INKOO:
(Svala & Joutsi * viimeisimmät lisäykset: 1.2.2016)

(Wikipedia, 2012): Inkoo (ruots. Ingl) on Suomen kunta, joka sijaitsee Länsi-Uudellamaalla Helsingistä noin 55 kilometriä länteen. Se on rannikkokunta, joka rajoittuu lännessä Raaseporiin, pohjoisessa Lohjaan ja idässä Siuntioon. Merellä rajaa on lisäksi Kirkkonummen kanssa.
Inkoo on maantieteellisen keskipisteen mukaan tarkasteltuna manner-Suomen kolmanneksi eteläisin kunta. Keskustaajamassa, joka sijaitsee Inkoonlahden pohjukassa, asuu noin puolet kunnan asukkaista. Degerby on toiseksi suurin taajama, ja muita kyläkeskuksia ovat Inkoon asema, Tähtelä (ruotsiksi Täkter), Päivölä (ruotsiksi Solberg), Fagervik ja Barösund. Inkoon halki kulkee muutamia pienehköjä jokia, kuten Inkoonjoki keskustan läpi ja merkittävimpänä Ingarskilanjoki kunnan itäosassa.
Suurimmat järvet ovat Marsjön ja Bruksträsket (Ruukinjärvi) Fagervikin lähettyvillä, missä on myös pitkä ja kapea Fagervikinlahti.
Inkoo on Suomen eteläisimpiä osia ja kuuluu näin hemiboreaaliseen metsävyöhykkeeseen eli tammivyöhykkeeseen, joka kulkee pohjoisimmillaan juuri Suomen eteläisimmällä rannikolla. Inkoon metsät ovat pääosin kuusimetsiä, mutta lehtoja ja kuivia mäntykankaitakin on runsaasti. Vallitsevat metsätyypit ovat tuorekangas ja lehtomainen tuorekangas. Kaikki suomalaiset jalot lehtipuut kasvavat luonnonvaraisina Inkoossa. Inkoo on suotuisaa aluetta hedelmäpuille, kuten päärynöille, luumupuille, kirsikkapuille ja kestävimmille persikkapuille. Inkoon leudon ilmaston takia puutarhoissa voidaan jotenkuten myös kasvattaa erikoisempiakin puutarhakasveja, kuten pyökkiä, atsaleoja ja japaninvaahteraa. Nämä lajit eivät menesty paljoa pohjoisempana Suomessa ulkotiloissa.

Inkoon edustalla on laaja saaristo, jonka merkittävin osa sijaitsee Barösundissa kunnan länsiosassa. Kapeat ja pitkät salmet erottavat toisistaan sen suurimpia saaria (Orslandet, Barölandet ja Älgsjölandet). Mantereelta johtaa silta Barölandetiin, josta puolestaan kulkee yksi Suomen harvoista säännöllisistä lossiyhteyksistä suurimmalle saarelle Orslandetiin. Inkoon saaristo on hyvin suosittua kesämökkialuetta (noin 2000 kesäasuntoa ja 300 pysyvää asukasta).
Inkoon ulkosaaristoon eräille saarille on istutettu mufloneita, jotka ovat menestyneet ympäri vuoden erinomaisesti saariston leudossa ilmastossa.

Historia: Vanhimmat todisteet ihmisasutuksesta Inkoon alueella ovat n. 10 000 vuoden takaa, ajalta jolloin Suomusjärven mesoliittinen kulttuuri asutti suurinta osaa Suomen alueista, mukaanlukien Inkoota. Vuonna 1646 tukholmalainen Carl Billsten vanhempi perusti Fagervikiin masuunin, jonka rautamalmi tuotiin Ruotsista. Isonvihan jälkeen 1700-luvun alussa rautaruukki oli ehtinyt rappeutua, mutta elpyi jälleen, kun sen ostivat Hisingsin veljekset. Sen yhteyteen rakennettiin 1730-luvulla kirkko sekä 1770-luvulla yksi Suomen ensimmäisistä ja merkittävimmistä rokokootyylisistä kartanoista. Ruukin ympärille muodostui pieni yhteiskunta työläisasuntoineen. Suomen siirryttyä Venäjän hallintaan vuonna 1809 alkoi ruukin alamäki. 1820-luvulla lopetettiin rautapellin valmistus ja 1850-luvulla masuunin käyttö. Lopullisesti ruukki lakkautettiin vuonna 1902. Sitä on restauroitu 1980-luvulla.
Suomen ensimmäiset perunat tuotiin Fagervikiin saksalaisten ruukkityöläisten mukana 1700-luvulla. Siitä sai alkunsa inkoolainen perinneruoka, inkoonpuuro eli perunapuuro, johon tulee ruisjauhoa ja runsaasti perunoita.

Hangon ja Hyvinkään välinen rautatie avattiin liikenteelle vuonna 1873, ja se sivusi Inkoon luoteisosaa. Lähin asema oli Mustio. Aiemmin henkilöliikenne oli hoidettu höyrylaivoilla, joita meni kolmesti viikossa Helsinkiin ja matka kesti viisi tuntia. Helsingin ja Karjaan välinen rantarata valmistui vuonna 1903, jolloin inkoolaisten matkustus nopeutui entisestään. Helsinkiin pääsi nyt nopeimmillaan tunnissa ja 31 minuutissa – kolme kertaa päivässä. Inkoon aseman lisäksi juna pysähtyi myös Tähtelässä ja Päivölässä.

Toisen maailmansodan jälkeen Suomi luovutti rauhanehtojen mukaisesti Porkkalan alueen Neuvostoliitolle 50 vuodeksi. Siihen kuului myös lähes kokonaan silloinen Degerbyn kunta ja osa Inkoon kuntaa. Alue tyhjennettiin kymmenessä päivässä. Se saatiin takaisin jo 1956, mutta sinä aikana se oli ehtinyt muuttua lähes tunnistamattomaksi. Pian palautuksen jälkeen Degerby liitettiin osaksi Inkoota.
Nykyään Inkoo on kasvava kunta. Se kuuluu Helsingin työssäkäyntialueeseen ja saa myös osansa Helsingin seudun kasvusta. Kuntaan muuttavat ihmiset ovat lähinnä suomenkielisiä, ja niinpä aiemmin täysin ruotsinkielisen kunnan kielisuhteet ovat jo pitkään olleet tasoittumassa. Vuonna 2006 oli ruotsinkielisiä 55,4 prosenttia ja suomenkielisiä 41,8 prosenttia. Inkoon seurakunta on kaksikielinen, ja se kuuluu Porvoon hiippakuntaan.

Kylät ja taajamat: Backa, Barösund, Bastö, Billskog, Bjurs, Bolstad, Breds, Bredslätt, Böle, Dal, Dams, Degerby, Degerö, Elisaari (Älgsjö), Espings, Fagervik, Finnböle, Finnpada, Femböle, Grlmarböle, Gumböle, Glrdsböle, Haga, Halvdels, Hirdal, Hovglrd, Illans, Ingarskila, Inkoon asema (Ingl station), Inkoon kirkonkylä (Ingl kyrkoby), Innanbäck, Joddböle, Johannesberg, Jutans, Kalkulla, Kopparnäs, Krämars, Kusans, Kämpbacka, Kärr, Lillramsjö, Linkulla, Llgnäs, Llngvik, Malm, Mossaböle, Näs, Ors, Pllsböle, Päivölä (Solberg), Rankila, Rldkila, Rövass, Siggböle, Sonasund, Stormora, Storramsjö, Ström, Stävö, Svartbäck, Svenskby, Slgars, Torp, Torstholm, Tähtelä (Täkter), Utanlker, Vars, Vassböle, Västanby, Västankvarn, Västerby, Västerkulla, Västersolberg, Llkila, Llö, Österkulla, Östersolberg ja Överby.

Inkoossa on vuosisatainen perinne maanviljelyssä, karjanhoidossa ja kalastuksessa, jotka ovat täydentäneet toisiaan. Kalastusta on harjoitettu niin kauan kuin alueella on ollut asutusta. 1750-luvulta alkaen alkoi ilmaantua kalastajatorppia, joiden lukumäärä kasvoi tasaisesti ja ne levisivät vähitellen myös aiemmin asumattomaan ulkosaaristoon. Parhaimmillaan 1900-luvun alussa saaristossa oli lähes satakunta kalastajaperhettä, kunnes niiden määrä alkoi taantua (enää 20 perhettä vuonna 1980). Kalastajatorpparit saivat lunastusoikeuden vuonna 1924.
Maanviljelyssä ensimmäiset torpat perustettiin jo 1600-luvun puolivälissä, ja niiden huippuaikaa oli 1800-luku. Niittymaita kynnettiin pelloiksi 1930-luvulle saakka, jolloin lisääntyi myös maidontuotanto ja juurikkaiden viljely. Lehmiä oli pitkään enemmän kuin inkoolaisia. 1960-luvulla maatalous koneellistui lähes täydellisesti. Vielä vuonna 1970 maanviljely oli inkoolaisten merkittävin elinkeino 36 prosentilla – kymmenen vuotta myöhemmin määrä oli pudonnut 14 prosenttiyksikköä. Inkoossa on useita kauppapuutarhoja; niistä Gripans on tullut tunnetuksi neilikoistaan.
Joddbölessä on 1000 megawatin hiililauhdevoimala, joka otettiin käyttöön vuonna 1977. Se on lajissaan Pohjoismaiden suurin. Voimalan yhteydessä on syväsatama, jonka väylä on ruopattu 13 metrin syvyiseksi. Barösundissa on yksi 2 megawatin tuulivoimalaa, Kopparnäsiin suunniteltiin myös ydinvoimalaa 1970-luvulla, mutta kunnanvaltuusto torjui suunnitelman yhden äänen enemmistöllä vuonna 1975.

Keskustassa palvelee terveyskeskus, muutamia kauppoja (joista Varubodenin yhteydessä on asiamiesposti), pankki, kirjasto ja hieman ulompana keskustasta sijaitsee Länsi-Uudenmaan Pelastuslaitoksen Inkoon VPK:n paloasema. Inkoon Sairaankuljetus Oy tarjoaa sairaankuljetuspalveluja kellon ympäri. Kiireelliset sairaankuljetustehtävät yritys hoitaa yhteistyössä Inkoon VPK:n kanssa. Inkoon VPK myös tarjoaa sammutus- ja pelastuspalvelut Inkoon alueella ainoana palokuntana.
Degerbyssä on pankin ja kirjaston sivupisteet sekä kauppa. Barösundissa on pieni kauppa ja kahvila. Bärösundin kaupan lähellä on myös Inkoon VPK:n Bärösundin osasto jolla on käytössään mönkijä ja vene. Osasto suorittaa lähinnä kiireellisiä ensihoitotehtäviä saaristossa.

Inkoon rautatieasemalta (noin 5 km keskustasta luoteeseen) kulkee lähi- tai taajamajuna arkipäivisin seitsemän kertaa päivässä Karjaalle ja kuusi kertaa päivässä Helsingin suuntaan. Bussiliikennettä on Helsingin ja Karjaan suuntaan useita kertoja päivässä sekä Lohjalle muutaman kerran päivässä. Inkoon keskustassa on pienvenesatama.

Nähtävyyksiä: Fagervikin ruukki (1646), kartano (1772–73) ja puukirkko (J. F. Schultz, 1737). Kartanon pihalla on englantilais- ja ranskalaistyyppinen puutarha sekä kiinalainen paviljonki. Kirkossa on Suomen vanhimmat alkuperäiskunnossa olevat urut. Ympäristö on osa Snappertunanjoen-Fagervikin kansallismaisemaa.
Inkoon kirkko (1200-luku) on omistettu merenkulkijoiden suojeluspyhimykselle pyhälle Nikolaukselle (tunnetaan myös joulupukkina). Kirkossa on krusifiksi 1300-luvulta, seinämaalauksia 1400-luvulta ja barokkityylinen alttaritaulu 1700-luvulta. 1500-luvulta peräisin oleva, mustan surman tuhoihin liittyvä seinämaalaus "Kuolemantanssi" on harvinaisuus.
Degerbyn nykyinen kirkko (1931–32) korvasi 1747–48 rakennetun puukirkon.
Kuninkaantie (Fagervik–keskusta–Innanbäck–Degerby).
Gammelglrdenin kotiseutumuseo keskustassa, jossa on 1700-luvulta peräisin oleva päärakennus ympärillään liitereitä, majoja, savusauna ja tuulimylly. Esillä on myös runsaasti esineistöä.
Museo Degerby Igor, joka kertoo Porkkalan vuokra-ajan tapahtumista 1944–56.
Malmtorpin talonpoikaismuseo; vuonna 1877 rakennettu asuinrakennus, joka on sisustettu alkuperäiseen tyyliin.
Museo Torpin Tykit, esillä noin 40 tykkiä, aseita, ajoneuvoja, univormuja, pienoismalleja ja Mi-8-kuljetushelikopteri.


(Degerby - enemmän kuin kylä, 2016): Degerbyn kunta 1867-1945 ~ Kun Inkoon pitäjänmakasiini, tuohon aikaan keskeinen sosiaalipalvelu, kävi ahtaaksi, degerbyläiset ehdottivat 1849 että he voisivat rakentaa oman viljamakasiinin. Hanke toteutui ja paikaksi valittiin Ollasin Västerkrokbybacken. Ehdotus oli niin rohkea, ettei sitä sata vuotta aikaisemmin olisi edes uskallettu ajatella. Kun kunnallishallinnosta säädettiin 1867, käytettiin tilaisuus hyväksi ja Degerbystä muodostettiin oma kunta. Siihen liitettiin 24 kylää, joista läntisimmät olivat Flyt, Västersolberg ja Rådkila. Ensimmäinen koulu avattiin 1874 kirkonkylässä.
Kunnallislautakunnan ensimmäinen puheenjohtaja oli suurtilallinen Gustaf Adolf Lindroth Kocksbystä, ja kuntakokousta johti urkuri Otto August Svanberg. Lindroth ja Nysten olivat usein toistuvia nimiä kunnan johtopaikoilla, ja kunnallislautakunnan viimeinen puheenjohtaja oli Thure Lindroth, Gustaf Adolfin pojanpoika. Hallinnon perusperiaate oli yksinkertainen: jos toimenpiteestä oli kuluja, oli aina parempi jos nämä saatiin siirrettyä seuraavalle vuodelle, mutta jos toimenpiteestä seurasi säästöjä, oli siihen heti ryhdyttävä. Tällä talousopilla Degerbystä tuli hyvin hoidettu pieni kunta, jossa oli lopulta seitsemän koulutaloa, kunnantupa, kirjasto, lastenhoitola, terveyssisar ja palopäällikkö. Byrokratiasta ei juuri voinut puhua: kerrotaan, että taksoituslautakunnan puheenjohtaja maksoi veron omasta pussistaan, mikäli joku ei kyennyt siitä selviämään.
Kirkonkylässä oli kirkon lisäksi kunnankanslia, Rosenberg, joka nykyään toimii kyläkonttorina, sekä 1891 perustettu posti. Kunnan toinen keskus Solberg (Päivölä) oli vilkas pieni taajama. Siellä sijaitsi rautatieasema, jonne vietiin maito aamuisin ja josta kirjeenkantajat hakivat postin Degerbyhyn, Strandiin, Kopparnäsiin ja Degeröhön. Solberg muistuttikin hieman kauppalaa, vaikutteille avointa ja ennakkoluulotonta.
Jatkosodan päättyessä Degerbystä tuli osa Porkkalan neuvostoliittolaista sotilastukikohtaa. Degerbyn kunta lakkasi olemasta 1. tammikuuta 1946, eikä Degerbystä sinnikkäistä yrityksistä huolimatta koskaan enää vuokrakauden jälkeen tullut itsenäistä.

Porkkalan vuokrakausi 1944-1956: Porkkalan kohtaloon on aina vaikuttanut sen strateginen sijainti Suomenlahden kapeimmalla ja matalimmalla kohdalla. Tämä koskee myös ajanjaksoa 1944-1956, jolloin Porkkala oli osa Leningradin piiriä, ja alueen venäjänkielinen nimi oli Porkkala-Udd.
Jo ennen sotia yhteistyö virolaisen linnakkeen Naisaaren ja suomalaisen Mäkiluodon välillä oltiin aloitettu. Saarten välimatka on ainoastaan 36 km. Merenpohjaan laitettiin suuressa salaisuudessa kaapeli, joka mahdollisti yhteisen tulenjohdon. Sotien aikana saksalaisten ja suomalaisten toimesta samaan kohtaan asetettiin kaksi sukellusveneverkkoa, jotka toimivat esteenä neuvostosukellusveneille - ja etenkin turvaamaan ruotsalaisen rautamalmin kuljetukset Saksaan. Nämä verkot olivat niin haitaksi neuvostoliittolaiselle sukellusveneliikenteelle, että Stalin suostui aselepoon syyskuussa 1944, jolla oli Suomen kannalta kovat seuraukset. Suomi menetti suuria osia Karjalasta, Petsamon, osan Sallaa ja joutui lisäksi luopumaan Porkkalasta 50 vuodesi - eli vuoteen 1994.
Kaksi kolmasosaa Kirkkonummesta, kolmasosa Siuntiosta ja melkein koko Degerbyn kunta kuului vuokrattavaan alueeseen. Näin Neuvostoliitto pysty hallitsemaan koko Baltian. Yli 7 200 porkkalalaista evakuoi, joista 1 1170 oli degerbyläisiä. Koska ainoastaam kolme kahdestakymmenestäneljästä Degerbyn kylästä jäi Suomen puolelle, Degerbyn kunta liitettiin Inkoon kuntaan 1946.
Porkkalaan sijoitettiin ainakin 30 000 neuvostoliittolaista, todennäköisesti vielä enemmän. Noin kolmasosa oli siviilejä, upseerien perheenjäseniä, sairaanhoitajia, opettajia jne. Heinäkuussa 1955 Neuvostoliitto päätti Nikita Hruštšovin aloitteesta paluttaa Porkkalan alue Suomelle. Tällöin varusteet olivat jo vanhentuneet ja Kaliningrad oli parempi paikka Itämeren alueen vartioimiseen. 300-500 bunkkeria räjäyettiin, jälkiä peitettiin ja neuvostolaiseten evakuointi toimitettiin kaikessa kiireessä. Raja avattiin virallisesti 26. tamiikuuta 1956. Porkkalalaiset saivat ensimmäistä kertaa käydä alueella 4. helmikuuta.
Kovan poliittisen taistelun jälkeen porkkalalaiset saivat lunastaa maansa takaisin. Evakuoinnin yhteydessä porkkalalaiset olivat saaneet valtiolta korvaukset omistamista maasta ja kiinteistöistä, aivan kuten runsaat 400 000 karjalaista. Degerbyn kunta liitettiin Inkoon kuntaan 1. tammikuuta 1946. Seurakunta liitettiin Inkoon seurakuntaan 1. tamiikuuta 1950. Muutosta tähän tosiasiaan ei olla saatu sitten 1956 Neuvostoliiton palautettua Porkkalan alueen. Degerbyläiset ovat inkoolaisia. Mutta todella vahvasti myös degerbyläisiä (Degerby - enemmän kuin kylä, 2016).

Inkoon kivikirkko:

A) Inkoon kivikirkko 1200-luvulta. Kuvasi vuonna 2006 nimimerkki "Miraceti" (lisenssi, OK).

Inkoon kirkko on kirkkorakennus Inkoossa Länsi-Uudellamaalla. Pyhälle Nikolaukselle pyhitetty kirkko on kaivausten ja muuritutkimusten perusteella rakennettu kolmessa vaiheessa, joista viimeisin tuotti nykymuotoisen kirkkorakennuksen. Markus Hiekkasen mukaan ensimmäinen vaihe muurattiin aikaisintaan 1430-luvulla, toinen vaihe ehkä 1400-luvun jälkipuoliskolla ja viimeinen vaihe luultavasti 1510-luvulla. Paikalla on kuitenkin todennäköisesti sijainnut puukirkkoja jo seurakunnan perustamisesta lähtien, joka tapahtui 1200-luvun alussa. Jälkeenpäin on kirkkoa jouduttu uusimaan ja kunnostamaan useasti, kun esimerkiksi vuonna 1623 salama tuhosi sen katon. Kellotapuli rakennettiin kirkon vierustalle vuosina 1739–1740.
Kirkon pohjoisseinällä olevassa seinämaalauksessa on Suomen ainoa säilynyt kuolemantanssikuvaelma. Keskiaikaiset maalaukset ovat tyyliltään samankaltaisia Lohjan ja Hattulan kirkon maalausten kanssa, ja ne on melko varmasti maalattu 1510-luvulla. Kirkon sankarihautausmaan muistomerkin on suunnitellut arkkitehti Arne Rancken v. 1949 (Wikipedia, 2016).

B) Inkoon rautatiekulttuuria:

Inkoon asema:

B) Antti Havukainen kuvasi Inkoon asemalla 23.10.2014 (käyttölupa 2016-1-I): "Puoli viiden kohtaus Inkoossa."

Otto Karikoski kuvasi Inkoon rautatieaseman syksyllä 2011 (lisenssi, OK ~ the Creative Commons Attribution-Share Alike 3.0 Unported license).

Inkoon rautatieasema (lyh. Iko, ruots. Ingå järnvägsstation) on rautatieasema Rantaradalla. Asemalla pysähtyvät Y-junat. Inkoon asema sijaitsee 19,3 kilometrin päässä Siuntion asemalta ja 16 kilometrin päässä Karjaan asemalta. Laitureita siirrettiin asemarakennuksesta länteen päin 1990-luvulla. Karjaalle liikennöidään raiteelta 1, Helsinkiin taas vuorosta riippuen joko raiteelta 1 tai 2 (Wikipedia, 2016).


Tähtelä (Täkter):

Tähtelän asema kuvattuna vuoden 1920 aikoihin - kuvaaja ei tiedossa. Kiitos: Jyrki Längman.

Tähtelän asema sijaitsee rantaradan Helsinki-Karjaan osuudella - Inkoon asemasta vain noin viisi kilometriä itään Helsingin suuntaan. Inkoon kunnan alueella sijaitsevat myös Helsingin suuntaan asemat Tyris ja Päivölä.

Tähtelän asemarakennus rakennettiin Bruno Granholmin pysäkkirakennusten tyyppipiirustusten mukaan, ja se valmistui 1903. Naapurinsa Päivölän tapaan myös Tähtelän asemaa laajennettiin 1910. Laajennuksen aikainen ulkoasu on säilynyt rakennuksessa hyvin. Aseman pohjoispuolella toimi tiilitehdas, jonne johti tehdasrata.
Asema sijoitettiin Inkoon-Lohjan maantien risteyksen tuntumaan, Tähtelän kyläkeskuksen pohjoispuolelle. Tähtelän ja Ingaskilan alue oli yksi kunnan suurimmista kyläkeskuksista kansakouluineen ja sahoineen.
Tähtelä muutettiin 1963 laiturivaihteeksi ja 1968 miehittämättömäksi seisakevaihteeksi. Tavaraliikenne lopetettiin 1976, viimeinen vaihde purettiin 1987, ja henkilöliikenne lopetettiin 1993.
Asemarakennus siirtyi Senaatti-kiinteistölle ja edelleen myyntiin 2007. Asemarakennus on (2009) yksityiskäytössä (tiedot: Radan varrella-kirja).

Tähtelän asema Mika Vähä-Lassilan kuvaamana (käyttölupa 2015-11-A).


Päivölä (Solberg):

Antti Havukainen kuvasi Päivölässä 21.1.2016 (käyttölupa 2016-1-I): "Päivölä, Inkoo, välillä Inkoo–Siuntio ~ dieselkäyttöinen sähköjuna etenee kohti Ilmalaa."

Päivölän rautatieasema (ruots. Solberg järnvägsstation, lyh. Plä) on entinen rautatieliikennepaikka Inkoon Päivölässä noin 12 kilometriä Inkoon asemalta itään. Asema avattiin syyskuussa 1903 silloisen Degerbyn kunnan alueelle. Päivölän asema siirtyi Porkkalan vuokrauksen myötä Neuvostoliitolle vuonna 1944. Päivölä sijaitsi lähellä alueen rajaa, ja sitä korvaamaan perustettiin Tyriksen seisake noin kilometri Turun suuntaan. Porkkalan palauduttua Suomelle Päivölä otettiin uudelleen käyttöön, vaikka kylä ei ollutkaan enää yhtä vilkas kuin ennen vuokrausta. Miehitys asemalla lopetettiin maaliskuun 1968 alussa, ja samalla se alennettiin seisakevaihteeksi. Myöhemmin samana vuonna aseman ratapiha purettiin yhtä sivuraidetta lukuun ottamatta. Asemarakennuksessa toimi posti vuoteen 1991 asti, vaikka radan linjaus siirtyikin pohjoisemmaksi jo syyskuussa 1982. Rataoikaisulle ei alun perin pitänyt avata seisaketta, sillä Tyriksen seisake oli huomattavasti vilkkaampi, mutta uusi seisake avattiin kuitenkin 12.9.1982. Lopullisesti liikennepaikka lakkautettiin 2.6.1991, vaikka paikallisjunien pysähdykset oli korvattu VR:n linja-autoilla vuoden alusta lähtien. Päivölän asemarakennus on nykyisin yksityiskäytössä (Wikipedia, 2016).


Tyris:

Eljas Pölhö kuvasi 20.5.1984 (käyttölupa 2014-1-A): "Aamupikajuna Helsingistä Turkuun (P121, veturi 2726) ohittaa Tyris -nimisen seisakkeen. Seisakerakennus on osittain kuvaajan auton takana, mutta parempaakaan kuvaa siitä en tainnut ottaa. Vaunussa mainostetaan Posion juhannusjuhlia."

Fagervikin ruukkiyhdyskunta kartanoineen ja kirkkoineen:

C) Suomen teollisuus alkoi rautateollisuudesta. Suomen puolella oli jonkin verran malmia, mutta varsinkin metsiä ja vesivoimaa. Pääosa malmista tuotiin Tukholman saaristosta meriteitse. Kuvassa Fagervikin ruukkiyhdyskunta kartanoineen ja kirkkoineen Uudenmaan rannikolla - nykyisessä Inkoo kunnassa. Kuva on Matti Klingen kirjasta 'Lyhyt Suomen historia' (2011 ~ Otava).

(Wikipedia, 2013): Fagervik on kartano ja kylä Inkoossa. Fagervikissa toimi 1646–1902 Suomen vanhimpiin kuulunut rautaruukki, jonka historiallinen alue on säilynyt nykypäiviin asti. Fagervikissa on myös kyläkirkko ja sen ympärillä matalia puisia työväenasuntoja. Fagervikin–Snappertunanjoen alue on maisemallisesti vaihtelevaa ja pienipiirteistä. Murroslaaksojen pohjilla virtaavat joet ja ravinteikkaat järvet luhtineen ja ympäryssoineen ovat alueen arvokkainta luontoa. Alue on yksi Suomen kansallismaisemista.
Fagervikin kartanon päärakennus, jonka on suunnitellut arkkitehti C. F. Schröder, on valmistunut vuonna 1773. Kartano suojeltiin Uudenmaan lääninhallituksen päätöksellä 1992.
Fagervikin puisto on perustettu 1700-luvulla. Kartanon pohjoispuolella puisto on laaja, englantilaistyyppinen maisemapuisto ja kartanon eteläpuolella puisto on hoidetumpi, lähinnä barokkityylinen muotopuutarha, jossa sijaitsee mm. komea suihkulähde ja uusgoottilainen, kunnostettu kasvihuone. Vaativien kasviharvinaisuuksien kasvatukseen viehättyneen Fridolf Hisingerin aikaan Fagervikissa oli omat huoneensa muun muassa ananaksen, orkideoiden, kamelioiden ja palmujen kasvatukseen. Parhaimmillaan orkideahuoneessa oli 45 eri lajiketta.

Fagervikin kirkko Bruksträsket-järven rannalla. Osa Fagervikin kartanoa taustalla. Kuvasi Matti Paavola kesällä 2009 (lisenssi, OK).

Kristian Bäckström kuvasi (lisenssi, OK) keväällä 2008 Fagervikin kartanon päärakennuksen (Schröder, 1773).

Mahdollisia kysymyksiä, korjauksia tai lisätietoja voi sivuston kokoajille lähettää helposti sähköpostilla:

PALAUTE (e-mail)

Takaisin etusivulle.