Anna-Maija Everett (os. Pylvänäinen) muutti perheensä mukana Nakertajasta Australiaan v. 1959.

(Anna-Maijan muistelukirjoitus ~ tammikuu 2009)

Anna-Maija Pylvänäinen vielä koululaisena Kangasniemellä ennen vuoden 1959 muuttoa Australiaan.

Seuraavassa Pylvänäisen 4-lapsisen perheen toiseksi nuorin, Anna-Maija (synt.-48) muistelee lähtöään Australiaan 11-vuotiaana syksyllä vuonna 1959 ja kertoo omista ja perheensä vaiheista siellä:

Kun vanhempani kertoivat meille lapsille päätöksestään lähteä Australiaan, he kielsivät puhumasta siitä kodin ulkopuolella, koska kaikki ei ollut vielä ihan varmaa. Vasta odotettiin Australian siirtolaisviranomaisten hyväksyntää. Uutinen oli kuitenkin vuotanut, ja eräänä aamuna koulussa koko luokka tuntui sen tietävän. -Onko se totta, kysyttiin ? Olin vähän pahoillani, koska olisin halunnut itse sen kertoa. Ajatus lähdöstä maapallon toiselle puolelle tuntui ihmeelliseltä, eihän meidän perheelle koskaan ollut tapahtunut mitään erikoista.
Isä sanoi, että Australia on "mahdollisuuksien maa" ja että kun siellä istuu puun alla, niin appelsiinit tippuvat päähän. Hän oli äidin kanssa nähnyt Helsingissä Australian siirtolaisviranomaisten haastattelussa käydessään houkuttelevan elokuvan Australiasta.
Siihen aikaan Australian valtio värväsi aktiivisesti siirtolaisia Euroopasta erilaisilla mainoksilla ja jopa lehti-ilmoituksilla rakentamaan kehittyvää maata, joka tarvitsi lähes kaikkien alojen ammattilaisia. Siksi hallitus lisähoukuttimena myös tuki siirtolaisiksi hyväksyttyjä näiden matkakuluissa.
Emme tienneet Australiasta paljon muuta kuin kengurut ja alkuasukkaat bumerangeineen. Jotkut pelottelivat, että siellä tulee käärmeet sisälle. Isä vitsaili, että englanti on niin helppoa, että "Lontoossa katupojatkin sitä osaavat".
Myöhemmin olen ajatellut, että isä tuolla hurtilla huumorillaan yritti laukaista jännitystä ja varmaan mieleensä välillä hiipivää epävarmuuttakin tuntemattoman tulevaisuuden edessä. Olisihan askel pelkästään suurine taloudellisine uhrauksineen peruuttamattoman tuntuinen siinäkin mielessä, että Nakertajan talomme ja kaiken irtaimiston myymisestä ei tulisi jäämään yli suurtakaan "pesämunaa" uuden elämän aloittamisen perushankintojen jälkeen, kun päältä otetaan 6-henkisen perheen matkakulut ensin Englantiin ja sitten laivalippujen hinta Australiaan. Sieltä ei tultaisi niin helposti takaisin kuin esim. Ruotsiin muuttajat saattoivat tehdä, jos elämä ei alkanut sujua toivotulla tavalla ja koti-ikävä voitti.
Kaikesta huolimatta vanhempani päätyivät tähän ratkaisuun, koska Kangasniemellä ei ollut tarpeeksi rakennustöitä isälle kirvesmiehenä ja neljän lapsen kouluttaminen olisi tullut kalliiksi.Vanhemmat ajattelivat, että näin he voivat tarjota meille lapsille paremmat tulevaisuuden mahdollisuudet. Vaihtoehtona heillä oli ollut Helsingin seutu, jossa isä oli ollut monena vuonna lyhyempiä aikoja rakennustöissä.

Lähtö tuntui jännittävältä seikkailulta, ei erityisemmin pelottavaltakaan, koska emme olleet lähdössä yksin, vaan Hirvihalmeen 7-henkisen perheen kanssa. Samalla oli haikeaa jättää Suomi, sukulaiset, perheystävät ja koulukaverit.
Muistan, kun viimeisiä kertoja ennen lähtöä siskojeni kanssa kotisaunan lauteilla istuessamme lauloin surullisia lauluja isänmaasta kuten "Laps' Suomen, ällös vaihda pois sun maatas ihanaa! Sill' leipä vieraan karvast' ois ja sana karkeaa!" ja sitten vähän itkin. Siskot kielsivät, että älä sinä tuommoisia laula. Varmaankin heillä oli pyrkimässä pintaan samanlaisia tuntemuksia kuin minulla.
Kun tultiin Australiaan, niin huomattiin, että sana tosiaan oli karkeaa eli kieli vaikeaa monta vuotta, mutta leipä oli valkoista ja pehmeää!

Laiva lähti Tilbury'sta Englannista ja matka kesti viisi viikkoa. Alkumatkan Turusta Ruotsin kautta Englantiin lähtösatamaan teimme laivoilla ja junilla. Se kesti viikon. Valtamerimatkalla ruoka oli hyvää, ja aikuiset voivat rentoutua. Isä sanoi aina myöhemmin, että tuo matkamme P&O Strathaird'illa oli paras loma, joka hänellä on koskaan ollut.
Äskettäin olen löytänyt netistä tietoa laivamme värikkäästä historiasta. Tuolloin se oli jo lähes 30-vuotias, siis parhaimman loistonsa päivät jo nähnyt. Netistä luin, että edellisenä vuonna se oli siirretty pelkästään siirtolaisia kuljettamaan, joten mitään luksusta se ei ollut, mutta olimme tyytyväisiä.
Me lapset juoksentelimme kannelta kannelle tarjoilijoiden perässä, kun he jakoivat jäätelöitä matkustajille. Pelasimme kansipelejä ja pulikoimme uima-altaissa. Suomalaisista suurin osa oli toiseksi alimmaisella kannella. Olen kuullut, että mukana tuolla matkalla oli noin 100 suomalaista. Monien perheiden kanssa ystävystyimme melkein kuin sukulaisiksi, kun kaikilla oli takana sama rohkea päätös ja edessä sama suuri tuntematon odotuksineen ja enemmän tai vähemmän huolensekaisine jännityksineenkin.

Englantilaiset siirtolaiset olivat maksaneet lipuistaan vain 10 puntaa. Australian hallitus oli siis maksanut suurimman osan heidän matkakuluistaan. Englantia jo valmiiksi - ja varsinkin äidinkielenään- puhuvat olivat kaikkein halutuimpia siirtolaisia. Lisäksi siirtolaisviranomaiset ajattelivat, että kultuurieroihin sopeutuminen olisi vanhan siirtomaayhteyden takia englantilaisille muutenkin helpompaa kuin monille muille kansallisuuksille.
Tietämäni mukaan siirtolaiset pääsivät 10 punnalla monista muistakin maista kuten Italiasta, Jugoslaviasta, Kreikasta, Hollannista ja Saksasta. Meitä noin suuri avustus ei koskenut. Sisareni Annikki muistaa, että saimme Australian valtiolta matkatukea 25 % lippujen täydestä hinnasta.
Menimme maihin monissa eksoottisissa satamissa, joista olimme vain kuulleet - tämä oli ennen television aikaa. Ensimmäinen välisatama oli Port Said ennen Suezin kanavaa. Seuraavaksi laiva poikkesi Adenissa, Colombossa ja sitten jo Australiassa ensin länsirannikon Fremantle'ssa ja seuraavaksi Adelaidessa, joihin osa suomalaisista jäi, kun heillä oli jo siellä sukulaisia tai tuttuja ja joillakin jopa työpaikka jo valmiina.

Frematlessa jalkamme koskettivat ensi kerran uuden kotimaamme kamaraa. Menimme läheiseen "milk baariin", jossa näimme "double ice-cream cones" eli jäätelötötteröitä, jossa oli kaksi palloa jäätelöä vierekkäin. Emme olleet koskaan ennemmin tällaista ylellisyyttä nähneet. Laitettiin Pirjo ostamaan, kun hän oli jo lukenut englantia koulussa. Siinä oli iso tungos tiskin edessä. Pirjo yritti selittää, mitä halusi ja sanoi "two" eikä "double", ja niin myyjä antoi hänelle kaksi tavallista jäätelötötteröä. -Ei auttanut muu kuin pyytää neljä lisää, että kaikki saimme edes jonkinlaiset jäätelöt.

Muistan, miten Adelaidessa oli maassa jo asuvia suomalaisia odottamassa laivaa ja että siirtolaispoikia oli tullut katsomaan, millaisia tyttöjä on tulossa. Laiva seisoi päivän Adelaidessa. Suomalaisperheet kutsuivat edelleen Melbourneen matkustavia koteihinsa kahville. Veivät ja toivat takaisin laivalle autoillaan. Näin he saivat tuoreita kuulumisia entisestä kotimaasta ja varmaan voivat jotenkin lievittää koti-ikävääkin. Tulijoille syntyi myös tärkeitä kontakteja, joihin saattoi turvautua, kun myöhemmin tarvitsi hyviä neuvoja elämän järjestämisessä. Nykyisin sitä sanotaan "verkottumiseksi".
Me menimme satamasta paikallisjunalla tutustumaan Adelaiden kaupunkiin. Muistan, että junan ikkunasta näkyi kaunista kaupunkia, matalia asuntoalueita. -Ja paljon vihreitä puistoja, olimmehan tulleet Australian kesään lähdettyämme marraskuisesta Suomesta.
Mutta silti kaikkein voimakkaimmin mieleeni jäänyt muisto ensimmäisistä vaikutelmistani Australiasta on se, kun Adelaidessa näin suunnilleen ikäiseni tytön seisomassa kadulla jonkun kaupan edessä ikäänkuin odottelemassa jotakuta. Mutta ei tämä vielä mitään, vaan se, mitä hänellä oli päällään. -Valkoinen tennispuku lyhyine hameineen, valkoiset kengät ja sukat ja kädessään tennismaila ! Minä, arka siirtolaistyttö en voinut olla irrottamatta katsettani tuosta lumoavasta näystä. Ajattelin, että ehkä tämä on jotain sitä, mitä isä oli tarkoittanut puhuessaan Australiasta "mahdollisuuksien maana".
Me siis jatkoimme ja jäimme pois laivasta vasta Melbournessa, josta meillä oli jatko-ohje matkustaa junalla Bonegillaan siirtolaisleirille. Australian viranomaiset olivat ohjanneet useimmat siirtolaiset juuri sinne. Se on lähellä Alburyn ja Wodongan kaupunkeja, jotka ovat New South Walesin ja Victorian osavaltioiden rajalla. Muissakin paikoissa kuten Sydneyssä ja Melbournessa oli samanlaisia leirejä.
Bonegillan leirille saavuimme 20. joulukuuta 1959. Joulun jälkeen isän oli vaikea löytää kirvesmiehen töitä läheltä. Siksi hän lähti ensin yksin katsomaan työpaikkaa sahalta Shelley'ssä. Se on pieni paikkakunta suurten metsäalueiden keskellä Victorian vuoristossa.
Isä ei ensi käynnillä halunnut jäädä sinne, koska se oli tosiaan kovin syrjäinen ja pieni paikkakunta, pieni koulu, ei kauppoja. Mutta sitten hän taipui sahanomistajan pyyntöihin ja vanhemmat päättivät muuttaa sinne, että päästiin alkuun, kun rakennusalalla oli huono aika eikä muutakaan työtä ollut isälle tarjolla. Me muut seurasimme häntä parin viikon kuluttua. Muut paitsi Pirjo, joka oli edellisenä keväänä saanut keskikoulutodistuksen Kangasniemen yhteiskoulusta (KYK:n historiikki II / luokkakuva s.110 sekä takakannessa). Hän jäi heti Bonegillaan töihin sairaalaan apuhoitajaksi.
Koska oli pula henkilökunnasta, työhön esim. apuhoitajiksi otettiin ilman koulutusta ja opastus annettiin työn ohessa. Silti Pirjokin joutui varsin pian, vasta 17-vuotiaana valvomaan yksin öitä osastolla.
On surullista, että Pirjo kuoli kesäkuussa 2006. Emme tulleet ikinä jutelleiksi siitä, millaiselta hänestä tuntui erota muusta perheestä noin nopeasti, tavallaan odottamatta ja aloittaa heti itsenäinen elämä - ja vielä siirtolaisena.
Shelley'ssa oli pieni koulu. Siinä oli vain yksi ja sama opettaja kaikille kuudelle luokalle. Minä jouduin kuudennelle, vaikka se olikin vasta 5.kouluvuoteni. Vaikeutena oli, että en ymmärtänyt opettajaa eikä hän minua - esimerkiksi en voinut mitenkään ymmärtää, miksen ikinä saanut pituusmittojen yhteenlaskussa oikeaa tulosta. Kun kerroin tästä murheestani kotona, niin isä hoksasi, että ongelma oli siinä että mitat olivat hänen kirvesmiehenä tuntemiaan tuumia ja jalkoja(1 jalka on 12 tuumaa !! ) eivätkä kymmenmittoja, että 1 metri on 10 desimetriä tai 100 senttiä, kuten Helmi Romo oli opettanut.
Tuossa ensimmäisessä kodissamme kenguruita pakkautui pihalle asti ja saksalainen naapurin rouva joutui niitä luudalla hätyyttelemään kauemmaksi. Kun kävelimme metsässä, näimme paljaaksi hakattuja aukeita, missä saha oli aikaisemmin ollut ja asuintalotkin oli siirretty sahan mukana uusille hakkuualueille. Jäljelle oli jäänyt vain merkkejä ihmisten elämästä sillä paikalla kuten savupiippuja, avotakkoja, villiintyneitä kukkapenkkejä. Meidänkin ensimmäinen Australian kotimme oli tällainen auton lavalla kahdessa osassa siirrettävä pikkutalo.
Enimmäkseen ihmiset Australiassa asuvat rannikon kaupungeissa. Siksi tämä uuden elämämme alkuvaihe oli aika erikoinen kokemus.


'Snowy Mountains Hydro-electric Scheme'

Asuimme tuolla paikkakunnalla noin kymmenen kuukautta. Sen jälkeen isä meni Lumivuorille töihin. Siellä oli rakenteilla suuri vesivoimala (Snowy Mountains Hydro-electric Scheme), jonka työmaalta tuhannet siirtolaiset monista maista saivat töitä. Muu perhe muutti takaisin Bonegillaan, jonne isä pitkän matkan takia pääsi tulemaan Lumivuorilta vain joka toinen viikonloppu.
Äitikin sai työpaikan apuhoitajana Pirjon kanssa samasta sairaalasta, ja koko perhe asunnon sairaalan alueelta. Annikki ja minä kävimme keskikoulua (Suomessa kai nykyisin sanottaisiin - yläaste) läheisessä Wodongan kaupungissa. Sielläkään en ymmärtänyt hyvin opettajia, mutta jotkut aineet olivat helpompia kun toiset. Esimerkiksi matematiikassa me olimme jo oppineet kansakoulun neljännellä Suomessa murtolukuja, mutta Wodongassa vasta aloitimme. Se ei siis ollut vaikeata.
Paljon vaikeampaa oli muissa aineissa kuten esim.historiassa, kun piti kirjoittaa englantia. Siihen aikaan pian 50 v. sitten ei ollut minkäänlaista erikoisopetusta maahanmuuttajalapsille kuten nykyisin. Jouduttiin heti tavalliseen luokkaan ja piti pärjätä, miten taisi. Siitä johtuu, että suurimmalla osalla minun ikäisinäni (5.kouluvuosi) tai vanhempina maahan tulleista lapsista koulunkäynti jäi minimiin. He suorittivat vain pakollisen oppivelvollisuuden eli istuivat koulussa 14-15-vuotiaaksi. Tärkein syy tähän oli tietenkin kielivaikeudet.

( Lisäys/Jukka Kiljunen 19.1. 2009: Muistan, että uudessa Kankaistenlammin rannalle rakennetussa koulussa 50 vuotta sitten 4. luokallamme (kuva 68A näillä sivuilla) Anna-Maijalla oli paras kevättodistus: lukuaineissa melkein kaikki yhdeksikköjä, vain pari kahdeksikkoa. Hän oli luokan paras myös ns. raittiuskilpakirjoituksissa ja lisäksi tullut oppilasäänestyksellä valituksi kipsisen Hymytyttö-patsaan saajaksi. -Siis ihanneoppilas kerta kaikkiaan. Vaikka perhe oli muuttamassa, osallistui Anna-Maija "kaiken varalta" Yhteiskoulun pääsykokeisiin. Muistan, että hän oli jaetulla 1.sijalla erään toisen tytön kanssa. )

Pari vuotta myöhemmin muutimme Bonegillasta Canberraan, Australian pääkaupunkiin, kun siellä oli paljon rakennustöitä isälle. Olen asunut siitä lähtien Canberrassa. Pirjo muutti Melbourneen opiskelemaan sairaanhoitajaksi. Minä siis jatkoin Canberrassa keskikoulua. Koulussa ystävystyin oppilaiden kanssa, jotka olivat kotoisin eri puolilta maailmaa - siirtolaisia ja lapsia ympäristössä olevista suurlähetystöistä. Vuonna 1965 ollessani keskikoulun viimeisellä luokalla koulussamme noin viidennes oppilaista oli muissa maissa syntyneitä ja he puhuivat yhteensä 22 kieltä äidinkielenään.
Keskikoulutodistukseni oli keskitasoa. Keskikoulun jälkeen halusin nopeasti töihin. Niinpä menin yksityiseen Business Collegeen eli kauppaoppilaitokseen vuoden pituiselle kurssille, jolla opetettiin toimistotöissä tarvittavia taitoja kuten kirjanpitoa, konekirjoitusta ja pikakirjoitusta. Siellä kielivaikeudet eivät enää vaivanneet. Ensimmäisen vakituisen työpaikkani sain pikku toimistosta, jossa oli samassa matkatoimisto- ja kiinteistöbisnestä.
Kerran toimistoome tuli Burman (nykyään Myanmar) lähetystön autonkuski maksamaan vuokraa ja ehdotti tuloa tähän lähetystöön toimistotöihin. Koska paras ystäväni koulussa oli ollut Burman suurlähettilään tytär, otin paikan. Puolentoista vuoden kuluttua vaihdoin Ceylonin (Sri Lanka) suurlähetystöön, jossa olin yli neljä vuotta.
Ensimmäisen lapseni syntyessä jäin kotiäidiksi. Kotona olinkin sitten kymmenisen vuotta.
Ensimmäinen mieheni oli Saksasta kotoisin ja hänen kanssaan minulla on kaksi lasta Brian ja Karen.
Kun he molemmat lapseni olivat jo kouluiässä, menin valtion palvelukseen virastotöihin. Aloitin terveysministeriössä, josta siirryin patenttivirastoon. Siellä olin myös toimistopäällikkönä ja minulla oli 5-15 alaista. Olin myös kouluttajana. Jäin eläkkeelle maaliskuussa 2006.

Olen naimisissa australialaisen miehen kanssa, jolla on myös kaksi aikuista lasta. Minulla on neljä ja miehelläni kaksi lapsenlasta.
Vaikka vietin "vain" 11 ensimmäistä elinvuottani Suomessa ja nyt jo 50 täällä Australiassa, on Suomi silti säilynyt tärkeällä paikalla ajatuksissani, ja lämpimät lapsuuden muistot Kangasniemeltä tuntuvat vain korostuvan iän myötä. Minulla on tavallaan kaksi kotimaata. Maapallo on kutistunut 50 vuodessa. Alkuaikojen viikkokausien kirjevastausten odottelun sijasta nykyisin yhteydenpito Suomeen onnistuu vaikka reaaliajassa, jos halutaan. Digikuvien ja tekstien vaihto sähköpostilla on helppoa.
Erityisen iloinen olen siitä, että näillä sivuilla olevan "Parakkikoulun Lapset"-projektin (kuvasivu 4/alaosio) ansiosta olen saanut syksystä 2008 lähtien sähköpostiyhteyden moniin lapsuuden kavereihin.
Suomessa olen käynyt vain kerran, v. -78. Tätä kirjoittaessani tammikuussa-2009 olemme mieheni John'in kanssa suunnittelemassa matkaa Suomeen ensi kesänä.

Kerron vielä vähän sisarusteni ja vanhempiemme vaiheista täällä Australiassa:
-On surullista, että molemmat vanhempamme kuolivat suhteellisen nuorina ehtimättä juurikaan nauttia haaveilemastaan "helpommasta" elämästä, kun me lapset olimme jo pääsemässä oman elämämme alkuun.
Äitimme Bertta kuoli v.-67 vajaat 8 vuotta tänne tulomme jälkeen 53-vuotiaana ja isä Väinö kaksi vuotta myöhemmin 59-vuotiaana.
Äiti oli sairaaloissa töissä. Bonegillassa apuhoitajana ja Canberrassa siivoojana. Isä samassa ammatissa kuin Suomessa, kirvesmiehenä. Suomessa äitimme kärsi astmasta, mutta Australian ilmasto oli hänelle lempeämpi.
- Meistä vanhin, Pirjo (synt.-42) kuoli kesäkuussa 2006. Hän oli sairaanhoitaja, mutta ei toiminut ammatissa monta vuotta, vaan oli ensin kotona lasten kanssa ja myöhemmin miehensä Mikon kanssa yhteisessä rakennusalan yrityksessä toimistotöissä. Pirjolla ja Mikolla oli kolme lasta. Pojista toinen kuoli 1,5-vuotiaana ja toinen 19-vuotiaana. Tyttärellä, Teijalla on kaksi lasta.
-Toiseksi vanhin, Annikki (synt.-46) on työskennellyt kaupassa ja ravintola-alalla sekä miehensä Pekan kanssa yhteisessä rakennusalan firmassa. Heillä on kolme lasta, Taina, Heidi ja Peter, ja kahdeksan lastenlasta.
- Nuorimmainen, Matti (synt.-49) on ollut töissä autojen varaosaliikkeissä, vuosia mm. huoltoaseman päällikönä sekä pyörittänyt omaa yritystä.
Lopuksi haluan kiittää kansakoulun luokkakaveriani Jukka Kiljusta siitä, että hän on "yllyttänyt" minua tähän vähän pitempisanaiseen muistelmakirjoitteluun ja monilla lisäkysymyksillään vaikuttanut tekstin sisältöön. Jukka on myös "editoinut" hänelle lukuisina pikku pätkinä lähettämäni tekstit siksi kokonaisuudeksi, jona ne edellä ovat.

Canberra-Australia tammikuussa-2009,
Anna-Maija Everett os. Pylvänäinen

takaisin sivulle #59 (Nakertaja).

takaisin 'parakkikoulusivulle' (#4B).