LOVIISA (sivu #1):
(Svala & Joutsi * lokakuu 2011 ~ viimeisimmät lisäykset: 3.10.2014)

Loviisan sivullemme #2.

Loviisan sivullemme #3.

Loviisan pienvenesatama - 26.10.2011 ('S&J').

(Wikipedia, 2011): Loviisa (ruots. Lovisa) on Suomen kaupunki, joka sijaitsee Uudenmaan maakunnassa, 87 kilometriä Helsingistä itään. Loviisan väkiluku on 15 620 henkilöä, ja sen pinta-ala on 1 751,49 km², josta 25,83 km² on sisävesiä ja 906,09 km² merialueita. Väestötiheys on 19,1 asukasta/km². Kaupunki on kaksikielinen, ja sen asukkaista 56 prosenttia puhuu suomea ja 43 prosenttia ruotsia.
Loviisan naapurikunnat ovat Kouvola, Lapinjärvi, Myrskylä, Porvoo ja Pyhtää. Kaupunki kuuluu Loviisan seutukuntaan. Pernaja, Liljendal ja Ruotsinpyhtää liitettiin Loviisaan vuoden 2010 alussa.


(Wikipedia, 2011): Loviisa perustettiin Degerbyn ratsutilan maille vuonna 1745 raja- ja linnoituskaupungiksi. Kaupunki sai nimensä Ruotsin silloisen kuningattaren Loviisa Ulrikan mukaan. Itäinen Suomi tarvitsi uutta tapulikaupunkia Turun rauhassa vuonna 1743 siirtyneen itärajan vuoksi. Rajan taakse jäi Itä-Suomen ainut tapulikaupunki Hamina. Vasta perustettuun kaupunkiin ryhdyttiin vuonna 1748 rakentamaan Loviisan linnoituksena tunnettua rajalinnoitusta, jonka rakennustyöt jäivät kuitenkin kesken Ruotsin kuningaskunnan rahavaikeuksien vuoksi. Linnoituksesta ehti valmistua ainoastaan osa ulkovarustuksista. Linnoituskaupungin historiasta muistuttavat nykyisen keskustan itäpuolella sijaitsevat bastionit Rosen ja Ungern.
Samaan aikaan Loviisan linnoituksen kanssa ryhdyttiin kaupungin eteläpuolella rakentamaan Svartholman merilinnoitusta. Merilinnoituksen tarkoituksena oli suojata kaupunkia mereltä päin sekä tarjota suojasataman Ruotsin rannikkolaivastolle. Englantilais-ranskalainen laivasto-osasto tuhosi saaren varustukset käyttökelvottomiksi Krimin sodan aikana ja linnoitus jätettiin rappeutumaan. 1960-luvulta alkaen linnoitusta on restauroitu museoviraston johdolla. Linnoituksen korjaustyöt valmistuivat saaren juhlavuoteen 1998 mennessä.
Kaupunki tunnetaan myös vanhasta kaupungistaan. Vanha kaupunki säästyi Loviisan suurelta tulipalolta vuonna 1855. Vanhassa kaupungissa sijaitsee Degerbyn ratsutilan sivurakennus, joka on peräisin 1600-luvulta. Se on yksi Suomen vanhimmista puurakennuksista. Kaupungissa on myös Suomen ainut tulipalolta säilynyt puinen seurahuone, jossa on entisöinnin jäljiltä kirjasto-mediateekki. Loviisan Valkomiin maihinnousi saksalainen osasto Brandenstein 7. huhtikuuta 1918, joka eteni Uuteenkylään ja Lahteen saakka. Se poistui Loviisasta Saksan hävittyä ensimmäisen maailmansodan 16. joulukuuta 1918.

Loviisan kirkko (1865 - Georg T.P. Chiewitz):

A) Loviisan kirkko ~ kuvattu 26.10.2011 ('S&J') kaupunkia lännestä lähestyttäessä. Loviisan ensimmäinen kirkko tuhoutui kaupungin palossa vuonna 1855. Nykyinen uusgoottilainen Loviisan kirkko on vihitty käyttöön 1865.

(Loviisan suomenkielinen seurakunta, 2011): Loviisan kirkko tunnetaan. Se muistetaan kirkkona "keskellä tietä." Loviisan kirkko on uljas, uusgoottilainen luomus vuodelta 1865. Se on kuin liikenteenjakaja Lissabon-Pietari eurooppatiellä.
Matkalla itään tai länteen, matkailijat löytävät aina Loviisan kirkosta tukikohdan ja levähdyspaikan. Loviisan kirkko on jo kauan palvellut tiekirkkona ja kantaa ylpeänä "Tiekirkkojen äiti" –arvonimeä.
Rakennusvuodet: 1863-65, vihitty 3.12.1865 - arkkitehti: Georg Theodor Policron Chiewitz - istumapaikkoja: 1000 - sisustus: Axel Loenbom - alttari: Kristus-patsas kuorissa (kipsijäljennös,1839) - tekijä: Bertel Thorvaldsen (alkuperäinen patsas Tanska) - absidin seinässä maalaus: Bruno Tuukkanen (1921) - pohjoisoven yläpuolella: Loviisan palaneesta kirkosta pelastettu alttaritaulu Kristuksen kirkastuminen. Kirkko tuhoutui kaupungin palossa 1855 - urut: vanhat urut: J.A. Zachariassen (1898), urkufasadin suunnittelija: Jac. Ahrenberg. Äänikertoja 35 - uudet urut: Hans Heinrich ja Urkurakentamo Veikko Virtanen (1970) Äänikertoja 44 - kellot: Ensimmäisen kirkon kello 1700-luvulta. Osberg & Bade.

Loviisan kirkko - kuvannut 'Beckstet' 30.9.2007 ~ julkaistu annetun lisenssin puitteissa.

Loviisan kirkko - 26.10.2011 ('S&J').

Lähikuva Loviisan kirkosta - 26.10.2011 ('S&J').

Kirkon luoteispuolella (Chiewitzinkatu ja Sibeliuksenkatu):

B) Loviisan kirkko kuvattuna luoteesta Chiewitzinkadun suunnalta ~ 26.10.2011 ('S&J').

Loviisan ensimmäisen pormestarin Jacob Forsellin muistopatsas Chiewitzinkadun puistossa kirkon läheisyydessä - 26.10.2011 ('S&J').

(Biografiakeskus / SKS, 2011): Kauppaneuvos Jacob af Forselles (1696–1768) - ruukinpatruuna, kauppias, sahanomistaja:
Venäjälle 1743 menetetyn Haminan porvarina vaurastunut Jacob Forsell rakensi ensimmäisen talon uuteen rajakaupunkiin Degerbyhyn eli Loviisaan. Kasvavan Loviisan pitkäaikaisena pormestarina Forsell onnistui hankkimaan kaupungille valtiolta taloudellisia etuja. Hänelle myönnettiin kauppaneuvoksen arvonimi ja hänet korotettiin aatelisarvoon nimellä af Forselles.
Vehkalahden raatimiehen poika Jacob Forsell joutui aikuistumaan varhain, sillä hänen nuoruusvuosiaan varjosti venäläismiehityksen aika, jolloin hän toimi venäläisiä vastaan sissijoukoissa. Uudenkaupungin rauhan myötä nuorukainen asettui vanhaan kotikaupunkiinsa saaden sieltä porvarisoikeudet jo 1721. Forsellin muodollinen ja käytännöllinen oppiaika kauppiaaksi jäi väistämättä lyhyeksi, mikä ei kuitenkaan haitannut suoraviivaista murroskausien miestä.

Hattujen sodan (1741–1743) ja Turun rauhan (1743) jälkeen tilanne muuttui jälleen, kun Ruotsi joutui luovuttamaan Haminan ja paljon muutakin Venäjälle. Samalla haminalaisten jo aiemmin rakoillut yhteistyö katkesi, kun tärkeimmät yrittäjät hajaantuivat kuka minnekin. Forsell oli ainoa, joka valitsi kokonaan uuden toimintaympäristön. Forsellista tuli Degerbyn (vuodesta 1752 Loviisa) ensimmäinen pormestari, ja hän oli tärkeä uuden tapulikaupungin rakentamisvaiheessa.
Forsellin ura lähti todelliseen nousuun hattujen sodan jälkeen. Hän oli osoittanut sekä uhrimieltä sodan aikana että kärsinyt tuntuvia taloudellisia menetyksiä sodan seurauksena. Forsell tutustui sodan vielä jatkuessa entistä paremmin pääkaupungin virkakoneiston ja valtiopäivien toimintaan. Pian päättäjät Tukholmassa ja lääninhallinnossa oppivat tuntemaan ilmeisen hiomattoman, mutta vastaansanomattomia argumentteja puheissaan ja varsinkin kuninkaalliselle majesteetille osoitetuissa anomuksissaan viljelleen entisen haminalaisen. Aluksi Forsell ajoi lähinnä omia taloudellisia intressejään, mutta jo 1740-luvun puolimaissa hän osasi asettaa sanansa niin, että hän vaikutti olevan kaikkien kodeistaan lähtemään joutuneiden haminalaisten asialla.
Forsellin panos oli merkittävä Loviisan paikkaa valittaessa ja kaupunkia perustettaessa. Siten oli luonnollista, että hänet nimitettiin keväällä 1747 kaupungin ensimmäiseksi pormestariksi, vaikka muodollinen pätevyys jättikin toivomisen varaa. Forsell oli kuitenkin käytännössä osoittanut kyvykkyytensä toimeenpanijana ja saavuttanut arvostusta sekä Suomen rajaläänissä että Tukholmassa.
Forsellilla oli runsaasti ideoita, joiden toteuttamisessa auttoi suuresti se, että valtiovalta tarjosi Turun rauhan jälkeen avokätisesti resursseja talouselämän vahvistamiseen. Kuluneen sanonnan mukaisesti hän oli oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

Vuosisadan puoliväliin tultaessa Forsellin liike oli kasvanut Suomessa suureksi. Hän kokosi valtavan omaisuuden sotaa seuranneen neljännesvuosisadan aikana. Samalla vanhat perustoiminnot jäivät taka-alalle. Tervakaupasta Forsell pyrki kokonaan eroon, sillä viimeistään uuden itärajan myötä siitä oli tullut kannattamatonta Viipurin ja jossain määrin jopa Haminan vahvuuden vuoksi. Tuottoisa, mutta riskialtis merenkulku ja laivanrakennuskin vähenivät: Loviisan pienissä oloissa riskien jakaminen ei onnistunut Haminan tapaan.
Pormestari ei ollut erityisen aktiivinen tonniston omistaja, vaikka toki mukana kaikissa kaupunkilaisten omistamissa aluksissa. Tilalle nousi rautateollisuus, ja sahaliikettä vahvistettiin entisestään. Forsell omisti 1750-luvun lopulla Suomen suurimmat sahat ja oli tuolloin ainoa suomalainen rautaruukin osaomistaja valtakunnan itäisessä osassa, sillä muut ruukit olivat tukholmalaisten kauppahuoneiden ja ruukinpatruunoiden hallussa.
Forsell ja ruukininspehtori Anders Nohrström (1713–1758) ostivat 1744 Petjärven isovihan ajoista autiona olleen ruukin, joka sai omistajiensa mukaan uudeksi nimekseen Strömfors. Ajan tapaan kumppanukset anoivat kuninkaalta verovapauksia laitoksen kehittämiseksi. Alkuvaiheessa ongelmana oli ruukin sijainti uudella raja-alueella: pitkään oli epävarmaa, jäisikö tehdas lainkaan Ruotsin puolelle. Osakkaat olivat vakuuttuneita asiastaan, ja riskinotto kannatti.
Vaikka Strömforsin kapasiteetti oli sangen vaatimaton, niin se oli strategisestikin merkittävä, kun Suomen puoleisen itärajan kehittäminen alkoi 1740-luvun jälkipuoliskolla. Tässä yhteydessä aloitettiin linnoitustyöt Viaporissa ja Helsingissä sekä Loviisassa ja Svartholman saarella. Näissä rakennustöissä tarvittiin runsaasti muun muassa rautatuotteita, joita ruukki toimitti. Forsell oli sopivasti valittu 1747 niin sanottuun Degerbyn linnoitusdeputaatioon, jonka yhteydessä hän tutustui moniin aikakauden keskeisiin sotalaitoksen edustajiin.
Forsellin omat muut teollisuusyritykset tukivat osaltaan rakennustoimintaa. Hän perusti muun muassa useita sahoja, joista merkittävimmät olivat jo varhemmin rakennettu Naarkoski sekä Forsellin voimakkaan painostuksen jälkeen perustamisprivilegionsa saanut Ummeljoki. Nämä kaksi sahaa olivat vuosisadan puolimaissa Suomen suurimmat.

Forsell oli jo Haminassa ollut kiinnostunut tupakkateollisuudesta ja näki Loviisassa valmisteen merkityksen sisäänheittotuotteena talonpoikaiskaupan ohjaamiseksi kaupunkiin. Turun rauhan jälkeen tilanne oli epäsuotuisa Ruotsin Suomen puoleiselle alan kaupalle, koska Viipurissa ja Haminassa myytiin edullisesti hollantilaista tupakkaa. Forsell hankki kuninkaalta kaupungille 1740-luvun jälkipuoliskolla valtakunnallisesti aivan poikkeukselliset erioikeudet, joiden ansiosta porvaristo sai tuoda Hollannista isoja eriä korkealuokkaista tupakkaa. Etu oli voimassa vuoden 1752 loppuun saakka, kunnes hollantilaisen tupakan tuonti Ruotsin valtakuntaan kiellettiin täysin. Forsell oli perustamassa kaupunkiin omaa tupakkamanufaktuuria 1753.
Forsell oli faktisesti valtakunnan rajaseudun ruhtinas vuoden 1760 tienoilla. Edellä mainittujen yritysten lisäksi Forsellilla oli muun muassa osuuksia tiiliruukissa ja 1758 toimintansa aloittaneessa Kiskon Orijärven rusthollin kuparikaivoksessa. Forsell oli yksi harvoja suomalaisia yritysjohtajia, jotka hankkivat 1700-luvulla suuria maaomaisuuksia. Hän osti 1767 Elimäeltä Wrede-suvulta yli puolella miljoonalla kuparitaalerilla 40 000 tynnyrinalan rälssimaaomaisuuden. Ostohetkellä Forsell oli vastikään saanut 1700-luvun porvaristoon kuuluneelle poikkeuksellisesti myönnetyn aatelisarvon, mikä poisti kaupan muodollisena esteenä olleen kiellon myydä rälssimaata aatelittomalle. Jo ennen suurkauppaa hän oli hankkinut runsaasti maaomaisuutta Strömforsin ruukin tarpeisiin.
Forsell osallistui kolme kertaa valtiopäiville, joilla tuli joka kerta valituksi päätöksenteon ja taloudellisesti tärkeimmän tiedonsaannin kannalta keskeisimpään elimeen eli salaiseen valiokuntaan. Hän vaikutti aktiivisesti siihen, että Loviisalle myönnettiin poikkeuksellisen laajat privilegiot ja pitkäaikainen verovapaus. Forsell onnistui haalimaan myös itselleen monenlaisia erioikeuksia hankkeidensa toteuttamiseen, minkä lisäksi kotikaupunkinsa ainoana varteenotettavana kauppiaana hän hyötyi maksimaalisesti Loviisalle kollektiivisesti myönnetyistä erityiseduista.
Forsellin kielenkäyttö erilaisissa valtiopäiville jätetyissä anomuksissa muistutti usein enemmän painostusta kuin aikakaudelle tyypillistä nöyrää toiveiden esittämistä. Forsell käytti kaikissa anomuksissaan hyväkseen suomalaisuuttaan ja "venäjänkorttia", millä olikin vaikutusta anomusten läpimenoon. Kirjelmissä toistuivat sinänsä vastaansanomattomat ilmaukset sotien runteleman Suomen aseman hankaluudesta ja Venäjän rajan läheisyydestä.

Aikalaiset väittivät toistuvasti ja ilmeisen perustellusti Forsellin tavoitelleen taloudellisilla anomuksillaan omaa etuaan. Itse hän korosti viisaasti pyrkimystään edistää "yhteistä etua". Joka tapauksessa pormestari ei kainostellut pyytää tukea ja suosionosoituksia. Paras esimerkki viimeksi mainitusta lienee, kun pormestari pyysi vuoden 1764 lopulla yhtä aikaa sekä eroa pormestarin virasta että itselleen kauppaneuvoksen arvonimeä. Kummatkin myönnettiin, ja Forsellista tuli tiettävästi ensimmäinen kauppaneuvos, jonka koko työura perustui toimintaan Suomessa.
Kauppaneuvos oli tietoinen omasta arvostaan, sillä jo vuosia ennen aatelissäätyyn korottamista hän kutsui kirjeissään esimerkiksi Svartholman ja Loviisan linnoitustöissä ansioitunutta, sittemmin kenraaliksi ylennettyä vapaaherra Fabian Casimir Wredeä (1724–1795) "rehdiksi ystäväksi ja suureksi suosijaksi". Forsell osti Elimäen maaomaisuuden aikanaan juuri samalta Wrede-suvun jäseneltä.
Loviisan pormestarina ja kauppiaana Forsell lienee tuntenut olevansa suuri mies pienessä kaupungissa. Varsinaisesti häntä ei voi pitää kotipaikkansa rakennetusta ympäristöstä huolehtivana "isänä" tai vaikkapa kaupungin hallinnon ja oikeudenhoidon kehittäjänä. Jo hänen virkakautensa aikana valitettiin, tosin ilman vaikutusta, että Loviisaa ei edistetty suurpiirteisten ja asukkaille edullisten kaupunkiprivilegioiden mahdollistamalla tavalla. Esimerkiksi veron- ja tullinkannon kannalta tärkeiden rakennusten ja organisaatioiden luominen olivat pahasti retuperällä, sillä tällaiset seikat eivät olleet kovin korkealla kauppaneuvoksen muistilistalla.
Jacob af Forselles oli 1700-luvun puolimaissa mukana käytännössä kaikissa valtakunnan itärajan tuntuman merkittävissä taloudellisissa hankkeissa. Hän yhdisti politiikan ja talouden loistavasti ja oli yksi aikakautensa menestyksekkäimpiä valtiollisten tukien ja oman liiketoiminnan yhdistämisessä kunnostautuneita yritysjohtajia. Af Forselles kuoli 1768 eikä ehtinyt nähdä, miten hänen kolme poikaansa jatkoivat isänsä yhteiskunnallista nousua: esikoinen Jacob (1753–1835) eteni sotaneuvokseksi ja kuopus Samuel (1757–1814) Oulun läänin maaherraksi. Strömforsin johtoon noussut Henric Johan af Forselles sai vuorineuvoksen arvonimen 1784.

Näkymä Chiewitzinkadun kirkonpuoleista päästä - 26.10.2011 ('S&J').

Sibeliuksenkatua - talojen välissä Jacob Forsellinkadun risteys ~ 26.10.2011 ('S&J'). Kirkosta länteen n. 100 metriä.

Kirkolta 'keskusbulevardin suuntaan':

C) Loviisan kirkolta keskuspuistoa bulevardin suuntaan ~ 26.10.2011 ('S&J'). Brandensteininkadun ja Aleksanterinkadun risteys. 'Keskusbulevardin' muodostavat vierekkäin kirkolta itään (Kotkaan) suuntaavat kadut (Mannerheiminkatu ja eteläisempi Brandensteininkatu). Mainittujen katujen välissä ('keskellä') on leveä puistokäytäväosuus. Loviisasta löytyy vanhan kaupungin suunnalta myös 'varsinainen' bulevardi eli Karlskronabulevardi.

Loviisan kirkko ja kaupungin historiallinen muistomerkki - 26.10.2011 ('S&J'). Saksalaiset nousivat Suomen sisällissodan loppuvaiheissa maihin Loviisan Valkoon 7.4.1918.

(Loviisan Sanomat, 4.4.2008): Saksalaiset nousivat maihin Valkossa 90 vuotta sitten:
Loviisan Valkon pieni satama toimi 90 vuotta sitten keisarillisen Saksan sotavoimien toisena maihinnousupaikkana. Hangossa ja Valkossa maihin nousseet saksalaisjoukot auttoivat valkoisia hallituksen joukkoja kansalaissodan loppuselvittelyissä.
Saksalaisten maihinnousu Valkossa sujui rauhallisesti huhtikuun 7. päivänä. Eversti Otto von Brandensteinin komentama 3.000 sotilaan yksikkö kuljetettiin Tallinnasta neljänä eri kuljetuksena. Kahta rahtilaivaa avustivat jäänmurtajat Tarmo ja Volynetz.
Alkuperäisen suunnitelman mukaan maihinnousun määränpää oli Kotka. Kun von Brandenstein sai merelle tiedon, että Kotkan Rankin linnoitus oli edelleen punaisten halussa vaihtui maihinnousun määränpää Valkoon. Rankin tykit olisivat olleet liian suuri uhka neljän laivan osastolle.
Välittömästi maihinnousun jälkeen saksalaiset lähettivät kärkijoukon Loviisaan. Tehtävänä oli vallata rautatieasema ja mahdollisimman paljon rautatiekalustoa. Tehtävä onnistui. Saaliina oli kaksi veturia ja 45 vaunua.
Junakaluston avulla saksalaiset etenivät kohti Lahtea katkaisemaan Riihimäki-Kouvola-Pietari rataa. Joukot saavuttivat radan 13. huhtikuuta muun muassa Hardomissa, Andersbyssä ja Eskilomissa käytyjen taistelujen jälkeen.
Maihinnousu päivä oli sunnuntai. Punakaartilaiset marssivat sisälle kaupunkilaisia täynnä olevaan kirkkoon ja suuntasivat kiväärinsä kirkkokansaan. Kirkkoherra Nikanderin rauhallinen ja päättäväinen esiintyminen laukaisi tilanteen ja punakaartilaisten ryhmä laski aseensa.
Punakaartilaiset suuntasivat seuraavana päivänä vetäytyessään pohjoiseen tykkinsä kohti kirkkoa. Muutama laukaus osui kirkkoon, joka ei kuitenkaan kärsinyt suurta vahinkoa.
Punaisten hallusta vapautuneessa kaupungissa alkoi voittajien katsantokannan mukainen tuomioiden jako välittömästi. Loviisassa teloitettiin huhti-toukokuussa 53 henkeä, joista enemmistö oli ulkopaikkakuntalaisia. Osa teloituksista aiheutti vastalauseita myös valkoisten puolella.
Näihin tapauksiin kuului esimerkiksi Frans Huikon teloittaminen huhtikuun 8. päivä. Huikko oli pääasiassa toiminut Pernajan elintarvikelautakunnan puheenjohtajana. Hän oli näkyvästi vastustanut puolueensa lähtöä kapinan tielle.
Valkossa 1930-luvulle asunut Vilho Kinnunen keräsi 1970- ja 1980-luvulla kyläläisten kertomuksia työväestön oloista. Hän sai kokoon 37 haastattelua, joista useissa sivuttiin myös saksalaisten maininnousua. Kylän historian harrastaja Harri Hilli on hankkinut Kansanarkistossa säilytettävistä tarinoista kopiot. Tarinoiden julkistamiseen hän on saanut Kinnuselta luvan.
Silminnäkijäkuvauksista paljastuu epävarmuus, jonka keskellä kansalaissotaa käyvässä maassa elettiin. Valkossakin oltiin aluksi siinä luulossa, että merellä näkyvät laivat tuovat punaisille apua.
-Muistan kun saksalaiset laivat tulivat Valkon satamaan. Eräs pieni tyttö juoksi sisään sanomaan, että nyt tulee satamaan laivoja. Minä menin vintin ikkunaan katsomaan. Siihen aikaan täältä näkyi hyvin satamaan. Täällä oli Havin-niminen mies, ja kun hän kuuli, niin hän huusi, että apu tulee. Hän luuli, että nyt punaiset saavat apuvoimia. Laivoja oli useampia, taisi olla neljä kappaletta, kertoi Jenny Silander.
Hilja Tähtisen muistot liittyvät saksalaisten majoitukseen. Neljä sotilasta oli yötä hänen kodissaan neljän yön ajan.
-Samana päivänä, kun sakut tulivat, tuli Vatu-Karlssonin poika ilmoittamaan, että meidän on otettava saksalaisia yöksi. Mutta minä sanoin, että emme voi ottaa, kun meillä on itsellä paljon lapsia ja vähän tilaa.
Vastaus ei tuonut rauhaa, sillä sotilaat tulivat taloksi keskellä yötä.
-Sakut rikkoivat ulko-oven ja nostivat sivuun. Neljä sakua tuli sitten sisään ja jäivät keittiön lattialle maata.
Tähtinen muisti sotilaiden uhanneen, että he polttavat koko talon, jos heitä ei lasketa sisään. Nuorella tytöllä oli rohkeutta sanoa takaisin miehittäjille.
-Aamulla kun he lähtivät, niin he sanoivat lähtevänsä ampumaan meidän mammaa ja pappaa, mutta minä selostin niille ruotsiksi, että mamma ja pappa ampuu teitä. Valkossa sakut tekivät kotitarkastuksia muutaman päivän ajan suojeluskuntalaisten opastuksella.
Helvi Vuori kertoi tarinassaan, että saksalaiset rivimiehet halusivat osoittaa, etteivät olleet työväestön vihollisia.
-Saksalaiset kyllä näyttivät, että hekin ovat vain työläisiä. Heillä oli punaiset jäsenkirjat, joita he näyttivät meille. Saimme sen vaikutelman, että Saksan armeijassa olleita oli harhautettu sanomalla, että he tulevat auttaman Suomen työtätekeviä. Näin he jopa sanoivatkin. Saksalaiset sanoivat, että ”ei me olla tultu tappamaan työläisiä”.
Salli Hillin kertomus on pikkutytön viaton tarina. Ennen saksalaisten tuloa Valkosta poistuneet venäläiset luotsit antoivat hänelle ja ystävälle hatut.
-Muistan vielä, että toisessa oli leveämmät reunat kuin toisessa, surukrepein varustetut. Ihmiset menivät rantaan katsomaan jäältä tulijoita, ja mekin mentiin. Laitoimme ne suruhatut päähän ja leikimme hienoa daamia, ja kun tulimme rantaan, naiset sanoivat: ”Katsokaa, mitä variksenpelättimiä nuo ovat.” Eihän me ymmärretty siitä sen enempää.
Loviisan Sanomat alkoi ilmestyä muutama viikko maihinnousun jälkeen, kun olot kaupungissa vähitellen normalisoituivat. Huhtikuun 26. päivän numerossa kerrottiin saksalaisten maihinnousuun liittyvistä tapahtumista.
Näin lehti 7. päivän huhtikuuta tapahtumista:
”Valkeni 7. Päivä huhtikuuta, keväinen sunnuntai päivä. Salaperäisiä laivoja ilmaantui Valkomin edustalle. Punaisille hätä käteen. Oltiin epätietoisia, olivatko saksalaisia vai heidän avuksi tulevia ryssiä. Kiikaroitiin ahkerasti, sekä kukuntakiveltä että palotornista. Täyttä selvyyttä ei saatu, mutta pahaa aavisteltiin...
Saksalaiset sotaväenosastot, jotka olivat saapuneet laivoilla, murtajien Tarmon ja valkokaartilaisten Helsingistä kaappaaman Volynetshin avustamina Valkomiin, marssivat nyt kaupunkiin. Kaupungin porvarit ottivat pelastajat hurraahuudoin ja nenäliinoja huiskuttaen vastaan. Innostava mieliala sai äkkiä kaikki valtoihinsa. Punainen lippu riistettiin alas raatihuoneen lippusalosta ja sijaan vedettiin punakeltainen. Pian liehuivat muuallakin punakeltaiset...Saksan sankariliisia urhoja tölläiltiin kuin ihmeolentoja.”

(Teksti: Jouni Lappalainen ~ jutussa on käytetty lähteinä Olle Sirenin 'Loviisan kaupungin historiaa' sekä wikipedian artikkelia 'Osasto Brandenstein').

Loviisan rautatiehistoriaa:

D) Loviisan ensimmäinen rautatieasema kuvattuna vuoden 1920 tienoilla. Taustalla näkyy Loviisan kirkko. Vuonna 1972 tämä asema (muutostöiden jälkeen) purettiin, koska se jäi Helsingin suunnasta tulevalle liikenteelle suunnitellun sillan 'alle'. Uusi siltatielinja 'oli pakko' vetää sellaiselle kohdalle, että lännestä tulijoille tien päässä näkyi massiivinen kirkko. Onneton sattuma, että rautatieasema sattui sijaitsemaan juuri uuden sillan kohdalla. Puretun aseman tilalle rakennettiin muutamia satoja metrejä pohjoisemmaksi parakkimainen tavara-asema, joka sai aikansa 'markkeerata' myös Loviisan henkilöasemaa.

Loviisan ensimmäinen rautatieasema kuvattuna vuoden 1910 postikortissa. Tällainen kaunokainen piti 'kehityksen' eli uuden tien ja sillan linjaussuunnitelman nimissä tuhota.

Loviisan samainen ensimmäinen rautatieasema kuvattuna vanhassa postikortissa. Tarkempi ajoitrus ei ole tiedossa.

(Radan varrella-kirja, 2009): Loviisan kaupungin merkitys kauppapaikkana oli uhkaavasti vähenemässä rautateiden rakentamisen myötä monen muun rannikkokaupungin tavoin. Sisämaasta Loviisaan suuntautuneet kauppamatkat saivat Pietarin radan myötä uuden suunnan, kun Kotkaan rakennettiin rata Kouvolasta, ja Kymijoen kanavointisuunnitelmien hautauduttua Loviisi oli jäämässä kokonaan sivuun liikennevirroista.
Ensimmäiset ratasuunnitelmat hahmoteltiin Loviisasta Kausalaan, mutta lopulliseksi määräasemaksi muodostui Vesijärvi Lahdessa. Vuonna 1898 perustettiin rautatieyhtiö, ja rata avattiin väliaikaiselle liikenteelle kaksi vuotta myöhemmin.
Loviisan asema oli luonnollisesti yksi Loviisa-Vesijärven kapearaiteisen yksityisrautatien merkittävimmistä asemista, ja täten asemarakennuskin oli suurempi ja komeampi kuin muut radan asemat. Keskelle rakennusta sijoitetulla tornilla varustettu asema oli tyylillisesti poikkeava Valtionrautateiden asemista. Rakennusta muutettiin huomattavasti 1920- ja 1930-lukujen taitteessa, jolloin torni poistettiin ja yläkertaan rakennettiin lisää asuintiloja.

Loviisan ensimmäinen rautatieasema kuvattuna postikortissa - 1930-luvun alussa tehdyn remontin jälkeen.

Loviisan ensimmäisen rautatieaseman maisema postikortissa ajalta ennen vuotta 1972, jolloin kuvan asema purettiin.

Loviisan ensimmäinen rautatieasema ja ratapiha Tapio Keräsen kuvaamana 16.7.1967. Lättähattu seisoo asemalla.

Tapio Keräsen kuvaamana 16.7.1967 Loviisan aseman edustaa. Lättähattu seisoo asemalla. Kiitos kuvien käyttöluvasta.

(Radan varrella-kirja, 2009): Sotien jälkeen yksityisradan taloudellinen tilanne oli ajautunut niin vaikeaksi, että rataa tarjottiin valtiolle ostettavaksi. Vuonna 1952 radan henkilö-, kappaletavara- , posti- ja vankikuljetukset lopetettiin ja radalla jatkoivat vain tavarajunat. Tappiot jatkuivat kuitenkin edelleen, ja lopulta 1956 radan osake-enemmistö siirtyi valtiolle.
Rata päätettiin muuttaa leveäraiteiseksi rautatieksi 1957, ja Valtionrautatiet hoiti viimeisten kapearaiteisten vuosien 1959-60 liikennöinnin. Samalla rata uusittiin nelikiskoradaksi, jossa kapearaiteinen jäi leveäraiteisten kiskojen väliin. Liikenne päättyi kapearaiteisella radalla 19.4.1960 ja alkoi normaaliraiteisella radalla 2.5.1960. Tällöin kapearaiteisen kiskot voitiin poistaa radalta. Seuraavan vuoden maaliskuussa käynnistyi jälleen henkilöliikenne, tällä kertaa lättähattu-kiskobussein.
Henkilöliikenne Loviisan radalla osoittautui kuitenkin myös VR:n aikana kannattamattomaksi ja lopetettiin 1970. Tarpeettomaksi jäänyt asemarakennus purettiin v.1972 paikallisten asukkaiden ja yleisen kansanliikkeen vastustuksesta huolimatta kaupungin uuden sisääntulotien sillan paikalta.
Palaneen tavara-aseman paikalle rakennettiin v.1980 uusi tavara-asema, joka verhoiltiin puurakenteiseksi. Ulkonäön suunnittelussa pyrittiin ottamaan huomioon lähiympäristön vanhat puurakennukset. Uusi asema muutettiin miehittämättömäksi v.1994. Tavaraliikenne Loviisan asemalle lopetettiin vuonna 2000, ja liikenne jatkui vain Loviisan sataman liikennepaikalle. Loviisan liikennepaikka lakkautettiin v.2005, jolloin viimeiset vaihteet purettiin. Tavara-asemarakennus ja veturitalli siirtyivät Senaatti-kiinteistölle v. 2007.

Loviisan entisen tulipalon tuhoaman tavara-aseman paikalle rakennettiin tämä tavara-asema vuonna 1980, joka siis alkuaikoinaan sai toimia myös Loviisan 'rautatieasemana'. Edellinen oli uuden sillan tieltä purettu jo v.1972. Kaikki kolme kuvaa otettu 26.10.2011 ('S&J'). Junat kulkevat nykyisin tämän 'aseman' ohi heittämällä.

Loviisan rautatien viereisiä maisemia:

E) Tasoristeys Loviisan entisen rautatieaseman ratapihan pohjoisreunassa - Sibeliuksenkatu (muuttuu tasoristeyksen länsipuolella eli kuvassa vasemmalla Porvoonkaduksi) - radanvartta seurailee peltoja kohti Gisholminkatu - 26.10.2011 ('S&J'). Kuvaussuunta entiseltä aseman ratapiha-alueelta poispäin pohjoiseen.

Edellisen kuvan Sibeliuksenkadun tasoristeyksestä näkymä etelään. Raideyhteyden menettänyt Loviisan veturitalli oikealla. Loviisan ensimmäinen rautatieasema sijaitsi aikanaan taustalla näkyvän sillan kohdalla. Uusi asema (oikeastaan 'tavara-asema') näkyy aavistuksen kuvan vasemmassa äärireunassa. Kuvattu 26.10.2011 ('S&J').

Lähikuva edellisen kuvan ratavarren entisestä veturitallista - 26.10.2011 ('S&J').

Nämä kaksi kuvaa ovat samalta entiseltä aseman ratapiha-alueelta - nyt kaupungin puolelta. Kuvattu 26.10.2011 ('S&J').

'Kartonki-, kirjekuori- ja pussitehdas' (1912-1925):

F) Loviisan entisen rautatieaseman ja kirkon välialueella sijaitsee tämä mielenkiintoisen näköinen rakennus (kuvattu 26.10.2011 ~ 'S&J'), jonka historiasta kertoo tarkemmin Olle Sirenin kirja 'Loviisan kaupungin historia 1745-1995':
Vuonna 1912 toimintansa aloitti mm. pankinjohtaja Ivar Söderströmin ja kirjakauppias John Petterssonin aloitteesta 'Kartonki-, kirjekuori- ja pussitehdas'. Se saavutti pian aseman sahan jälkeen kaupungin työntekijämäärältään toiseksi suurimpana teollisuuslaitoksena. Tehtaassa työskenteli 1910-luvun keskivaiheilla suunnilleen 50 henkeä, pääasiassa naisia, joukossa jokunen poika. Kartongiksi kutsuttua tehdasta varten tehtiin tiilirakennus, joka on vieläkin pystyssä nykyisen Sibeliuksenkatu 3:n tontin lounaisosassa.
Kapearaiteisen rautatieyhtiön LWJ:n mekaanisen pajan ohella 'Kartonki'-tehdas oli ensimmäinen merkittävä rautatiekuljetusten hyödyntämiseksi Loviisaan perustettu teollisuusyritys; tehtaan alueelle vedettiin pistoraide. Kartonkitehtaan onnistui moninkertaistaa liikevaihtonsa maailmansodan aikana, jolloin sillä oli suuria toimituksia Venäjälle. Sodan loputtua tehtaan tuotanto-ohjelmaan kuuluivat mm. pahvilautaset ja -pikarit. Aika ei kuitenkaan ollut kypsä näille uusille tuotteille; tehtaan oli lopetettava toimintansa vuonna 1925.

Toisaalla samaisessa Sirenin kirjassa mainitaan, että Kartonkitehtaan toiminnan loppumisen jälkeen tehdasrakennuksen tiloissa toimi 1920-luvun loppupuolelta alkaen ainakin hetken aikaa 'Lovisa Auto'. On hienoa, että rakennus on saanut jäädä paikoilleen Loviisassa noinkin 'keskeisellä' paikalla. Rakennuksen nykypäivän viehättävät ja keskenään harmoniset VÄRIT antavat ajatuksia kyseisen väriskaalan hyödyntämisestä jossakin uudessakin projektissa.

Samasta rakennuksesta neljä kuvaa - kaikki otettu 26.10.2011 ('S&J'). Rakennuksen värit ovat vaikuttavat 'nykykunnossaan'.

Loviisan torin ympäristöä:

G) Loviisan tori sijaitsee kirkolta Mannerheiminkatua itäänpäin noin 200 metriä. Toriaukion eteläreunalla - Brandensteininkadun varrella sijaitsevat nämä tyylikkäät rakennukset. Kuvattu 26.10.2011 ('S&J'). Keltaisessa 'pankkirakennuksessa' toimii elintarvike- ja herkkukauppa 'Lilla Hugo'.

Loviisan vuoden 1855 suurpalon jälkeen nykyisen Raatihuoneentorin ympärille rakennettiin vuosien 1859-63 uudelleenrakentamisen aikana kaikki sen reunatonteilta yhä löytyvät seitsemän rakennusta. Kuvassa lähempänä oleva keltainen rakennus on arkkitehti G.Th.P.Chiewitzin käsialaa. Rakennuksen haltijoina ovat sittemmin olleet Majander, Söderström ja säästöpankki.
Valkoinen rakennus on arkkitehti Basilierin suunnittelema. Rakennuksen haltijoina ovat sittemmin olleet Björksten, Helsingin Osakepankki ja Loviisan kaupunki (nuorisotalo Forum).

Samainen torin etelälaidan rakennusyhdistelmä kuvattu 26.10.2011 ('S&J').

Brandensteininkadun ja Aleksanterinkadun kulmatalo - edellisten naapurissa. Kuvattu 26.10.2011 ('S&J'). Rakennuksen suunnittelivat arkkitehdit Chiewitz ja Lüchou - rakennuksessa ovat sittemmin toimineet apteekki, säästöpankki ja Loviisan tuomiokunta.

Samaisen kulmatalon julkisivua Brandensteininkadun puolelta - 26.10.2011 ('S&J').

Loviisan raatihuone kuvattuna 26.10.2011 ('S&J'). Piirsi suurpalon jälkeen vuosina 1859-63 arkkitehti G.Th.P.Chiewitz.

Loviisan raatihuone Matti Poutvaaran kuvaamana (1958).

Loviisan raatihuone - molemmat kuvattu 26.10.2011 ('S&J').


Loviisan Osuuspankki Mannerheiminkadun ja Aleksanterinkadun kulmassa - 26.10.2011 ('S&J').

Loviisan vuoden 1855 suurpalon jälkeen Raatihuoneentorin ympärille rakennettiin myös tämä nykyinen Osuuspankin rakennus, jonka vuosien 1859-63 uudelleenrakentamisen aikana piirsi arkkitehti G.Th.P.Chiewitz. Rakennuksen myöhempinä omistajina olivat sittemmin Golovzoff, Segerman ja Laakso - ennen Osuuspankkia.

Loviisan Osuuspankin naapurustoa Aleksanterinkadun varrella - 26.10.2011 ('S&J'). Etualan talossa Kauneushoitola ja 'Östra Nyland'.


Loviisan Kruunu-Apteekki Mannerheiminkadun ja Kuningattarenkadun kulmassa (torin koilliskulmassa) - 26.10.2011 ('S&J').

Tämän alunperin A.Tereschoffin päärakennuksen-nimellä tunnetun rakennuksen suunnitteli kultaseppä A.W. Felixzon Loviisan vuoden 1855 suurpalon jälkeen. Felixzonin arkkitehdin taitoja on sittemmin varovasti arvosteltukin, yhdistelihän hän mm. tähän A.Terechoffin päärakennukseen uusgoottilaiset suippokaari-ikkunat ja viereen keskiaikaisen (vai barokkityylisen?) ulokeikkunan. Näennäiset 'tyylirikot' olivat kuitenkin vain ilmeistä ajan arkkitehtuurin 'sekatyyliä'. Joka tapauksessa kyseinen kulmarakennus kuului Terechoffin jälkeen Tarasoffin hallintaan ja ennen apteekkia rakennuksessa piti liiketilojaan Yhdyspankki.

Loviisan postitalo Brandensteininkadun ja Kuningattarenkadun kulmassa - 26.10.2011 ('S&J'). Rakennuksen suunnittelivat arkkitehti Chiewitz - rakennuksen haltijoina ovat sittemmin toimineet P.Terechoff, Herckman, Puhelin ja sähkö oy ja 'Posti ja tele'.

Samainen postitalo - 26.10.2011 ('S&J').

Loviisan sivullemme #2.

Loviisan sivullemme #3.

Mahdollisia kysymyksiä, korjauksia tai lisätietoja voi sivuston kokoajille lähettää helposti sähköpostilla:

PALAUTE (e-mail)

Takaisin etusivulle.