(Viljo Kuuva): LAIVALIIKENNETTÄ PUULALLA:
Puun markkinointi tarvitsi tuotantolaitoksia ja kuljetusvälineitä. Vesikuljetuksen ollessa kysymyksessä tuli keluveneen jälkeen höyryhinaaja eli laiva.
Läsäkoski oli Läsäkoski Yhtiön omistama aikanaan roviltaan Puulan suurin hinaaja, jonka tehtävänä oli yhtiön valmiiden tuotteiden kuljetus proomuilla Otavaan ja koivutukkipakettien hinaus Läsälle jokisuulle. Sahan toiminnan loputtua 1939 ja Otavan Sahan romutettua Sulka-laivansa, Läsäkoski laiva siirtyi tukkihinuriksi Otavan Sahalle, mistä sitten myytiin yksityiskäyttöön huvialukseksi. Myöhemmin alus on siirretty Päijänteelle ja Jyväskylään edelleen huvikäyttöön.
Sulka oli Otavan Sahan hinaaja ja hinasi yhtiön tukkilitkat eri puolilta Puulaa Otavaan sahalaitokselle ja on tiettävästi romutettu 1940-luvun paikkeilla.
Suoma oli Enso Gutzeitin ns. varppaaja-hinaaja, joka oli varustettu 2 km:n teräsvaijerilla ja noin 300 kg painavalla ankkurilla. Siinä se joskus kävi rutina ja vapina, kun höyrykone kiersi vaijeria kelalle ja tehoa oli. Työ laivalla kesti kevätkesäisin noin kaksi kuukautta, jona aikana yhtiön lautat eri puolilta Puulaa oli Suosalmelle ajettu ja uittoyhdistykselle luovutettu.
Laivan konemestari oli erittäin pienikokoinen mies Jukarainen nimeltään. Laivan seisonta-aikana myös huumorimiehenä tunnettu Jukarainen oli metsissä työnjohtajana, puutavaran vastaanotossa mittamiehenä ym. tehtävissä. Kerran taas työmatkoillaan hän tapasi tuttavansa työnjohtaja Eino Viljakaisen. Ei ollut iso mies Viljakainenkaan, ehkä noin 160 cm, hänet tunnettiin nimellä Pien-Viljakainen, hyvin vitsikäs kaveri hänkin. Heidän siinä tervehtiessään katsoi Jukarainen ylöspäin Viljakaista silmiin ja tiedusteli: "Minkälainen sää siellä ylhäällä on?" Viljakaisellahan oli paljon lapsia. Hänen asuessaan Hirvensalmella tilapäisesti, syntyi ehkä hänen nuorin lapsensa. Mitoilla ollessa vitsaili Hirvensalmen mies jotain Viljakaisen perheenlisäyksestä kahvipöydässä, johon oli Einon vastaus: "Tuollanen kaljupiähän siellä näky oleva."
Irma, luultavasti Puulan parhaimpiin niin kuntonsa kuin tehonsakin puolesta kuuluva Karhula Yhtiön omistama hinaaja, hoiti Ahlström Yhtiön proomujen hinaukset Puulalla päätepisteenä Otava, lastina erilaiset propsit ja halot. Myöhemmin laivan osti otavalainen Marttinen (luultavasti sen päällikkö) ja ajoi laivalla vuokra-ajoa. Omistajien vaihtumisen jälkeen laiva muutettiin moottorille ja se toimi mm. myymälälaivana Puulalla.
Voimapoika, Puulan uusin höyryhinaaja, omistaja Valtion Rautatiet, hoiti VR:n halkoproomujen hinaukset päätepisteenä Otava. VR:llä oli Puulan suurimmat proomut, joiden kantavuus oli noin 400 kuutiometriä puolikuivia halkoja, joita kalustolla toimitettiin koko purjehduskauden Otavaan yksi lasti jokaisena työpäivänä. Laiva moottoroitiin myöhemmin ja sen on omistanut Vilkon Saha.
Alli oli liikemies Herman Muotkan omistama höyryhinuri ja tehtävä sama kuin Voimapojan, jonka Muotka oli VR:ltä ostanut ja jonka palveluksesta itsekin lähtenyt sekä liikemieskokemuksensa hankkinut. Siis molemmat VR:n opetuslapsia. Pahat juorut kertoivat, että Muotka ollessaan VR:n palveluksessa, olisi paremmat kaupat tehnyt omaan laskuunsa ja huonommat isännän. Toiminta käytännössä loppui samantien 1950-luvun kanssa.
Kissakoski oli Kymi Yhtiön omistama hyväkuntoinen höyryhinuri, joka hoiti yhtiön hinaustarpeet, massaproomujen hinaukset Kissakoskelta Otavaan sekä pinotavaraproomujen ja tukkilauttojen hinaukset. Sekin laiva on moottoroitu ja jonkun helsinkiläisen huvikäytössä.
Toivo, liikemies Kuitusen omistama pieni laiva, liikennöi Puulalla ehkä jo sodan aikana suorittaen henkilökuljetuksia ainakin vähän aikaa sodan jälkeen.
Joutsen oli hinaaja, jonka omistajasta ei ole tietoa.
Puula, mahdollisesti ensimmäinen matkustajalaiva Puulalla, purettiin jo vuosisadan alkupuolella.
Rovia käytettiin lastiproomuna. Ihmiset tunsivat sen nimellä Vanha Puula.
Koskensaari oli kookas hinaaja, omistaja Marttinen Otavasta, toimi Puulalla 1950-luvulla.
Sisko, otavalaisen liikemies Topeliuksen omistama. Myyty Puumalaan 1920-luvun paikkeilla, missä ollut matkustaja-aluksena vuosikymmeniä Puumala-nimellä, ja sen jälkeen kokenut muodon-, rakenne- ja omistajamuutoksia kotipaikkanaan eri paikkakunnat. Nykyisin moottoroituna jälleen Puulalla (Kangasniemellä - Seppänen) yksityiskäytössä.
Ilmari ja Puulavesi olivat varsinaiset matkustajalaivat. Reittiliikenne Otava - Kangasniemi ja Otava - Hirvensalmi tai Otava - Kortesalmi ajettiin joka päivä koko purjehduskauden ajan niin kauan kuin jääesteet sen sallivat vuoropäivin. Kuljetukset käsittivät matkustajat ja kaikki ihmisten tarvitsemat tavarakuljetukset sekä arkisin jopa eläimet: lehmiä, sikoja ja hevosia myöten reitin päätepisteestä toiseen ja kaikista reitin varrella olevista laitureista tai laitureihin. Kerrottiin, että kerran Väisälästä tuotu kookas härkä ei tykännytkään laivakyydistä vaan repäisi itsensä irti ja hyppäsi reilingin yli järveen kulkevasta laivasta ja ui rantaan.
Syksyisin lähinnä Puulavesi jatkoi liikennettä luultavasti kauppiaiden tavararahtien takia särkien saaristolaisten sillat eli jäät, jotka eivät voineet väylän kohdalta vahvistua. Siten laivaliikenteestä oli kielteiset puolensakin. Näidenkin rivien kirjoittelija putosi kerran 1930-luvulla syksyisen iltayönpimeydessä kotimatkallaan laivan samana iltana särkemään väylään, jään muuten ollessa vahvaa ja kulkemiskelpoista. Kauppiaille lähinnä reittien päätepisteisiin tuleva rahtitavara lastattiin suoraan rautatievaunusta tai varastosta Otavan satamassa ilman koneapua.
Monet tavarat olivat sadan kilon säkeissä, joten niiden lastaus alas lastiruumaan ja sieltä pois käsipelissä ilman koneapua korkeuseron ollessa useita metrejä ei ollutkaan mitään lasten touhua. Sunnuntaisin matkustajalaivat ajoivat ns. kirkkovuorot, toinen Kangasniemelle ja toinen Hirvensalmelle. Näitä vuoroja väylän varrella asujat käyttivät kuka kirkko- kuka huvi- tai riijuureissuillaan ja ne olivat eräitä kesän kohokohtia helluntaina ja juhannuksena. Siihen aikaan arvostettiin sunnuntai lepopäivänä. Tällöin oli laiturien luona ihmisiä lähinnä nuoria ja lapsia, mutta myös vanhempia vastaanottamassa kirkolla kävijöitä.
Ilmarissa oli päällikkönä Marttinen-niminen mies ja Puulavedessä Vihtori Tillanen. Joskus Puulavedessä oli ollut Puntanen-niminen päällikkö. Oli tapana, että päällikkö ajoi laivan laituriin ja ulos sekä kapeikot. Yleisesti tunnettiin sanonta: "Täys voima sano Puntanen Puulaveelle". Siihen aikaan oli laivoissa kirkas messinkitorvi, jota pitkin annettiin komennot konehuoneeseen. Kyllä täytyy myöntää, että meille silloisille saaristolaislapsille laivat olivat ihailun kohde varsinkin sunnuntaisin laiturissa käydessään. Kai me pojat jo tunsimme mikä mikin laiva oli savustaan puhumattakaan äänestään.
Perinnetieto kertoo vielä Helmi ja Matti -laivasta sekä laivasta, joka olisi hukkunut Karttuun selälle ja jota ei ole koskaan löydetty.
Oman historianlukunsa muodostavat puutavaran vesikuljetuksissa lastiproomut Puulallakin. Proomujen määrästä ei voi esittää muuta kuin arvioita. Proomuja omistivat ainakin seuraavat yritykset: VR, Läsäkoski, Muotka, Karhula, Kymi ja mahdollisesti Kuitunen, Topelius ja Pasonen. Samanaikaisesti liikenteessä oli kunnossa olevia arviolta 25 kappaletta.
Höyrylaivojen ja lastiproomujen aikakausi Puulalla kesti noin 70 vuotta. Matkustajalaivojen osuus oli ehkä 10 vuotta lyhyempi päättyen lopullisesti vuoteen 1950 mennessä. Hinaajien ja proomujen liikenne päättyi vuoteen 1960 mennessä. Laivaliikenteen parhaat vuodet päättyivät matkustajalaivojen osalta jo 1930-luvun alussa linja-autojen yleistyttyä ollen lopulta lähinnä kauppiaiden raskaan rahdin kuljettajana lukuunottamatta sunnuntaisia kirkkomatkoja. Sitä vastoin hinaajien ja proomujen käyttö jatkui täydellä teholla aina 1950-luvulle kunnes halpa öljy, koneistuvat metsätyöt sekä kuorma-autojen hydrauliikan kehitys melko jyrkästi lopettivat kannattavuuden.
Laivaliikenteen ympärille tietysti kertyi monenlaista tarinaa ja kaskua vuosien mittaan. Työ oli kovaa ja likaista lähinnä proomuissa ja siihen harvat pystyivät. Vaikka työ oli kausiluontoinen, se monen kohdalla saattoi olla lyhytaikainen. Kauimmin lastuutöissä olleet miehet, heidän voimiensa ehtyessä, toimivat proomujen kippareina eli ajomiehinä.
Kerran tällainen vanhempi mies ajoi Irman vetämää proomuroikan yhtä proomua Vaimosniemen kanavassa. Varmaankin vastaantulevan potkurivirran takia proomu yritti kääntyä poikittain kanavassa. Liikettä oikaistessa proomun peräsin tavoitti kanavan laitakiveykseen seurauksella, että leipäpuu eli peräsimen ohjausparri heitti miehen pöminän katolta laidan yli kanavaan hänen jäädessä perästä tulevan proomun alle. Seuraavasta proomusta tapaus tietysti huomattiin, joten perän takana oli mies haan kanssa vartoomassa ylimenoa ja pudonneen miehen tuloa näkyville ja ilmestyihän se loukkaantumattomana onnistuen niin hyvin, että oli piippukin pysynyt hampaissa, mutta sammunut se kai lie ollut.