A) HEINÄVESI ~ perustietoja: Heinävesi on kunta Etelä-Savossa. Heinävesi on luonnonkauneudesta tunnettu matkailukunta. Siellä sijaitsevat muun muassa Pohjoismaiden ainoat ortodoksiset luostarit Valamon munkkiluostari ja Lintulan nunnaluostari, kalastuskohteet Karvionkoski ja Kermankoski, kaakeliuuneja valmistava Tulikivi sekä kansallismaisemaksi luettu Heinäveden vesireitti, johon sisältyy kuusi sulkukanavaa. Heinäveden keskus on sen kirkonkylä, jossa sijaitsee Josef Stenbäckin suunnittelema kirkko. Kunnan pinta-alasta noin 18 prosenttia on vettä. Suurimmat järvet ovat Kermajärvi ja Juojärvi, jotka ovat huomattavan puhdas- ja kirkasvetisiä. Naapurikunnat: Savonlinna (Etelä-Savo), Varkaus (Pohjois-Savo), Leppävirta (Pohjois-Savo), Tuusniemi (Pohjois-Savo), Outokummun kaupunki (Pohjois-Karjala) ja Liperi (Pohjois-Karjala). Kangaslampi (ennen Etelä-Savo) liitettiin Varkauteen tammikuun alussa 2005. Samalla se siirtyi Pohjois-Savon maakuntaan. Heinäveden pohjoisimmassa paikassa sijaitsee myös kolmen maakunnan rajapyykki: Etelä-Savon, johon Heinävesi kuuluu, sekä Pohjois-Savon ja Pohjois-Karjalan. Palokin kylässä sijaitsee savottamuseo Kämppä Riski. Palokissa sijaitseva Ronttopuisto on seppien takomatyömuseo ja vanhoja valokuvia kylässä olleesta sahasta ja vapaana virranneista Palokin koskista. Heinävesi sijaitsee koillisessa Etelä-Savossa ollen sen pohjoisin kunta. Heinäveden reitti, joka käsittää Kermajärven ja muita pienempiä järviä kuten Varisveden ja Ruokoveden, halkoo kunnan kahtia. Kunnan läntiselle puoliskolle jäävät osat kuuluvat Soisalon saareen, joka on Suomen suurin saari. Runsas viidesosa kunnan pinta-alasta on veden peitossa. Kunnan sydämessä sijaitseva Kermajärvi kuuluu Natura-alueeseen. Sen rannat ovat hyvin kallioiset. Järven luoteispuoli on saaristoista ja eteläpuoli omaa laajan selkävesialueen Kermanselän. Korkokuvaltaan Heinäveden luonto on varsin vaihteleva korkeuserojen ollessa suuria. Kermajärvi lainehtii 80 metriä merenpinnan yläpuolella. Sen rannat ovat jyrkät ja kalliot nousevat jyrkästi järven pinnasta monesti kymmeniä metrejä. Korkeita kallioita on yhtä lailla muillakin järvillä kuten Kolovedellä. Korkeita mäkiä on paljon, esimerkkinä Juojärven saaressa Luutsalossa kohoava Tornimäki (noin 70 metriä järven pinnasta) sekä Kermajärven rantojen Kirkonmäki, Tynnörimäki ja Pääskyvuori yli 90 metrin korkeuseroillaan. Korkein kohta Heinävedellä on Pekkolanmäki Ruokoveden koillispuolella (200 mpy). Muut 190 metriä ylittävät mäet löytyvät kunnan kaakkoisosista. 180 metriä ylittäviä mäkiä on parisenkymmentä. Matalin kohta sen sijaan löytyy Kermajärven pohjasta, 56 metriä sen pinnan alla. Kunnan halki virtaava Heinäveden reitti on valittu kansallismaisemaksi. Se kuuluu Vuoksen vesistöön. Heinäveden reitille ovat tyypillisiä kapeat, mutkaiset vesistöt, saaristoiset järvenselät ja vanhat kanavat. Vuonna 1926 otettiin käyttöön mainoslause "Kappale kauneinta Suomea". Heinäveden reitin varrella ovat Pilpan, Vihovuonteen, Kerman, Karvion, Varistaipaleen sekä Taivallahden kanavat, joista Varistaipaleen kanava on samalla koko Suomen suurin. Kanavat ovat edelleen hyvässä kunnossa Heinäveden reitin käytön ahkeran käytön ansiosta. Heinäveden reitti on yksi Suomen suosituimmista vesireiteistä. Pääpiirtein: 1744 – Heinävedestä tulee Rantasalmen rukoushuonekunta. 1740-luvun puolivälin jälkeen ensimmäinen kappeli rakennetaan. 1840 – toinen kirkko rakennetaan. 1852 – Heinävedestä tulee itsenäinen seurakunta. 1869 – Heinävedestä tulee kunta. 1887 – toinen kirkko palaa. 1890–1891 – nykyinen, kolmas kirkko rakennetaan, vihitään käyttöön 1892. 1895–1916 – Heinäveden reitti kanavoidaan. 1905–1921 – Heinäveden Höyryvenhe Osuuskunta liikennöi Heinäveden reittiä. 1921–1968 – Heinäveden Höyrylaiva liikennöi Heinäveden reittiä. 1940 – Valamon luostari ja sen munkit muuttavat Papinniemeen. 1945 – Kivennavalta vuonna 1939 pakoon lähtenyt Lintulan luostari muuttaa Valamon lähelle Palokkiin. 1959 - yhä selvittämätön Tulilahden kaksoismurha. 1976 – Kermansavi aloittaa toimintansa Heinäveden Raaminmäessä. Heinäveden rautatieasema sijaitsee 43 kilometriä Varkaudesta itään rataosuudella Pieksämäki–Joensuu. Vihtarin asema sijaitsee noin kaksi kilometriä koilliseen Vihtarin kylän keskuksesta ja 20 kilometriä Heinäveden asemalta. Molemmat asemat ovat nykyään miehittämättömiä, liikenteenohjaustoimintoja hoidetaan kaukokäytöllä. Kaikki rataosuudella kulkevat junat pysähtyvät asemilla. Nimensä kunta on saanut nykyisen Heinäveden kunnan rajalla sijaitsevalta Heinävedenselältä, jota kautta Rantasalmen emäpitäjäläiset liikkuivat Heinäveden reittiä pohjoiseen Kermajärven suuntaan. Järvi antoi nimensä koko pitäjälle sekä reitille. Kermajärven nimi puolestaan on vanhempaa perua. Alueella vielä aikaisemmin liikkuneiden lappalaisten kielen sanasta juontuva nimi tarkoittaa nuorta peuranvasaa. Kerma-nimi on myös muun muassa samannimisillä kylällä ja koskella. Lappalaisten perua ovat mahdollisesti myös Pilppa, Petruma, Pölläkkä sekä Kolovesi. Hieman myöhemmältä ajalta lienevät Varistaipale ja Juojärvi.

B) VALAMO: Valamon luostarin pääkirkko, valmistunut 1977 - kuvasi kesällä 2006 nimimerkki "Pertsaboy" (GNU Free Documentation License). Valamon Kristuksen kirkastumisen luostari (Uusi-Valamo) on Suomen ortodoksisen kirkon luostari Heinävedellä Etelä-Savossa. Luostari jatkaa aiemmin Laatokan Valamon saaristossa Suomen neuvostoliitolle luovuttamalla alueella toimineen Valamon luostarin perinnettä kun tämä toisen maailmansodan jälkeen evakuoitiin Suomen nykyiselle alueelle. Luostari on juridiselta kannalta sama luostari kuin Valamon saaristossa vuonna 1717 uudelleen toimintansa alkanut Valamon luostari, kun Venäjä oli valloittanut Laatokan Karjalan uudelleen Suuressa pohjan sodassa. Luostarin aiemmasta historiasta ei ole jäänyt jäljelle dokumentteja. Talvisodan syttyessä luostarin johtajana toimi igumeeni Hariton (1933–1947). Vuoden 1939 matkailukausi oli Vanhassa Valamossa ollut tavallista vilkkaampi. Sodan mahdollinen syttyminen näkyi mm. siinä, että luostarin ruokavaroja ryhdyttiin luetteloimaan ja säännöstelemään, kun aiemmin esim. teetä ja sokeria oli aina ollut vuoden tarvetta vastaava määrä. Luostariin tuli myös kaksi luterilaista sotilaspappia, jotka järjestivät ehtoollistilaisuuden Uuden Jerusalemin skiitan kirkkoon. Kyseessä oli ensimmäinen kerta, kun Valamoon kuuluvassa kirkossa veisattiin luterilaisia virsiä. Kun talvisota oli syttynyt 30.11.1939, ryhdyttiin 10.12. evakuoimaan Valamon siviiliväestöä, ensimmäisenä luostarin poikakodin asukkaat sekä luostarin noviisit, jotka sijoitettiin Outokumpuun, Vanha-Sysmän kouluun. 20.12. ryhdyttiin evakuoimaan luostarin veljestöstä sairaat veljet sekä ne, jotka eivät olleet Suomen kansalaisia. Myös kaikkein arvokkain irtaimisto kuljetettiin pois näihin aikoihin. Näihin kuuluivat luostari perustaneiden pyhittäjäisien sarkofagit. Luostariin alkoi kohdistua ilmahyökkäyksiä ja pommituksia 6.1.1940 alkaen. Tuhoisimmat pommitukset tapahtuivat 2.2. ja 4.2.1940. Jälkimmäisen päivän iltana luostari oli yhtenä suurena tulimerenä. Luostarin arvokkaan, 29,000 nidettä käsittäneen kirjaston arveltiin tuhoutuvan, sillä pelastustoiminta piti keskittää muualle, ja siinäkin oli suuria ongelmia, sillä luostarin vesipumppurakennus oli tuhoutunut jo aikaisemmassa vaiheessa. Kirjastosta joku tiesi kertoa, että igumeeni Damaskin oli suunnitellut sen palonkestäväksi, ja tulipalojen laannuttua saatiin todeta, että se oli säilynyt vahingoittumattomana, vaikka yläpuolella ollut huoneisto olikin palanut. Säännöllinen luostarielämä Laatokan saarilla päättyi tähän. Luostarin vanhukset kuljetettiin yötä myöten kuorma-autolla Lahdenpohjaan ja sieltä edelleen Kannonkoskelle.[2][3] Tämä oli yksi monista evakuoinneista luostarin historian aikana, mutta nyt evakkomatka suuntautui ensi kertaa länteen. Luostariin jäi nyt vain viisi henkeä, joista osa oli maallikoita. Luostarin irtaimiston kuljettamisesta turvaan vastasi luostarin pappismunkki Paavali, joka toimi tuolloin sotilaspastorina. Moskovan rauhan astuttua voimaan 13.3.1940 jäi luostarin evakuoimiseen aikaa vain muutama päivä. Se tapahtui kuorma-autoilla Laatokan jäätä myöten, kun ensin oli kuljetettu pois saarella ollut sotilaskalusto. Luostarin kalleimmat taide-esineet lähetettiin Rautalammin kotiseutumuseoon. Arkkipiispan kehotuksesta myös kaikkien skiittojen kirkoista pyrittiin kuljettamaan pyhittäjäisien reliikit pois. Kaikki nämä kuljetettiin Lahdenpohjaan, jossa tavarat lastattiin junanvaunuihin ja koottiin myöhemmin Suolahteen odottamaan pysyvämpää sijoituspaikkaa. Evakuointi päättyi annetun aikarajan mukaisesti maaliskuun 18. päivän aamuna. Tuolloin luostarin pääkirkon 16 tonnin painoinen kello löi 12 kertaa. Valamossa toimi jatkosodan aikana joitakin luostariveljiä, mutta tätä ei enää katsota luostarin varsinaiseksi toiminnaksi. Pääkirkon kellokaan ei enää soinut, sillä se oli turmeltu räjäyttämällä. Luostarin siirtyminen Heinävedelle: Keväällä 1940 järjestettiin presidentinlinnassa neuvottelutilaisuus Luovutetun Karjalan johtohenkilöille. Tuolloin presidentti Kyösti Kallio kehotti tilaisuudessa ollutta Valamon varajohtajaa Isaakia ostamaan luostarille Saastamoiselle kuuluneen kartanon Heinävedeltä. Kun luostarin edustajat menivät katsomaan tätä Papinniemen tilaa, he löysivät päärakennuksen eräästä huoneesta Sergei ja Herman Valamolaisia esittäneen ikonin, jota he pitivät erityisenä enteenä. Kaupat tilasta tehtiin 24.7.1940, ja paikkaa ryhdyttiin kutsumaan Uudeksi Valamoksi. Luostarille kuuluivat nyt Papinniemen rakennukset sekä noin 300 hehtaaria metsämaata ja 50 hehtaaria peltoa. Luostarin ensimmäinen kirkko rakennettiin käyttäen pohjana kahta aiemman aittana toiminutta rakennusta; nämä liitettiin yhteen vuonna 1940. Kirkko pyhitettiin alkujaan Kristuksen kirkastumiselle Valamon luostarin pääkirkkojen perinteen tapaan. Kun Valamoon myöhemmin rakennettiin ja vihittiin uusi pääkirkko, tämä vanha kirkko jäi 1977 jälkeen vähemmälle käytölle, ja se toimi välillä myös museona ja ruokasalina. Kesäkuussa 2010 kirkko pyhitettiin uudelleen, jolloin siitä tehtiin ensimmäinen Kaikkien Valamon pyhien kirkko. Valamon luostareiden historiaan liittyy noin kuusikymmentä pyhänä kunnioitettua henkilöä. Laatokan Valamosta Heinävedelle siirtyneitä munkkeja oli marraskuussa 1940 noin 150 henkeä, joista suurin osa vanhoja miehiä. Luostari eli kituuttaen sodan jälkeiset vuodet, munkkien määrän vähetessä radikaalisti. Luostari riutui ja rappeutui. Pappismunkkien määrä väheni viimein yhteen – pappismunkki Simforian, myöhemmin luostarin johtaja, igumeeni, toimitti yksin tradition määräämät jumalanpalvelukset. Kirkkokielenä luostarin kirkossa oli kirkkoslaavi. Luostarissa oli sotien jälkeen myös muualta luovutetun alueen luostareista tulleita asukkaita. Heitä oli Petsamon luostarista (saapuivat Uuteen Valamoon vuonna 1944) ja Konevitsan luostarista Laatokan saarelta (saapuivat vuonna 1956 Keiteleellä sijainneesta väliaikaisesta luostaristaan). Petsamolaismunkkien joukossa oli isä Akaki, joka kuollessaan 110-vuotiaana 1984 oli Pohjoismaiden vanhin asukas. Kalenterikiista: Suomen ortodoksinen kirkkokunta ryhtyi 1920-luvulla noudattamaan länsimaissa yleistä niin sanottua gregoriaanista kalenteria. Ero niin sanottuun vanhaan eli juliaaniseen kalenteriin oli 13 päivää. Kirkollinen esivalta määräsi myös Valamon luostarin siirtymään uuteen ajanlaskun käyttöön. Tästä seurasi se että jo päättynyt ns. ajanlaskukiista, elpyi uudelleen pitkän tauon jälkeen. Sotien päätyttyä ryhmä munkkeja anoi ilman igumeenin lupaa Leningradin metropoliitalta – patriarkan viran väliaikaiselta hoitajalta – pääsyä Moskovan patriarkaatin yhteyteen vanhan ajanlaskun noudattajaksi. He halusivat palata Laatokan Valamoon kilvoittelemaan. Vuonna 1945 venäläinen metropoliitta Grigori saapui Suomeen tarkoituksena liittää koko Suomen ortodoksinen kirkkokunta Venäjän kirkkoon hiippakuntana, takaisin Moskovan patriarkaatin jurisdiktion alaisuuteen. Suomen ortodoksisen kirkon silloisen johtajan, arkkipiispa Hermanin diplomaattinen taito teki hankkeesta lopun, ei tosin kokonaan: Heinäveden Valamon luostari liittyi entisen äitikirkkonsa yhteyteen ja Moskovan patriarkasta tuli luostarin veljestön korkein kirkollinen esimies. Käytännön asioissa luostari jäi Suomen kirkon alaisuuteen. Laatokan Valamoon munkit eivät enää päässeet palaamaan; patriarkka olisi tämän sallinut – mutta Neuvostoliiton johto ei. Tilanne oli poliittisesti vaikea ja kiusallinen koko Suomessa hävityn sodan jälkeen. Kaikella yhteydenpidolla Neuvostoliittoon, myös kirkollisella, oli poliittinen leima. Tilanne normalisoitui vasta vuonna 1957, kun Venäjän kirkko ja Suomen kirkko solmivat suhteensa uudelleen ja Heinäveden Valamon luostari palautui Suomen ortodoksisen kirkon yhteyteen. Tosin juliaaninen ajanlasku jatkui aina 1980-luvulle asti, kunnes se igumeeni Panteleimonin aikana lopulta poistui käytöstä. Pohjoisvenäläiseen tapaan ortodoksisissa luostareissa on erillinen talvikirkko. Valamon luostarin talvikirkko on pääkirkon yhteydessä. Päädyn mosaiikissa ovat Laatokan Valamon perustajat Sergei ja Herman Valamolainen. Kuvasi helmikuussa 2006 nimimerkki "Pertsaboy" (GNU Free Documentation License). Veljestö uusiutuu: Vuonna 1957 seitsemän munkkia lähti Uudesta Valamosta Neuvostoliiton Pihkovan alueella sijainneeseen Petserin luostariin. Vanhoja munkkeja kuoli, ja jo 1960-luvulla suurin osa Heinävedelle tulleista munkeista makasi Papinniemen hautausmaalla. Muutaman vuoden hiljaiselon jälkeen luostari alkoi pikkuhiljaa kohentua, luostariin saapui uusia suomenkielisiä kilvoittelijoita, jotka vihkiytyivät munkeiksi ja veljestön määrä kasvoi hieman. Muun muassa nykyisin Lintulan luostarin rippi-isänä toimiva silloinen veli Olavi, nykyisin arkkimandriitta Herman, saapui luostariin nuorena poikana 1970-luvulla. Uusi kirkko: Marraskuussa 1973 perustettu yhdistys Valamon Ystävät ryhtyi aktiivisesti keräämään varoja luostarin uuden kirkon rakentamiseen. Myös kirkkokunta tuki näitä toimia merkittävästi. Arkkitehti Ivan Kudrjavzev laati kirkon piirustukset Bysanttiin pohjautuvaan Venäläiseen kirkkoarkkitehtuurin tyyliin ja silloinen arkkipiispa Paavali siunasi tulevan kirkon paikan syksyllä 1975. Kirkko oli viimeistelyjä vaille valmis vuonna 1976 ja se pyhitettiin Kristuksen kirkastumiselle. Kirkon ikonit kunnostettiin pääasiassa Laatokan Valamosta mukaan otetuista ikoneista. Uusi Kristuksen kirkastumisen kirkko vihittiin käyttöönsä juhlallisin menoin 5. kesäkuuta 1977 arkkipiispa Paavalin lukuisan ulkomaisen vierasjoukon ja kotimaisen papiston avustamana. Kirkkoon on kunniapaikalle laitettu Suomen historiallisesti merkittävin ikoni, Konevitsan Jumalanäiti, joka sodan melskeissä tuotiin vuonna 1940 Suomeen ja sijoitettiin luostariin vuonna 1956. Munkkeja ja piispoja ja uusia rakennuksia: Arkkipiispa Paavali kuului Valamon veljestöön, hän oli ennen valintaansa piispaksi Valamon pappismunkki. Uuden kirkon myötä veljestöön liittyi myös silloin Joensuun Yliopistossa työskennellyt Risto Jääskeläinen, joka toimittuaan ensin noviisina nimellä veli Kristoforos, vihittiin myöhemmin munkiksi ja sitten pappismunkiksi nimellä Ambrosius. Isä Ambrosiuksen toiminnan ansiosta Valamoon kohosi lukuisia uusia tarpeellisia rakennuksia. Isä Ambrosius valittiin sittemmin piispaksi – ensin apulaispiispaksi eli Joensuun piispaksi, sitten metropoliitaksi – ensin Ouluun ja sitten Helsinkiin. Suomessa ja Venäjällä Leningradin Hengellisessä akatemiassa opiskellut Petri Sarho saapui Valamoon. Hänet oli vihitty munkiksi jo Venäjällä. Hänestä tulikin pian, vuonna 1979, luostarin uusi johtaja eli igumeeni nimellä Panteleimon. Myöhemmin hänet valittiin tuosta tehtävästä ensin apulaispiispaksi ja sen jälkeen Oulun metropoliitaksi. Viimeisin piispanvalinta tapahtui vuoden 2004 lopulla, kun luostarin apulaisjohtaja, arkkimandriitta Arseni valittiin apulaispiispaksi. Näin Uuden Valamon veljestöstä on kolme sen jäsentä toiminut Suomessa piispana ja ainakin yksi myös ulkomailla. Hän oli isä Markus joka toimi piispana Amerikan mantereella nimikkeellä Laatokan piispa. Piispa Markus oli vihkimässä Uuden Valamon kirkkoa käyttöön kesäkuussa 1977 ja on arkkipiispa Paavalin tavoin haudattu Uuden Valamon hautausmaalle. Vuonna 1984 vihittiin käyttöön Suomen valtion rakennuttama kulttuurikeskus, jossa oli tilat mm. ikonien konservoinnille, luostarin kirjastolle ja arkistolle. Keskuksen juhlasalissa voitiin järjestää erilaisia tapahtumia, kokouksia, kongresseja sekä näyttelyitä. Tiloja laajennettiin vuonna 2006 kahdella uudella näyttelytilalla, joista toisessa pidetään vuosittain vaihtuvia teemanäyttelyitä ja toisessa on luostarin historiasta ja toiminnasta kertova pysyvä näyttely. Samassa yhteydessä myös juhlasalia laajennettiin. Hieman myöhemmin valmistui uusi vastaanottorakennus ja uusi hotellirakennus sekä matkamuistomyymälä. Samaan kompleksiin valmistui myöhemmin myös Valamon kansanopistolle omat opetus- ja majoitustilat; opisto aloitti toimintansa vuonna 1989 maamme ainoana ortodoksisena kansanopistona. Pääkirkon uusi ikonostaasi vihittiin käyttöön 20. maaliskuuta 2010. Puisen ikonostaasin vuonna 2007 alkaneesta suunnittelusta vastasi johtava ikonitaiteilija Dimitri Mironenko, Pietarin Aleksanteri Nevskin lavran ikonimaalaamosta. Ikonostaasi on tyyliltään vanhavenäläinen ja siinä on käytetty Laatokan Valamon vanhojen kirkkojen ikonostaasiaiheita. Ikonostaasi veistettiin tammesta ja lehmuksesta syksyn 2009 ja kevätalven 2010 välillä Shigrin Pyhän Kolminaisuuden ortodoksisen veljestön puutyöverstaalla Venäjän Kurskin alueella. Keskiruskeaksi petsattu ikonostaasi toimitettiin Heinävedelle maaliskuun 2010 alussa. Luostarin talousvaikeudet: Vuonna 2008 alkaneen talouskriisin seurauksena luostari on joutunut taloudellisiin vaikeuksiin. Niistä on seurannut mm. YT-neuvotteluja ja luostarin johtajan irtisanominen ja palauttaminen takaisin virkaansa. Vaikeudet ovat kuitenkin jatkuneet jo pitemmän aikaa. vuosina 2003–2013 luostarin talous on ollut ylijäämäinen vain kahtena vuotena, eivätkä ylijäämät ole johtuneet onnistuneista liiketoimista. Vuonna 2012 talous oli ylijäämäinen siksi, että luostari sai vakuutuksesta korvauksia päärakennuksen tulipalon vuoksi. Tavanomainen alijäämä tarkastellulla kymmenvuotiskaudella oli ollut noin 300 000 euroa, mutta tätä lukua rumentavat rakennuskannan ikääntymisen aiheuttamat poistot. Vuonna 2013 luostarilla oli lainaa noin miljoona euroa, eikä sen takaisinmaksua pidetty mahdottomana, sillä vuotuinen liikevaihto oli noin, 2,5 miljoonaa euroa. Tilanteeseen vaikuttaa kuitenkin se, että lahjoituksina saadut arvopaperit oli tuolloin myyty ja iso osa luostarin 300 hehtaarin metsistä hakattu. Myös matkailijoilta saadut tulot kääntyivät laskuun vuonna 2011. Luostarin ainoa yhtiöitetty toiminta, Valamon Viiniherman, on ollut menestyvä hanke, mutta sen voitot olivat vuonna 2012 vain 60,000 euroa. Vuonna 2013 kerrottiin, että rahaa oli kulunut mm. kirkon uuteen ikonostaasiiin 300,00 euroa ja vierastalo Sillankorvan remonttiin lähes miljoona euroa. Nämä kustannukset oli kuitenkin katettu pääosin lahjoitusvaroin. YT-neuvottelut: Valamon luostarissa on käyty henkilökunnan kanssa YT-neuvotteluja syksyllä 2011, 2012 ja loppukesällä 2013, ja niistä on ilmoitettu myös kesällä 2014. Vuoden 2013 yt-neuvotteluissa oli tarkoituksena irtisanoa yhdeksän henkeä luostarin 33 hengen työvoimasta tai pyrkiä vastaaviin säästöihin. Neuvottelujen lopputuloksena säästöt saatiin aikaan lomautuksilla sekä työaika- ja eläkejärjestelyillä. Kokonaisvaikutus oli 5,5 henkilötyövuotta. Heinäkuussa 2014 uutisoitiin, että Valamo ryhtyy jälleen YT-neuvotteluihin. Tällä kertaa luostari haluaa irtisanoa kaikki 34 työntekijäänsä ja sen jälkeen palkata heidät takaisin tuntipalkkalaisina. Työntekijöiden ammattiliittona näyttäisi olevan Palvelualojen ammattiliitto PAM, joka ei ole julkisesti ottanut kantaa luostarin pyrkimyksiin. Igumeeni Sergein erottaminen ja palauttaminen virkaansa: Arkkipiispa Leo erotti arkkimandriitta Sergein luostarin johdosta marraskuussa 2011. Erottamisen taustalla olivat igumeeni Sergein ja vuonna 2009 luostarin liiketoimintajohtajana aloittaneen Veikko Halosen erimielisyydet luostarin talouden hoitamisesta. Heidän on kuvattu olleen “törmäyskurssilla”. Luostarilla oli erottamisen aikaan 800 000 euron velat, ja se oli viime vuodet tuottanut tappiota. Arkkipiispa Leo oli ilmoittanut, että luostarin tulisi jatkaa toimintaansa kahden johtajan mallilla, mutta igumeeni Sergei ei ollut tähän suostunut vaan oli erottanut Halosen. Tämän jälkeen arkkipiispa oli tehnyt oman päätöksensä, eli erottanut igumeeni Sergein ja palauttanut Halosen talousjohtajaksi. Väliaikaiseksi johtajaksi nimitettiin tuolloin Joensuun piispa Arseni. Arsenin mukaan tilanteen piti olla väliaikainen, ja aikanaan luostarissa oli tarkoitus toimittaa johtajanvaali. Arsenin mukaan siihen olisi kuitenkin voinut mennä kuukausia tai jopa vuosia. Mielipiteitä näistä tapahtumista on monia, ja niitä on ollut esillä etenkin internetissä. Pian igumeenin erottamisen jälkeen neljä veljestön edustajaa ilmoitti luostarin verkkosivuilla tukevansa arkkipiispan toimintaa. Toisenlaisen mielipiteen ilmoitti internetissä eräs Valamon ystävät ry:n hallituksen jäsen, joka perusti nettiadressin vastustamaan igumeenin erottamista. Luostarin johtokunnan toimeksiannosta piispa Arseni ilmoitti tälle henkilölle, että hän ei ole kolmeen vuoteen tervetullut luostariin. [11][13] Tiettävästi luostarin sisälläkin ollaan erottamisesta kahta mieltä. Marraskuun lopulla 2012 arkkipiispa Leo palautti arkkimandriitta Sergein takaisin luostarin johtajan tehtävään. Taustalla oli apulaisoikeuskanslerin arkkipiispalle noin kuukautta aiemmin antama huomautus tämän tässä asiassa tekemästä virkavirheestä. Kirkosta annetun lain ja kirkkojärjestyksen mukaan luostarin johtajan erottaminen ei ole mahdollista. Arkkipiispan mukaan kirkosta annetun lain ja luostarin ohjesäännön välistä ristiriitaa ryhdytään korjaamaan. Ortodoksisen kirkon kirkolliskokous käsittelee lainmuutosta, jonka myötä luostarin johtajan erottaminen tulisi mahdolliseksi. Kirkolliskokous odottaa, että kaikki, joita asia koskettaa, voivat ottaa kantaa ehdotettuun lakimuutokseen. Helmikuun lopussa 2013 Valamon luostarin johtokunta irtisanoi yksimielisesti talousjohtaja Veikko Halosen, perustellen tätä luostarin talouden saneeraamisohjelman epäonnistumisella. Saneeraamisohjelma alkoi syksyllä 2010, ja seuraavien kahden vuoden aikana luostari on tuottanut tappiota 300 000 euroa vuodessa. Saneeraamista jatkaa työryhmä, johon kuuluvat luostarin johtaja, taloudenhoitaja ja Valamon opiston rehtori. Halonen toimii edelleen Suomen ortodoksisen kirkon talousvaliokunnan puheenjohtajana. Viskinvalmistuksesta suunnitellaan luostarin talouden kivijalkaa: Vuonna 2014 uutisoitiin, että Valamon luostarissa aletaan valmistaa viskiä. Viskinvalmistamiseen investoidaan noin miljoona euroa. Investoijana on Viiniherman Oy, joka valmistaa Valamossa ja Ilomantsissa viinejä ja liköörejä. Valamon tislaamon vuosikapasiteetti on 120 000 tuhatta litraa, ja se on Suomen suurin tislaamo. Tuotekehittely oli v. 2014 kestänyt jo neljä vuotta, ja ensimmäistä erää myyntiin kaavaillaan vuonna 2018. Juoma on tarkoitus saada Alkon myymälöihin ja siitä on kaavailtu luostarin talouden kivijalkaa. Juomalle on tarkoitus hankkia tuotesuoja. Raaka-aineena käytetään ohraa. Vuoden 2012 tulipalo: Luostarin 1840 valmistuneen päärakennuksen ullakko paloi maaliskuussa 2012. Ullakko oli varastona, eikä siellä ollut arvotavaraa. Alempien kerrosten arvoesineet huonekaluja lukuun ottamatta ehdittiin viedä turvaan.[21] Palaneen rakennuksen pönttöuunit olivat olleet käyttökiellossa vuosikausien ajan. Poliisitutkinnan mukaan yhdessä uunissa oli kuitenkin kiellosta huolimatta pidetty tulta, ja palo oli saanut alkunsa hormin halkeamasta. Asiassa sai syytteen kyseisessä talossa asunut ulkomaalaispariskunta, mutta Etelä-Savon käräjäoikeuden mielestä ei ollut olemassa riittävästi näyttöä siitä, että heidän pönttöuunissaan olisi pidetty tulta. Luostari kärsi tulipalossa 1,6 miljoonan euron vahingot. Valtio määrättiin korvaamaan syytettynä olleelle miehelle joitakin hänen kulujaan. Luostarin johtajat, igumeenit: Luostarin johtajina ovat toimineet mm. seuraavat: igumeeni Jefrem 1758–1781, igumeeni Nazari 1781–1801, igumeeni Innokenti 1801–1823, igumeeni Jonafan I 1823–1830, igumeeni Varlaam 1830–1833, igumeeni Venjamin 1833–1839, igumeeni Damaskin 1839–1881, igumeeni Jonafan II 1881–1891, igumeeni Gabriel 1891–1903, igumeeni Vitali 1903–1905, igumeeni Pafnuti 1905–1907, igumeeni Mavriki 1907–1918, igumeeni Pavlin 1918–1933, igumeeni Hariton 1933–1947, igumeeni Jeronim 1948–1952, igumeeni Nestor 1952–1967, igumeeni Simforian 1969–1979, igumeeni Panteleimon 1979–1997 (sittemmin Oulun metropoliitta, vuodesta 2013 eläkkeellä) ja igumeeni Sergei 1997–2011, 2012– Pääkirkossa otettiin käyttöön uusi ikonitaiteilija Dimitri Mironenkon suunnittelema, tammesta ja lehmuksesta valmistettu ja ruskeaksi petsattu ikonostaasi keväällä 2010. Kuvasi toukokuussa 2010 nimimerkki "Paju" (the Creative Commons Attribution-Share Alike 3.0 Unported license).

C) Heinäveden kirkko: 1. Heinäveden kirkko kuvattuna 6.5.2018 (S&J). Heinäveden kirkko on vuosina 1890–1891 rakennettu puinen, tyyliltään uusgoottlainen kirkkorakennus. Sen suunnitteli arkkitehti Josef Stenbäck. Kirkko sijaitsee Etelä-Savossa Heinäveden kirkonkylässä. Josef Stenbäck suunnitteli Suomeen ja luovutettuun Karjalaan 35 toteutettua kirkkoa, ja oli siten maan tuotteliain kirkkoarkkitehti. Heinäveden kirkko on hänen kirkoistaan ensimmäisiä, eikä hän ollut vielä löytänyt yleistä tyyliään, jonka mukaan kirkot rakennettiin mieluiten kivestä. Heinäveden kirkko rakennettiin jykevistä heinäveteläisistä hirsistä, joita tuotiin myös Kermajärven yli. Kirkko muistuttaa yleisasultaan ja yksityiskohdiltaan osin Stenbäckin suunnittelemia Hankasalmen ja Luhangan kirkkoja. Tyylisuunnaltaan kirkko edustaa toista Stenbäckin suosimaa tyylisuuntaa, uusgotiikkaa, ja on sille ominaisesti täynnä pieniä yksityiskohtia. Kirkon tornia lukuun ottamatta katoissa toistuu 45 asteen kulma. Muodoltaan kirkko on katkaistu päätytornillinen pitkäkirkko, jossa on leveät ristivarret. Sakarat ovat lähempänä kirkon alttaripäätyä ja niissä on myös sisäänkäynnit. Sakarat ovat yhtä korkeat ja leveät kuin runkohuone ja niiden ja runkohuoneen liittymäkohdassa on katolla kattoratsastaja. Alttaripäädyssä kirkkoon liittyy runkohuonetta matalampi hyvin lyhyt kuori, johon on yhteydessä runkohuonetta ja kuoria matalampi sakaristo. Vastakkaisessa päädyssä kohoaa 45 metriä korkea kellotorni, jossa on kaksi kelloa, vuosilta 1765 ja 1906. Kirkko on yksi Suomen suurimmista puukirkoista. Kirkolla on pituutta 40 metriä ja leveyttä 30 metriä ja sinne mahtuu noin 1 600 henkilöä. Kirkko on sisältä suurien ikkuneiden ansiosta valoisa ja hyvin tilavan tuntuinen. Sakaroiden yhtymäkohdassa oleva katon keskus on mestariesimerkki uusgoottilaisten muotojen puuhun soveltamisesta ja nikkarointitaidosta. Kirkon alttaripäätyä lukuun ottamatta kaikilla sivuilla on kapeat lehterit. Urut sijaitsevat yleiseen tapaan alttarin vastakaisella puolella länsipäädyn lehterillä. Kirkkosalin yksityiskohdat ja yleisolemus ovat säilyneet kohtalaisen hyvin Josef Stenbäckin suunnitelmien mukaisesti varsin rikkaina. Heinäveden kirkko oli lämmittämättömänä vuoteen 1971, jolloin kirkkoon asennettiin sähkölämmitys ja sitä korjattiin muutenkin. Kesällä 1978 kirkko maalattiin ulkoa alkuperäisten suunnitelmien keltamultasävyjä vastaavaksi. Aiemmin kirkkoa korjattiin vuonna 1900. Edellisen kirkon palettua maan tasalle 1887 alettiin pian valmistella uuden kirkon rakentamista. Albin Luostarinen ehdotti Heinävedelle kahta kirkkoa, molemmin puolin Kermajärveä, toista pohjoiseen Petruman lähistölle ja toista etelään Säynetkoskelle. Ehdotusta ei kuitenkaan hyväksytty. Syksyllä 1887 valittu 30-jäseninen rakennustoimikunta päätti rakentaa kirkon entisen paikalle. Yksimielisesti päätettiin kirkon rakennusaineeksi puu. Päätettiin myös, että kirkossa on noin 2 000 istumapaikkaa ja että se on suoraseinäinen ristikirkko. Aikeena oli rakentaa samanlainen kirkko kuin naapuripitäjään Tuusniemelle oli juuri rakennettu. Tarkoitus olikin hankkia kopiot piirustuksista. Heinäveden kirkonmäki eli niin kutsuttu Kirkastusvuori on ainutlaatuinen kulttuurihistoriallinen kokonaisuus. Kirkko hallitsee mäen maisemaa mäen huipulla. Sen perustukset ovat 90 metriä viereisen Kermajärven pinnasta ja 180 metriä merenpinnasta. Mäellä on kirkon lisäksi vanha hautausmaa, Pitäjäntuvan käsityökeskus ja Heinäveden kotiseutumuseo. Kirkon pihalla kasvavat puut estävät kirkon näkymisen pohjoiseen ja länteen. Pihalla kirkon eteläpuolella on laajalla alueella sankarihautausmaa, jolla on noin kahdensadan sodissa kaatuneen heinäveteläisten muistolaatat sekä Veikko Jalavan veistämä sankaripatsas vuodelta 1965. Kirkon piha ei ole suuri ja rajoittuu lähinnä eteläiseen pihaan, pysäköintialueeseen ja kirkon kiertävään tiepolkuun. Tämä johtunee siitä, että kirkonmäellä on niin jyrkät rinteet, ettei niihin voi perustaa puistoa. Kirkon pihalla on vuonna 1967 pystytetty Karjalaan jääneiden ja nälkävuosina kuolleiden muistomerkit, jotka on suunnittellut taiteilija Veikko Jalava. Kirkon pihalla on myös Heinäveden pitäjäntupa, jossa on käsityökeskus, ja Heinäveden kotiseutumuseo. ua hirsien, lankkujen ja muiden puutavaroiden hankintaan. Näin seurakunta sai rakentaa kirkon Mustikkamäelle. Sunnuntaina 3. heinäkuuta 1887 pidettiin suuressa ja komeassa Heinäveden kirkossa jumalanpalvelusta. Aamupäivällä oli kaunis sää, mutta kesken jumalanpalveluksen Mustikkamäen ylle kerääntyi tummia pilviä ja alkoi sataa rankasti vettä ja rakeita. Jo edellisenä päivänä oli ollut kova ukkosmyrsky. Sateen yltyessä alkoi myös ukkostaa. Suoraan kirkon kohdalla iski salama nuolena tornista alas kovan pamauksen saattelemana. Pallosalamaksi kutsuttu salama tuli kynttiläkruunun kannatinta pitkin ja hipaisi saarnaamassa olleen pastori Mielosen päälakea. Salama osui joihinkin muihin ja Kettunen-niminen henkilö kuoli. Kirkkokansa juoksi paniikiin vallassa ulos, mutta rankkasade toppuutteli osan väestä takaisin sisään. Lukkari ehti aloittaa virren, kun ulkoa huudettiin, että kirkon torni on tulessa. Lukkari veisasi virren loppuun ja loputkin poistuivat kirkosta. Kaikki tavarat uutta kynttiläkruunua lukuun ottamatta saatiin kirkosta pelastettua. Rankkasateesta huolimatta kirkko paloi kivijalkaan asti puolessatoista tunnissa. Vakuutusta ei kirkolla ollut (Wikipedia, 2019). 2. 3. Taustalla siintää Kermajärvi. 4. 5. 6. 7. 8. 9. 10. 11. Kaikki kuvat #1-11: Heinäveden kirkolta kuvattu 6.5.2018 (S&J).

D) Heinäveden kirkonkylän näkymiä: 1. Vasemmalla apteekki * kadun toisella puolella vasemmalta: Isännöinti ja kiiinteistövälitys, Kauneushoitola - kemikalio, Kahvila Väkkärä, Fysioterapia Pauliina ja Kukkakauppa-Hautaustoimisto Keinänen Ky. Kuvattu 6.5.2018 (S&J). 2. 3. Radio ja Kuva * Digipaino Heinävesi * 6.5.2018 (S&J). 4. 5. 6. 7. 8. 9. 10. 11. 12. 13. Kaikki kuvat #1-13 Heinäveden keskustasta kuvattu: 6.5.2018 (S&J).

E) Heinäveden kuuluisa Onni Happosen muilutus ja murha v.1930: Heinäveden kunnallislautakunnan puheenjohtaja Onni Huttunen muilutettiin v.1930 valtuuston kokouksesta keskellä päivää satojen ihmisten läsnäollessa. Heinäveden tuolloin virassa ollut nimismies, jonka (maaherralta saatuna) nimenomaisena tehtävänä oli ollut turvata uhatun Happosen koskemattomuus, oli väkijoukon silmien edessä mukana johdattelemassa Happosta autonsa luona odottavien lapualaismielisten käsiin. Happosen ruumis löytyi vasta kahden vuoden kuluttua ja murha jäi kaikkiaan vaillinaisesti selvitetyksi mysteeriksi, joka yhä elää median esillä pitämänä. Martti Issakainen julkaisi v.2010 kirjan Happosen tapaus (Soisalo-kirjat), jossa hän antaa aikalaistodistajien kertoa vanhojen äänitettyjen haastatteluiden kautta muistonsa tapahtuneesta. Issakainen ei osoittele eikä tuo esille omia mielipiteitään - ei tuomitse eikä tee johtopäätöksiä. Kirja antaa mielenkiintoisen mahdollisuuden lukijalle päästä tapahtumien silminnäkijöiden ja kyläläisten kuulopuheiden keskelle, kuin lukemaan kuulustelupöytäkirjoja ja seuraamaan samalla, miten tutkimukset ja toimenpiteet aikoinaan todellisuudessa tapahtuivat. Murhasta tuomittiin aikanaan kaksi miestä, mutta yleinen käsitys jo tuolloin tapahtuma-aikaan oli, että heidät oli rahalla ostettu syntipukeiksi. Todellisten syyllisten nimistä ei kirjakaan anna suoria vastauksia, mutta omia johtopäätelmiään lukijan on lupa tehdä. Esa Silanderin televisiolle tehdyssä Ei vanhene koskaan-rikosdokumenttisarjassa (Åke Lindmanin upeasti juontaessa) yksi osa oli omistettu juuri tälle samaiselle Happosen tapaukselle. Esa Silanderin kommentteja on myös luettavissa mainitusta Issakaisen kirjasta. Kirjasta jää väistämättä muutamia asioita päällimmäisiksi mieleen: 1) ajan virkavallan (nimismiehen johdolla) totaalinen rähmälläänolo ja laittomuuksien salliminen lapualaismielisten kiihkoilijoiden suuntaan varsinaisen tapahtuman ja muutamien seuraavien vuosien aikana, 2) avaintodistajien pelottelun ja uhkailujen salliminen, 3) syntipukkikaksikon hyväksyminen syyllisiksi, vaikka miesten kertomukset ja todisteet olivat räikeässä ristiriidassa (miehet kertoivat kaikissa lausunnoissaan ampuneensa Happosta kasvoihin edestäpäin - löydetyn ruumiin tutkineen lääkärin lausunto kertoo lyhyesti ja ytimekkäästi Happosen kuolleen yhteen läheltä ammuttuun niskalaukaukseen) ja 4) kirjassa esilletuleviin lukuisiin henkilöihin, jotka kertovat tietävänsä syyllisen (=surmalaukauksen ampujan nimen), mutta ovat vannoneet pitävän tiedon salassa - joukossa hämmästyttävästi myös mm. Heinäveden myöhempi nimismies. Elettiin aikoja, jolloin poliittisesti kahteen äärileiriin jakautuneen kirkonkylän asukkaista toinen puoli oli valmis 'hyväksymään' murhankin ylevien aatteiden ja sanojen hurmassa. Tässä kuvassa Heinäveden kunnanvaltuusto yhteiskuvassa 1920-luvun alussa. Onni Happonen ei vielä ole joukossa mukana, mutta hänen Albin-veljensä on keskirivissä viides vasemmalta. Monet kuvan henkilöt olivat mukana kunnallispolitiikassa vielä vuoden 1930 Happosen tapauksen aikana ja monen nimi vilahtelee Issakaisen kirjan kertomuksissa erilaisissa yhteyksissä. Kuva on Happosen tapaus-kirjasta (Heinäveden kunnan kokoelmat). Onni ja Saima Happosen hääkuva vuodelta 1926. Avioparille ehti syntyä kaksi lasta (poika ja tyttö) ennen vuoden 1930 traagista tapahtumasarjaa. Heinäveden Sosiaalidemokraattien valtuustoryhmän johtomies Onni Happonen oli tietoinen kohtalokkaan valtuustokokouspäivän vaaroista. Hän oli käynyt jopa maaherran luona selvittämässä tilannettaan ja saanut lupauksen, että kunnan nimismies tulee saamaan käskyn varmistaa Happosen turvallisuus kokouspäivänä. Silti Happonen oli ottanut tuona päivänä turvakseen pistoolin ja pari riskiä miestä mukaansa. Kokouksesta muodostui odotetusti kiihkeä tilaisuus, joka oli vetänyt sankat yleisöjoukot paikalle naapuripitäjistä - ja vieraita autoja kokouspaikan eteen Kuopiosta. Kokouksen aikana Onni Happonen oli havainnut olevansa uhatussa tilanteessa ja hän oli perääntynyt takahuoneeseen soittaakseen uskotulle poliisimiehelle, mutta puhelinkeskusta oli ilmeisesti ennalta kielletty yhdistämästä kokouspaikalle ja kokouspaikalta tulevia puheluita. Happonen hyppäsi ikkunasta karkuun, mutta joutui käsirysyyn pihalla vahtineen miehen kanssa. Happonen oli ilmeisesti ehtinyt kerran laukaista pistoolinsa ilmaan, toinen laukaisuyritys ei ollut viallisen patruunan takia onnistunut. Happonen mukiloitiin miesjoukon voimin ja nimismies saattoi hänet väkijoukon läpi autojen luo, josta Happonen tungettiin yhteen autoista ja saattue poistui paikalta. Kirkonkylän ulkopuolella autot olivat vielä tuolloin harvinaisuuksia ja siksi muilutusautojen liikkeistä saatiin sittemmin useita havaintoja matkan varrelta, mutta Happosen kohtalosta ei kuitenkaan saatu ratkaisevia tietoja. Mystisesti hänellä mukana olleet salkku ja avainnippu kuitenkin jostain muutaman päivän kuluttua olivat palautuneet nimismiehen haltuun. Noin 45 kilometrin päästä kaappauspaikalta Happosen ruumis löydettiin kahden vuoden kuluttua. Toinen ilmeisistä syntipukeista johdatti virkavallan edustajat muurahaispesällä peitetyn hautapaikan luokse. Hautapaikan näyttäneen miehen tarinan mukaan muilutusajossa oli kyseisellä paikalla jouduttu odottelemaan toista autoa ja hän oli toisen miehen kanssa vienyt Happosen metsän puolelle, jolloin Happonen oli yrittänyt käydä heidän päälleen ja heidän oli ollut pakko ampua kaapattua miestä kasvoihin. Ajomatkan varrelta (kaappauspaikalta hautapaikalle) saatujen mökkiläisten näkö- ja kuulohavaintojen mukaan todellinen surmanlaukaus olisi ammuttu liikkeellä olleessa autossa, jossa Happonen oli alkanut tapella henkensä puolesta. Kyseisen auton omistaja, kuski ja muut matkustajat mainitaan aikalaistodistuksissa nimiltä, mutta kuitenkin hiukan ristiriitaisissa kokoonpanoissa ja tiellä nähtyjen ja kuultujen tapahtumien yksityiskohdissa esiintyi ilmeisiä eroavaisuuksia. Autossa olleiden varsinaisten syyllisten on uskottu luvanneen alunperin muihin tehtäviin komennetulle kaksikolle 'peitetarinasta ja ampumisen tunnustamisesta' myöhemmin merkittävät rahasummat saatesanoilla, että ei Happosen murhaajalle Heinävedellä kuitenkaan pitkää tuomiota anneta'. Issakaisen kirja esittelee yksityiskohtaisesti Happosen murhatapauksen tutkimusten myöhempiä, lukuisiin eri suuntiin rönsyilleitä vaiheita. Tapauksesta on kuitenkin kulunut jo yli 80 vuotta, kaikki tapauksen selvittelyssä mainitut henkilöt alkavat olla rajan toisella puolella ja lopullisen kiistattoman totuuden selviäminen lienee jo utopiaa. Kuka muiluttajista lopulta liipasinta painoi - se ei taida sittenkään enää olla tapauksen ydinkysymys. Tavallisessa savolaisessa kirkonkylässä keskellä päivää tehty murha - uhri noudettu kunnanvaltuuston kokouksesta väkijoukon ja nimismiehen katsellessa. Miten Suomessa oli ajauduttu tilaan, joka mahdollisti moiset laittomuudet, jotka kasvoivat vielä Mäntsälän kapinaan asti ja saivat sittemmin uudet muodot erilaisin tunnuskirjaimin ja -värein? Vasta talvisodan syttymisen ilmeinen uhka sai yhteiskuntaamme repineen poliittisen jännitteen löytämään toisenlaisen purkautumistien. Vuonna 1939 itärajaa kohti autoiltiin edelleen miehissä aseiden kanssa, mutta nyt motiivit olivat täysin toiset - yhteiset. Onni ja Saima Happosen yhteinen talo Heinäveden Pölläkän Lylymäessä. Kuvaaja: Juha Mikkonen, julkaistu Savon Sanomien jutun yhteydessä. Onni Happonen haudattiin Heinäveden Petäjäharjun hautausmaahan (kuva: Sirpa Hytönen, Warkauden lehti). Issakaisen kirjan mukaan Happosen hautakivestä tehtiin tarkoituksella niin suuri, että sen siirtäminen ('muiluttaminen') tai tuhoaminen ei kävisi liian helposti. Hauta kuitenkin häpäistiin: Saima Happonen (Onnin leski): Sen hautajaisista muistan, kun haudalla oltiin, niin Jussi Kananen - sehän oli hirveä juoppo muutenkin ja liekö toiset juottanu, jotta tulisi niinkun mielenosoittajaksi. Kananen oli aikoinaan ollut työväen kansanedustaja, mutta sitten niin rappiolle mennyt. Se tuli humalassa sinne. En muista mihinkä päin se sitä puhetta ois pitäny, mut eihän ne semmosen antanu olla, nehän raivasi sen siitä pois. Oli valtavia niitä seppeleitä ja semmoisia. Mut heti jälkeenpäin ne oli viety ihan. Niitähän oli ollu tuolla aidan seipäissä, pellon seipäissä, eihän siellä seppeleet säilyny. Häpäisivät, seppeleet veivät. Ida Pakarinen: Kyllä ne hautajaisissakin koettivat kaikkea, juttivat Kanasen humalaan ja laittoivat puhumaan haudalle. Albin Happonen seisoi minun rinnalla ja sanoi: 'Kun ei ole eläessään humalassa ollut, niin pitääkö humalaisen puhetta haudalla kuulla. Kanasen jalat vipatti, kun Soine otti niskasta ja vei väen läpi. Sylvi Hokkanen: Seppelitä oli kauhean paljon, niin seuraavana päivänä oli tuolla Malkkilassa niitä seppeleitä ollut lampaitten kauloissa ja aidanseipäitten nenissä. Ne ei antaneet niiden seppeleidenkään olla rauhassa siinä haudalla. (Wikipedia, 2011): Onni Happonen (21. toukokuuta 1898 Pölläkkä, Heinävesi – 1. syyskuuta 1930 Heinävesi) oli Heinäveden kunnallislautakunnan esimies, joka toimi 1920-luvulla Pölläkän Työväenyhdistyksen puheenjohtajana. Happonen kuului sosialidemokraatteihin. Lapualaiset murhasivat hänet 1. syyskuuta 1930 Karvion kanavan takana Joensuuhun johtavalla tiellä. Nimismies Onni Hartio oli toimittanut Happosen lapualaisten käsiin talollinen Leo Pelkosen ja paikallispäällikkö Aulis Hännisen avustuksella. Happonen siepattiin Heinäveden kunnanvaltuuston kokouksen yhteydessä suuren väkijoukon läsnä ollessa ja hänet työnnettiin väkivalloin sieppaajien henkilöautoon, joka lähti kovalla vauhdilla Joensuun suuntaan. Autosta kuultiin kaksi laukausta. Heinäveden kirkonkylän keskusraittia Happosen kyyditysmurhan ajalta (1930-luvun alusta). Vasemmalla Pikkulin talo, vanha apteekki puistonsa keskellä. Talossa toimi myös kirjasto. Oikealla Säästöpankin talo. Kuvan omistanut Vilho Holopainen, julkaistu Issakaisen kirjassa Happosen tapaus. Tästä rakennuksesta, kesken Heinäveden valtuuston kokouksen, Onni Happonen kaapattiin 1.9.1930 tuntemattomien miesten autoon ja myöhemmin samana päivänä surmattiin ja haudattiin metsään. Nimismies oli ollut maaherran erityiskäskystä kokouspaikalla varmistamassa Happosen turvallisuutta, mutta kriittisellä hetkellä kuitenkin raahannut mukiloidun Happosen autojen luokse, vaikka häntä oli neuvottu kuljettamaan Happonen talon takaa turvaan. No, mennään sieltä mistä kansa vaatii, oli ollut nimismiehen vastaus tilannetta rauhoittamaan pyrkineille. Rakennus oli Maljala, entinen maalaistalo, joka sittemmin toimi Heinäveden kunnantoimistona (kuva Heinäveden kunnan arkistosta).

F) Heinäveden rautatieasema: Heinäveden rautatieasema kuvattuna 22.3.2016 (S&J). Heinäveden asema sijoitettiin kuusi kilometriä kirkolta etelään Raaminmäen kylään. Thure Hellströmin suunnittelema puurakenteinen, melko vaatimaton Heinäveden asemarakennus valmistui vuonna 1938. Heinäveden pysäkiltä rakennettiin 1,3 kilometrin pituinen satamarata Ruokoveden rantaan. Heinäveden asema muutettiin miehittämättömäksi liikennepaikaksi 1990. Asemarakennus, tavarasuoja ja muita rakennuksia siirtyi Senaatti-kiinteistölle vuonna 2007. Asemaseudulle ei syntynyt mitään asutuskeskusta. Aseman pohjoispuolella sijaitsevan vanhan kunnalliskodin navettaan on perustettu Kermansaven savipaja 1976. Asema on edelleen (2009) henkilö- ja tavaraliikenteen käytössä. Liikennepaikalla on lähinnä raakapuun kuormausta ja se on kauko-ohjattu Pieksämäeltä (Radan varrella-kirja, 2009). Heinäveden rautatieasema kuvattuna 6.5.2018 (S&J). Lisää kuvia Heinäveden rautatieasemalta erikoissivullamme.

G) Sappu: 1. Sapun rautatieasema kuvattuna 6.5.2018 (S&J). Sapun laiturirakennus valmistui 1938 Thure Hellströmin piirustusten mukaan. Laiturivaihteelta rakennettiin 1,1 kilometrin pituinen satamarata Kermajärven Sappulanlahden rantaan. Liikennepaikan ympäristö oli harvaanasuttua seutua. Liikennepaikka muutettiin miehittämättömäksi 1971. Henkilöliikenne lopetettiin 1989 ja tavaraliikenne 2002. Vaihteet purettiin 2003 ja liikennepaikka lakkautettiin 2004 (Radan varrella, 2009). (Seppo Romana, 2012): "Sapun aseman omistaa paikallinen metsä- ja matkailuyrittäjä, jolla on Wirran Wietävä niminen matkailuyritys. Asemalla on pidetty mm. omistajan tyttären häät. Yritin ostaa aseman, mutta omistajalla on rakennukselle muita suunnitelmia." 2. 3. 4. 5. 6. 7. 8. Kaikki kuvat #1-8: Sapun rautatieasemalta kuvattu 6.5.2018 (S&J).