpyhtään kirkosta - alttariosa (Helene Schjerfbeckin ainoaksi jäänyt alttaritaulu) ~ 20.7.2014 (S&J).

Ruotsinpyhtään kirkon ikkunaidylli ~ 20.7.2014 (S&J).


Ruotsinpyhtään kirkkolaiva ~ 20.7.2014 (S&J).

(Wikipedia, 2014): Kirkkolaiva eli votiivilaiva (lat. votum, "(uhri)lupaus", "(uhri)lahja", "rukous", "toivomus") on jollekin kirkolle lahjoitettu laivan pienoismalli, joka voi olla esimerkiksi ripustettuna kirkon kattoon. Kirkkolaivaperinne on tunnettu Keski- ja Etelä-Euroopassa ainakin keskiajalta saakka. Kirkkolaivoja kutsutaan usein votiivilaivoiksi, koska niitä on lahjoitettu esimerkiksi merihädässä Jumalalle annettujen lupausten mukaisesti. Kirkkolaivoja saatettiin antaa myös etukäteen vaaralliseksi tiedetyn merimatkan turvaamiseksi. Laivoja on annettu myös kirkollisten ja kansallisten juhlapäivien kunniaksi ja joskus perhejuhlien tai työtovereiden merkkipäivien yhteydessä. Lahjoilla muistettiin usein myös merellä hukkuneita. Joskus kirkkolaivoja hankittiin vain koristamaan kirkkoja, sillä laiva symboloi kristillistä seurakuntaa.
Kirkkolaivojen valmistajat olivat usein laivanrakentajia, merimiehiä tai muuten laivojen pienoismallien rakentamiseen pystyviä. He olivat usein myös lahjoittajia. Suurinta osaa kirkkolaivanrakentajista ei kuitenkaan tunneta.
Kirkkolaivojen lahjoittajat tunnetaan niiden rakentajia paremmin. Suomessa lahjoittajista suurin yksittäinen ammattiryhmä ovat olleet merenkulun ammattilaiset. Toiseksi eniten kirkkolaivoja ovat hankkineet seurakunnat itse. Laivoja ovat lahjoittaneet myös muun muassa kirkonpalvelijat, kauppiaat, sotilaat, talonpojat, virkamiehet ja seurakuntien nuoriso.
Suomalainen kirkkolaivatraditio periytyy ainakin 1500-luvulle. Ilmeisesti perinne levisi Ruotsista ensimmäisenä Ahvenanmaalle ja sieltä edelleen Turun saaristoon ja mantereelle. Traditio oli voimakkain rannikkoseuduilla, ja erityisesti niillä alueilla, joilla laivanrakennuksella oli merkittävä osuus elinkeinoelämästä. Suomessa ja muissa Pohjoismaissa kirkkolaivaperinteen kukoistuskausi oli 1600–1700-luvuilla. Suomen kirkoissa olleista tai olevista yli 200 kirkkolaivasta noin puolet on ajoitettu 1600- ja 1700-luvuille.1600-luvun alkupuolella Suomessa oli jo suhteellisen paljon kirkkolaivoja.
Vanhin Suomessa säilynyt kirkkolaiva Hauhon kirkon laiva vuodelta 1609. Se on myös vanhimpia säilyneitä kirkkolaivoja Pohjoismaissa. Malliltaan Hauhon laiva edustaa 1500-luvun lopun kaljuunaa. Kolmimastoinen laiva on koristeltu kaljuunakuvalla, joka on pienikokoinen naisfiguuri vaakunakilpi kädessään. Laiva on aseistettu 22 tykillä ja sen miehistönä on puunukkeja. Vastaavantyyppisiä kirkkolaivoja tunnetaan Euroopasta vain muutamia. Hauhon seurakunta luovutti kirkkolaivan jo vuonna 1882 Suomen muinaismuistoyhdistykselle. Nykyään laiva kuuluu Suomen kansallismuseon kokoelmiin ja on esillä Suomen merimuseossa Kotkassa.
Suomen suurin kirkkolaiva on Upinniemen varuskuntakirkossa sijaitseva Åke Sandwallin rakentama Suomen Joutsenen pienoismalli.
Kirkkolaivoihin on liittynyt jonkin verran uskomuksia. Suomessa laivat kiinnitettiin kirkkojen kattoihin yleensä hamppuköysillä, jotka kosteusolosuhteista ja ilmavirroista riippuen kiertyivät auki ja kiinni ja saivat laivat liikehtimään. Laivan liikehdinnästä ennustettiin säätä ja tuulen suuntaa ainakin Ahvenanmaalla. Ennustaminen tunnettiin myös Ruotsissa ja Norjassa.


Ruotsinpyhtään kirkon luonnonkaunista ympäristöä ~ 20.7.2014 (S&J).

Kirkon läheisyydessä Karjalaan jääneiden muistokivi ~ 20.7.2014 (S&J).

Takaisin etusivulle.

Mahdollisia kysymyksiä, korjauksia tai lisätietoja voi sivuston kokoajille lähettää helposti sähköpostilla:

PALAUTE (e-mail)