KIRJAILIJA EINO LEINO PELASI SHAKKIA KERHOTASOLLA.
(koonnut: Jukka Joutsi, maaliskuu 2005 ~ viimeisimmät lisäykset: 9.3.2012)


. . . . . . . .


Kirjailija Eino Leino (1878-1926) tunnetaan tarkkaan kirjallisista ansioistaan. Hänen kykeni sulattamaan suomalaisen kansanrunouden osaksi taiderunoutta ja vaikutti merkittävästi myös suomen kielen kehitykseen runouden kielenä.
Kielitaitonsa, lukeneisuutensa ja "älynsä" avulla Leinon onnistui yhdistää kirjoitustyössään kansalliset ainekset ajan uusiin eurooppalaisiin virtauksiin.
Leino kirjoitti näytelmiä, käännöksiä, sanomalehtikirjoituksia, pakinoita ja proosaa.
Hänen persoonansa oli omiaan herättämään ihastusta ja vastustusta. Terävät mielipiteensä hän osasi ilmaista muodossa, joka sai kohteensa usein kavahtamaan takajaloilleen.
Yleiset käsitykset hänen runoudestaan ovat vuosien varrella vaihdelleet, mutta Leino elää yhä runoissaan - luettuna, laulettuna ja lausuttuna.

Eino Leinon harrastuksiin kuului shakki, josta on kuitenkin kirjoitettu yllättävän vähän Leino-elämänkerroissa ja tutkielmissa.
Helsiinkiin perustettiin Suomen ensimmäinen shakkikerho "Helsingin Shakkiklubi" joulukuussa 1886. Kerhon ensimmäisiä kantavia voimia olivat John L.W. Lillja ja Johannes Öhquist.
"Helsingin Shakkiklubin" ansiolistalle kuuluu myös aloite, jonka seurauksena vuonna 1922 perustettiin "Suomen Shakkiliitto".
Eino Leino oli aikoinaan säännöllinen vieras Klubin peli-illoissa.

Leinon kerrotaan oppineensa shakin kouluaikoinaan Hämeenlinnassa saksalaiselta opettajaltaan nimeltään Carl Neu.
Siirrot Eino oli toki oppinut jo aikaisemmin "kotipeleissään" veljiensä Antin ja Kasimirin kanssa, mutta Carl Neu vasta sai Leinon kuulemma oivaltamaan, että shakki olikin syvällisempää kuin vain ajanvietettä. Leinon kerrotaan opiskelleen avauksia ja pelanneensa opiskeluaikanaan paljon. Niin shakista muodostui hänelle elinikäinen harrastus.
Leino tutustui huonetoverinsa ins. Carl Neun välityksellä myös Heinen ja Nietzechen runouteen ja saksalaiseen romantiikkaan.


Leino ei kuitenkaan pelannut shakkia koskaan vakavasti "turnausmielessä". Kerhoturnauksiin hän osallistui ja hänen parhaimpana meriittinään kerrotaankin vuoden 1905-06 "Helsingin Shakkiklubin" kerhoturnauksen mestaruutta jopa ennen John L.W.Lilljaa.
Suorituksen arvoa nostaa shakkihistorioitsijoiden antama kuvaus siitä, että ko. Klubin mestaruusturnauksia vuosisadan alkupuolella pidettiin yleisesti "Suomen mestaruusturnauksen" tasoisina. Muualla maassa ei shakkiharrastus ollut vielä "järjestäytynyttä": Helsingin ulkopuolella kerhoja löytyi koko maassa vasta kaksi, toinen Malmilla ja toinen Turussa.

Leino osasi aikalaisten kertomuksien mukaan kyllä arvostaa Klubin mestaruuttaan. Hän käytti itsestään nimeä "Suomen mestari" ja esitteli kaikille halukkaille ylpeänä turnauksessa voittamaansa palkintokirjaa, joka oli "Paul Morphyn elämänkerta" unkarilaisen Geza Maroczyn kirjoittamana.
Kyseinen kirja muuten päätyi Suojeluskuntien päällystöopiston kirjastoon Tuusulaan, josta sen kerrotaan myöhemmin mystisesti kadonneen.

Eino Leinon shakkiharrastukseen liittyi eräs merkillinen piirre. Hän ei itse kirjoittanut pelien siirtoja ylös, ja jos hänen vastustajansa yritti mokomaa temppua tehdä - vaikka salaakin, Leino nappasi pelikumppaniltaan tämän "kiinni saatuaan" kynän ja paperit pois. En tiedä, miten tuolloiset klubiturnausten säännöt ja "tuomarit" asiaan suhtautuivat.
Tästä erikoisuudesta johtuen Eino Leinon pelejä ei ole montaakaan säilynyt ja siksi hänen pelitasoaan ja -tyyliään onkin ollut nyttemmin hyvin vaikea arvioida.


G.Nyholmin piirros shakkia pelaavasta Eino Leinosta vuodelta 1921.


Pentti Saarikosken Leino-kirjassa on kuitenkin löydettävissä "harvinaisuus": valokuva Leinon shakkipelipöytäkirjasta, jonka otsikkona on "V.L. - E.L. 8.3.25".
Leino-tutkijat ovat varmoja, että kyseessä on Leinon mustilla pelaama peli, jossa vastustajana on ollut lääkintäkenraalimajuri Väinö Lindèn.
Valitettavasti valokuvassa on näkyvillä vain pelin ensimmäiset 15 siirtoa:

Lindèn-Leino (1925): 1. Rf3 d5 2. d4 Rc6 3. c4 dxc4 4. e3 b5 5. Rc3 a6 6. h3 Rf6 7. Le2 e6 8. a3 Ld6 9. 0-0 Rd5 10. e4 Rxc3 11. bxc3 Lb7 12. e5 Le7 13. Rh2 0-0 14. f4 f5 15. Rf3 Kh8 ja siirrot päättyvät.

Eero Raaste kirjoitti joulukuussa 1986 pelistä oman arvionsa: Lindenin ja Leinon peli on tyypillinen melko vahvoille amatööreille, jotka eivät ole perehtyneet avauksiin, mutta niistä selviydyttyään pelaavat melkoisen siedettävästi.
Leino oli "keskeytystilanteessa" sotilaan voitolla. Uskon Leinon pelin voittaneen, tuskin hän olisi omalla "kirjurointi-ideologiallaan" varustettuna antanut vastustajansa poistua paikalta pöytäkirja mukanaan, jos olisi pelin itse vielä hävinnyt.

Helsingin Shakkiklubissa v.1904 Leino oli voittanut John L.W. Lilljan ja tuon pelin pöytäkirjakin on säilynyt.
Leino uhraa alussa kolme sotilastaan ja saa tempullaan Lilljan "ympyrät" sen verran sekaisin, että onnistuu pelin lopulta voittamaankin. Raasteen mukaan tätä avaustapaa oli Klubissa noihin aikoihin kutsuttu nimellä "Sisilialainen pohjoismainen gambiitti". Lilljan kuningas jää onnettomasti laudan keskelle puolustuskyvyttömänä. Leinon avaus ei kuitenkaan taida olla aivan "vedenpitävä" nykykäyttöön:

Eino Leino-John L.W. Lillja (1904): 1. e4 c5 2. Rf3 e6 3. d4 cxd4 4. c3 dxc3 5. Le2 cxb2 6. Lxb2 Lb4+ 7. Rbd2 Rf6 8. 0-0 Lxd2 9. Dxd2 Rxe4 10. Df4 Rf6 11. La3 Rd5 12. Dg3 Df6 13. Ld6 Rc6 14. Kh1 e5 15. La3 Rf4 16. Tae1 Dg6 17. Rxe5 Rxe5 18. Dxf4 d6 19. Lb5+ Ld7 20. Da4 Kd8 21. Txe5 dxe5 22. Td1 ... 1-0, musta antautui.

Raaste päättää Leino-analyysinsä osuvasti: Leino oli shakinpelaajana ilmeisen lahjakas, mutta kouliintumaton. Mikäli hän olisi paneutunut shakkipeliin vakavammin, hänestä olisi voinut tulla mestaritason pelaaja. Jostakin muusta olisi silloin kuitenkin pitänyt tinkiä ja onkin luultavaa, että kohteena olisi saattanut olla kirjallinen työ eikä niinkään mm. hotelli Kämpissä vietetyt rattoisat hetket.


Seuraavassa lyhyitä poimintoja Eino Leinon elinvuosilta eri tietolähteistä kerättynä. Erityispainotusta on annettu Leinon ystävyyteen Kangasniemellä syntyneen ja asuneen runoilijan ja kääntäjän Otto Mannisen kanssa.

Armas Eino Leobold Lönnbohm (="Eino Leino") syntyi 6.7. 1878 Paltamon Hövelossä (nykyisin Kajaanin Paltaniemen Hövelössä).
Eino oli perheen nuorin kymmenestä lapsesta.

Eino Leino oli äitinsä sisarpuolen, sivistyneen ja lahjakkaan neiti Olga Juliana Kyreniuksen kotiopetuksessa Oulussa 1885-87.
Vuonna 1887 Leino joutui Kajaanin ala-alkeiskouluun I luokalle ja asui serkkunsa Emmy Mustosen (myöh. rouva Piipponen) luona.

Vuonna 1895 Leino kirjoitti ylioppilaaksi Hämeenlinnan lyseosta kiitettävin tiedoin ja luokan parhaana oppilaana.
Myöhemmin saman vuoden syksyllä 1895 kangasniemeläinen runoilija ja kääntäjä Otto Manninen ja Eino Leino tapasivat ensimmäisen kerran kadulla Helsingissä syksyllä. Tapaaminen johti työnjakoon Runebergin suomentamisessa: Manniselle tuli lyyrilliset runot, osa "Vänrikki Stoolin tarinoista" sekä näytelmä "En voi". Leinon osalle tuli muutamia Vänrikkejä, "Kuningas Fjalar", "Nadeshda" ja "Salamiin kuninkaat".

Vuonna 1897 Leino teki matkan Karjalan laulumaille, josta palatessaan hän kävi Mikkelin laulujuhlilla ja sieltä tullessaan Leino vieraili ensimmäisen kerran Otto Mannisen syntymäkodissa Kangasniemellä (Rasikangas, Hokka).
Leino oleskeli suurimman osasta ajasta kuitenkin kirkonkylässä kanttorinleski Rautianin luona. Hän viimeisteli "Yökehrääjän" runoja.


Kangasniemen pikkupappila Leinon kyläpaikkana v.1898.


Leino oleskeli suurimman osasta kesää 1899 Otto Mannisen luona Kangasniemellä. Leino valmisteli suomennosta Regina von Emmeritzistä Suomalaista teatteria ja Topeliuksen draamallisten teosten yhteissuomennossarjaa varten.

Leino oleskeli v. 1901 jälleen Otto Mannisen luona tämän syntymäkodissa Kangasniemen Rasikankaalla valmistellen runoelmaansa.

Kesällä 4.6.1903 lähtien Leino asui Otto Mannisen luona Kangasniemellä. Leino työsti suurimman osan "Helkavirsi"–runoistaan. Leino vietti Oton vieraana raitista ja ehkä tuotteliainta kauttaan Rasikankaan vinttikamarissa.

Alkukesästä 1905 Leino vieraili viidennen ja viimeisen kerran Otto Mannisen luona Kangasniemellä. Leinolla oli tekeillä "Naamioita". Juhannuksen jälkeen Leino palasi morsiamensa luo.

Leino avioitui Thyra Franzena Schoultsin kanssa 10.9.1905 . Otto Manninen ja Olaf Holmén olivat todistajina vihkimisessä.
Ero tuli käytännössä jo 1908, kun Leino rakastui nuoreen naisrunoilijaan L. Onervaan, ja houkutteli tämän mukaansa ulkomaanmatkalle. Leino oli päättänyt karistaa kiittämättömän isänmaan tomut jaloistaan, muttei tahtonut tehdä sitä yksin.
Leino suomensi kiireellä uudelleen Runebergin teosta "Salamiin kuninkaat", jonka hän kuitenkin jätti keskeneräisenä seuraavan vuoden kevättalvella Mannisen huostaan matkustettuaan ulkomaille.

Leino itse sanoi näytelmiensä nuivasta vastaanotosta Manniselle 1908 kirjoittaessaan: "Nähtävästi tulee näytelmärunouteni kohtalo olemaan sama kuin ennen laulurunouteni: suomalainen yleisö antaa sen anteeksi minulle vasta kun se on takanani!" .
Hän ei silloin 30-vuotiaana tiennyt, että vielä pahempaa olisi edessä.

Freya Schoultzin ja L. Onervan ohella oli Leinon rakkauksien joukossa kolmaskin merkittävä ja tunnettu hahmo, nimittäin Aino Kallas.
Suhteen alku on sattumallinen - Kallas jo kypsään ikään ehtinyt neljän lapsen äiti, naimisissa virolaisen Oskar Kallaksen kanssa. Leino, Italian-matkan jälkeen boheemiin kappa, keppi, hattu -hahmoonsa sujuttautunut, oli myös vähitellen tulossa ulkoisen hahmonsa uhriksi; hän oli liiaksikin mieltynyt omiin kuluttaviin elämäntapoihinsa. Aino Kallas, joka oli kirjailijattarena jo laakereitaan ansainnut, oli aikanaan ihaillut nimenomaan nuorta taistelevaa Leinoa, nyt Leinon boheemisuus ja väsymys, alkoholin avittama rappio ei häntä miellyttänyt.

Vuonna 1910 Leevi Madetoja sävelsi musiikin orkesterille Leinon näytelmään "Shakkipeli": Juhlamarssi, Kansankarkelo, Miekkatanssi ja Menuetto. Teos oli Madetojan ensimmäinen huomiota herättänyt orkesteriteos.

Leino meni naimisiin kymmenen vuotta nuoremman Aino Kajanuksen kanssa (Robert Kajanuksen tytär) 14.7.1913 Ranskan kansallispäivänä. He asettuvat asumaan uuteen taloon syksyllä Helsinkiin Annankadulle.
Vuonna 1914 Annankadun koti hajosi. Leino jätti taakseen yhteiskunnallisesti järjestetyn olomuodon ("kaiken maallisen mammonan, vakituisen osoitteen ja valtion ja kirkon verot").

Vuonna 1919 (tai 1920) Leinolta katosi laajan runokertoelman ”Mestarin” käsikirjoitus.

Vuonna 1921 Leino vihittiin avioliittoon Hanna Laitisen kanssa erikoisissa olosuhteissa:
"Leino sattui pistäytymään professori Taavi Laitisen illanviettoon, jossa oli myös kaksi Laitisen veljentytärtä, tumma ja vaalea. Heidän, tuntemattomien, väliin istahtanut Leino tuli ehkäpä nautitun stimuluksen siivittämänä kosineeksi tummaa tyttöä.
Kun tämä ei suostunut, Leino kääntyi vaalean puoleen ja kosi tätä. Hanna Laitinen ilmaisikin olevansa halukas liittoon.
Viime hetkellä ennen häitä sankari sentään alkoi jo itsekin katua päätöstään, kävi sohvalle makaamaan ja kieltäytyi lähtemästä. Onerva hälytettiin paikalle, hän saapui ja puki Leinon väkisin frakkiin. Vossikka otti ja vei Leinon Munkkiniemeen ja häät saatiin kuin saatiinkin pidetyksi.
Aviolittoa kesti käytännössä muutaman päivän, sitten Leino pakeni jälleen Aino Suitsin hoiviin. Vähän ajan päästä nuori vaimo tuli perässä. Huushollissa näyteltiin jonkinlainen triangelidraama talvella 1921-1922. Sitten Leino taas pakeni. Hän alkoi jo olla sairas, jalat eivät kantaneet, "pedaalit pettävät" kuten hän kirjoitti veljelleen.

Vuonna 1922 Leino sopi kustantajansa kanssa Sándor Petöfin runojen kääntämisestä, mutta huononeva terveys esti sen. Hanke joutui Otto Manniselle, joka suomensi Pétöfin runojen valikoiman Runoja I – II (1922-23) ja (Leinon kuolinvuonna ilmestyneen) "János sankarin".

10.1.1926 Eino Leino kuoli Tuusulassa Riitahuhdan talossa, Nuppulinnassa.
Otto Manninen kirjoitti seuraavan päivän Helsingin Sanomiin runon "Kuoloton kannel" (Sortuvi suurin puu, murhees´ on metsä muu…) Leinon muistolle.
Vanhasta kirkosta Leinon arkun kantoivat odottaviin ruumisvaunuihin Santeri Ivalo, Larin-Kyösti, Otto Manninen, Joel Lehtonen, Iivo Härkönen, J.V.Lehtonen ja Viljo Tarkiainen.



Otto Manninen

Otto Manninen ja Eino Leino viettivät tunnetusti paljon aikaa toistensa seurassa Kangasniemellä ja Helsingissä. Leino ei kuitenkaan käynyt kertaakaan Oton mökkisaaressa (Kangasniemen Rämiäinen, Kotavuori), vaan Leinon vierailut osuivat aikaan, jolloin Otto asusteli vielä kotitilallaan Hokan Rasikankaalla ja saarimökki oli vasta kai orastava unelma.

Itselleni heräsi "uteliaisuus" siitä, mahtoiko tunnettu shakinystävä Leino koskaan pelailla myös Otto Mannisen kanssa shakkia.
Luin kolme Otto Mannisen ja hänen sukulaistensa kirjeistä koottua kirjaa (Antero Mannisen ja Hellevi Arjavan toimittamina) ja "pettymyksekseni" yhdestäkään niistä ei löytynyt ainoatakaan viittausta siihen, että Leinon kanssa (tai muutenkaan) Otto Manninen olisi pelaillut shakkia.
Kun kuitenkin luin Oton vanhimman pojan Anteron (1907-2000) vuonna 1985 kirjoittamaa oman elämänsä muistelmateosta "Hyväonnisen miehen muistikuvia", sain kuin sainkin varmistuksen siitä, että kyllä "Rasikankaan Ottokin" shakkikärpäsen pureman oli saanut!
Antero Manninen kirjoittaa vuodesta 1917: "Tietoja sodasta saatiin niukasti. --- Uutisia lienee tuonut mukanaan myös perheen vanha ystävä, kirjailija Eino Leino, jolla oli omat tietolähteensä. Hän kävi silloin tällöin pelaamassa shakkia isäni kanssa."

Antero Manninen jatkaa toisaalla kirjassaan: "WSOY:n toimitusjohtaja Jalmari Jäntti oli myös isäni uskollinen shakkitoveri".

Shakkijuttuihin.