LEFTY FRIZZELL (1928-1975):
"Leading exponent of the Honky Tonk style of USA country music".

(Jukka Joutsi * latest additions: 13.4.2020)

Lefty Frizzell ~ Uran alkuvaiheista:

A) (Jukka Joutsi, 2.8.2007): Vaikka kantrimusiikin listamenestyshistorian matemaattisista tilastoista (1944-2002) LEFTY FRIZZELL löytyy vasta sijalta #83, on hänen merkityksensä ja vaikutuksensa kantrin myöhempiin tyylisuuntauksiin ollut poikkeuksellisen suuri.
Lefty oli 1950-luvun alussa jopa itsensä Hank Williamsin rinnalla kantrin ykköspaikoilla. Leftyllä oli vuosina 1950-54 viisitoista TOP-10-levytystä peräjälkeen ja niistä viisi oli listaykkösiä.

STONEY EDWARDS (1973):
'Hank And Lefty Raised My Country Soul'.

LEFTY FRIZZELL-tarina on hyvä aloittaa aikamatkasta syksyyn 1973. Erään Nashvillen hotellin huoneeseen on myöhään iltayöstä kerääntynyt neljä laulumiestä. Heidän esiintymiskeikkansa eri puolilla kaupunkia ovat ohi, on aika rentoutua - kitarat ja Jack Daniels-viskipullot ovat esillä - siinä eväät pienen piirin yksityiseen jam-sessioon.
Kolme miehistä - Merle Haggard, Johnny Rodriguez ja Kenny Serratt - laulavat uusimpia laulujaan toisilleen. Merlen If We Make It Through December saa eniten kehuja kolmelta riehakkaalta miekkoselta, miehistä neljäs istuu yksikseen huoneen nurkassa sohvatuolissa ja on ilmeisen väsynyt, mutta nyökkäilee hänkin hyväksyvästi.
Hiljaisen hetken lopulta tullessa, Merle laittaa kitaransa sivuun, ottaa lasinsa ja nojautuu sohvallaan rennosti taakse. Hän katselee mietteissään yksinäistä miestä torkkumassa nurkkatuolissaan ja osoittaa sitten sormellaan häntä:
Right there, that's where all the Haggards, Rodriguezes and Serratts come from!
Mies nurkassa havahtuu ja hymyilee hämmentyneen ujosti - hänen lasiaan puristavista sormistaan erottuu iso sormus, jossa nimikirjaimet 'LF'.
Mies nojatuolissa on Lefty Frizzell.

MERLE HAGGARD (1970): Näin Leftyn esiintymässä ensimmäisen kerran v.1951 Bafersfieldin 'Rainbows Gardens'-paikassa. Hän oli vasta vähän yli 20-vuotias ja koko USA:n kuumin kantritähti. Ei kukaan, ei edes Hank Williams, ollut niin kuuma kuin Lefty tuolloin. Hän oli lavalla niin dynaaminen, että sain pakottavan tarpeen yrittää itsekin laulamista.
Vuotta myöhemmin hän tuli taas Bakersfieldiin ja minut esiteltiin hänelle. Lauloin hänelle pari lauluani ja 'kauhukseni' Lefty kutsui minut lavalle esiintymään kanssaan. Se oli yksi elämäni hohdokkaimmista hetkistä, sain olla lavalla laulamassa hänen kanssaan.
Myöhemmin urallani olen usein ajautunut jonkin sävellyksen kanssa umpikujaan - en ole tiennyt, miten kyseisen jutun esittäisi. Silloin minulla on aina ongelmaan patenttiratkaisu: ajattelen mielessäni, miten Lefty olisi laulun käsitellyt.
Lefty Frizzell on 90% syy siihen, että yleensä itse olen lauluhommissa. On ollut sydäntäsärkevää joskus viime vuosina käydä Leftyn konserteissa joissakin pikkukaupunkien kapakoissa, joissa hän ei saa ansaitsemaan arvostusta. Minun teki todella pahaa, kun kerran ajoin satoja maileja hänen esiintymiskeikkapaikkaansa, jossa istui vain kourallinen känniläisiä hälisemässä Leftyn esityksen aikana. Jonkun minut tunnistaneen kaljaveikon piti vielä tulla pöytääni söpöttämään, että 'tuo kaveri lavalla matkii sinua hyvin, Merle'. Miekkonen ei olisi voinut olla enempää väärässä.

Keväällä 1975 tämän kirjoittaja on Lontoon Wembleyn kantrifestivaaleilla, illan aikana on Lefty Frizzellin määrä esiintyä monia lihavammalla painettuja nimiä kiinnostavampana. Ennen illan konsertin alkua odottelua konserttihallin portaikossa, eteen istumaan saapuu jalkojaan leputtelemaan kaksi ikäneitoa - toisella kädessään festivaalivihkonen, jossa illan esiintyjien nimet. Nainen ottaa kuulakärkikynänsä, vetää ohimennen viivan Lefty Frizzellin nimen yli ja kirjoittaa tilalle Marvin Rainwaterin nimen. Peruutamatonta.
Lefty Frizzell kuolee muutamien kuukausien kuluttua sydänkohtaukseen 47-vuotiaana. Vielä peruuttamattomampaa.

Leftystä on säilynyt hurjia tarinoita ja 'juoruja'. Osa niistä on lehtimiesten 'värittämiä', osa puhtaasti keksittyjä ja osassa on ollut ainakin totuuden siemen mukana.
Lefty Frizzell oli saavuttanut nuorena huippusuosion liian nopeasti, hän oli ihmisenä tähtirooliinsa luonteeltaan aivan liian arka ja ujo. Hän vihasi haastatteluja ja valmistautui niihin aina rankalla viskin juonnilla. Humaltuneena hän usein puhui ohi suunsa ja lehdistä hän sai myöhemmin lukea lisäväriä saaneet omat jokelluksensa. Lefty sulkeutui yhä enemmän itseensä ja joi entistä ankarammin.
Hän oli luonteeltaan niin arka, että se haittasi hänen puhettaan. Kun hän joi, hän ei osannut ilmaista itseään oikein ja väärinkäsityksiä sattui jatkuvasti. Hän ajautui hankaluuksiin kaikkialla missä oli, useimmiten tahtomattaan. Kun kierre oli jatkunut liian kauan, kukaan ei voinut olla hänen lähellään. Viikko kotona ja hän oli taas ihana oma itsensä. Valitettavasti hänen taustajoukkonsa eivät rahanahneudessaan antaneet hänelle kotiaikaa juuri milloinkaan, itse hän oli liian arka heitä vastustamaan. Minä aiheutin puheillani vain riitoja, on Leftyn Alice-vaimo muistellut miehensä ongelmapuolia.

William Orville Frizzell syntyi 31.3.1928 Texasin öljykaupungissa nimeltään Corsicana. Vanhemmat (Naamon ja A.D.Frizzell) kutsuivat esikoistaan lempinimellä 'Sonny'. Perheeseen syntyi myöhemmin kahdeksan lasta lisää, joista pojat Billy, David ja Allen myös isoveljen tavoin tulivat 'ajautumaan' musiikkihommiin.
Lempinimen 'Lefty' esikoispoika oli tuleva saamaan myöhemmin koulupihan tappeluissa käyttämästään hurjasta 'vasuri'-lyönnistä, mutta kutsuttakoon häntä selvyyden vuoksi tässä kirjoituksessa jo aikaisemminkin 'Leftyksi'.
Mainittakoon, että Leftyn 'Columbia'-yhtiön mainosmiehet myöhemmin väittivät Leftyn nyrkkeilleen 'puoliammattilaisenakin', mutta sen tiedon on Leftyn suku todistanut täydeksi valheeksi - Lefty ei koskaan osallistunut 'kilpanyrkkeilyyn'.

Leftyn vanhemmat joutuivat öljyhommien luonteen vuoksi siirtymään jatkuvasti töiden perässä paikkakunnalta toiselle ja kasvava lapsilauma seurasi luonnollisesti perässä.
Arkansasista löytyi v. 1930 perheelle vakituinen työ- ja asuinpaikka kymmeneksi vuodeksi 'El Dorado'-nimisestä kaupungista, jossa Lefty varsinaisesti varttui lapsesta nuorukaiseksi. 'El Doradon' melko suppealla alueella asui 'öljybuumin' ollessa suurimmillaan 30-luvulla yli 20.000 ihmistä ja öljynporaustorneja oli parhaimmillaan käynnissä yli 460 kappaletta.
Räjähdysmäisesti uinuvasta pikkukyläpahasesta kukoistavaksi öljykaupungiksi kasvanut 'El Dorado' tarjosi nuorelle Leftylle tavalliseen maalaispoikaan verrattuna huomattavasti enemmän 'kaupunkilaisympäristöä' - oli kauppoja, toimistoja, öljymiesten asuntoloita, kapakoita ja - Leftyn kauhuksi - myös kouluja!

Leftyn kotona äidin tapana oli laulaa kauniilla äänellään ajan kansansävelmiä, mutta minkäänkaisia soittimia heillä ei ollut käytössään. Perheen isä oli vuoden 1934 aikoihin vaihtanut yhden lehmistään 'Victrola'-äänilevysoittimeen ja hankkinut huusholliinsa lähinnä Roy Acuffin ja edellisvuonna kuolleen Jimmie Rodgersin levytyksiä. Niitä 'veivattiin' Leftyn kotona vapaa-ajoilla aamusta iltaan ja 6-vuotias esikoispoika kuunteli tarkkaan erityisesti Rodgersin tapaa laulaa ja osasi vanhempien riemuksi 'rillutella' Jimmien menestyslauluja tunnistettavasti.
Erityisesti Lefty oli ihastunut Rodgersin 'korkeavireiseen' jodlaukseen, jota hän perheensä 'kauhuksi' harjoitteli muun hälinän keskellä.
Arkansasin ja Texasin öljykenttien omaa musiikkia Jimmie Rodgers ei todellakaan edustanut - alueen ehdoton suosikkimusiikki oli 'western swing'-tyylin tanssimusiikki, jota paikkakuntien tanssisaleissa esitettiin. Radion vaikutuksesta Leftyn musiikilliseen kehitykseen ei ole saatavissa tietoja, mutta arvatenkin myös sitä kautta Lefty pystyi Jimmie Rodgers-suosikkiaan kuuntelemaan.

11-vuotiaana koulussa ollessaan Lefty sattui kerran huomaamattaan laulamaan itsekseen jotakin Rodgers-sävelmää ja kyseisen 'esityksen' sattui kuulemaan luokkakaveri, joka riensi heti kertomaan opettajalle, kuinka 'kaunis lauluääni Sonny Frizzellillä on'.
Opettaja pyysi Leftyä laulamaan näytteeksi ja ihastui myös kuulemaansa niin paljon, että tarjosi pojalle mahdollisuutta esiintyä koulun vanhempainjuhlassa. Niinpä Lefty nousi 'kauhusta kankeana' ko. juhlassa lavalle ja naisopettajan pianosäestyksellä lauloi oman versionsa Gene Autryn 'South Of the Border'-laulusta.
Leftyn äiti oli pukenut pojalleen - tämän ankarista vastustuksista huolimatta - omat naistenkenkänsä, jotka housunlahkeet päälle vedettynä näyttivät korkeine korkoineen erehdyttävästi cowboy-saappailta. Yleisön aplodit olivat hirmuiset ja Leftyn kerrotaan tuona iltana vakuuttuneen siitä, että lauluhommat olivat hänen 'heiniään'. Niin innostunut hän oli, että jo kotimatkalla koulunjuhlista hän kertoi äidilleen alkavansa opetella kitaransoittoa, ettei tarvitsisi laulaa 'sen hirveän naisopettajan pianon säestyksellä'.

Leftyn kiinnostus kitaraan sai lisätuulta, kun hän oli perheensä mukana vierailemassa setänsä luona muutamia maileja 'El Doradon' ulkopuolella. Sedän pihapiirissä Lefty tapasi mustaihoisen vanhuksen, joka istui portailla ja soitti kitaraa. Lefty liimautui miehen seuraan eikä häntä enää kutsuista huolimatta saatu sisälle millään.
Lefty vaati jatkuvasti perhevierailuja kyseisen sedän luo, mutta paikalle päästyään hän etsikin heti kitaristinsa ja ilta kului rattoisasti miehen soittoa seuraten. Lopulta setäkin huomasi Leftyn kiinnostuksen kitaraan ja osti vanhukselta kahdella dollarilla soittimen Leftylle.
Sen jälkeen Lefty lakkasi vaatimasta vierailuja sedän luo ja vietti nyt aikaansa kitaransa kanssa. Hän näppäili kieliä aluksi vain peukalollaan Jimmien äänilevylaulannan mukana, mutta pystyi vähitellen kehittämään soittotekniikkaansa 'muillekin sormille'.

12-vuotiaana (1940) Lefty ilmoitti mahtipontisesti äidilleen olevansa kitaristina ja laulajana 'valmis'. Jimmie Rodgers oli pojalle kaikki kaikessa, musiikki yleensä täytti nuoren Leftyn elämän kokonaan.
Äiti osasi suhtautui poikansa luovaan toimintaan kannustavasti ja ilmoitti Leftyn 'El Doradon' radioaseman (KELD) lastenohjelmaan laulamaan. Lefty lähti innoissaan laulamaan radioon ja kertoi tuon ensiesityksen olleen hänelle lopullinen varmistus siitä, että hänestä tulee isompana ammattimainen lauluesiintyjä.

Vuonna 1942 Texasin Greenvillen kaupungin eteläpuolelta löydettiin uusi laaja öljyesiintymä ja niin Frizzellin perhe muutti 'Hunt County'-nimiselle asuinpaikalle. Isä Naamon joutui kuitenkin pian sodan laajetessa värvätyksi ilmavoimiin ja hänet lähetettiin Euroopan taistelutantereille. 14-vuotias Lefty joutui nyt esikoispoikana ottamaan perheessä isännän roolin.
Lefty toimi paikallisen apteekin polkupyörälähettinä toimittaen lääkkeitä asiakkaille dollarin päiväpalkalla, mutta useimmat asiakkaat antoivat hänelle myös 'juomarahoja' lisäksi. Perhe kaipasi ankarasti lisätuloja ja niin Lefty keksi Gene Whitford-nimisen kaverinsa kanssa ryhtyä esiintymään paikallisissa tanssiaisissa.
Erityisesti Leftyn laulamisen suosio oli ilmeistä - Greenvillen johtava kauppias tarjosi hänelle esiintymismahdollisuutta isossa kauppahuoneistossaan, jossa Lefty saisi 'kierrättää hattua' ja pitää itse kaikki saamansa rahat (ilman 'peruspalkkaa' kuitenkin).
Lefty sai huomata menestyvänsä uudessakin hommassaan ja rahaa hattuun kertyi koko ajan enemmän. Osoituksena 'ammattimaisesta' otteesta esiintymiseensä jo pojankoltiaisena Lefty päätti laajentaa ohjelmaansa ja pyysi äitinsä mukaan kauppaan tanssimaan poikansa laulun tahdissa. Kun parivaljakon ensimmäinen yhteisesitys oli ohi, äiti saattoi hatusta laskea täydet 20 dollaria, joka vastasi melkein kuukauden apteekkilähetin palkkaa. Lefty halusi käyttää summan perheen asunnon kuukausivuokraan kokonaisuudessaan.

Pian Leftyn perhe taas muutti, nyt kohteena oli Paris, Texas (vuoden 1984 Wim Wenders-elokuvasta tuttu!). Uudella paikkakunnalla Lefty hakeutui heti sikäläiselle 'KPET'-radioasemalle ja sai onnistuneen esiintymisnäytteensä ansiosta oman viikottaisen 15-minuuttisen show-ohjelmansa (lauantaiaamuisin).
Radioasemalla oli yli 50 mailin kuuluvuusalue ja Lefty saavutti nopeasti merkittävää suosiota - eteenkin tyttöjen keskuudessa. 'Live'-esiintymisiäkin alkoi radion kautta järjestyä. Äidin nähtyä poikansa lavalla, oli ensimmäinen merkittävä neuvo heti valmis: älä seiso lavalla ollessasi kuin patsas.
Suosion alkaessa kasvaa Lefty huomasi kauhukseen, että äänenmurroksen kautta hänen lauluäänensä ei enää tavoittanutkaan Jimmie Rodgersin korkeimpia jodlausosuuksia. Lefty huomasi myös, että kasvaneen yleisönsä vaatimuksetkin kasvoivat - pelkkä Jimmie Rodgers-ohjelmisto ei enää riittänytkään.
Lefty otti siten Ernest Tubbin uudeksi 'oppi-isäkseen' ja opetteli tämän tuotannosta itselleen parhainten sopivat kappaleet ja totutteli ääntään laskemaan tarvituissa kohdissa aiempaa matalammalle.
Juuri näihin aikoihin Leftyn mielessä ensi kertaa kävi myös ajatus siitä, että hän itsekin voisi joskus yrittää tehdä omia lauluja, niistä ainakin tulisi hänen äänelleen ja laulutavalleen sopivia!

UUSIA ROOLIPAINEITA PERHEENISÄNÄ JA KIERTÄVÄNÄ ESIINTYJÄNÄ.

Ensimmäisten omien sävellysyritystensä mallina Lefty käytti Ernest Tubbin, Roy Acuffin ja Ted Daffanin menestyslauluja. Rodgers-tyylisen tuotannon hän sanoi jo 'laulaneensa kertaalleen loppuun', joten omaa sävellystyötään hän - onneksi - päätti johdatella erilaisille urille ajan uusien haasteiden mukaan.
Sotavuosien jatkuessa Frizzell-perhe muutti taas, nyt ensin Wacoon ja sitten Dallasiin, missä Lefty jälleen heti onnistuneesti hakeutui radiotyöhön ja tanssiaiskeikolle.
Uran kannalta merkittävä tapaus oli Dallasissa v.1944 järjestetty uusien kykyjen etsintäohjelma nimeltään 'Wayne Babb's Stage Show', missä oli yleisön valitsemalle suosikille luvattu suurehko rahapalkinto.
Lefty esitti tilaisuudessa ensimmäisen oman sävellyksensä ('Please Be Mine, Blue Eyes') ja 16-vuotias nuorukainen sai huomata laulullaan voittaneensa varsinkin naisyleisön puolelleen. Samoihin aikoihin Lefty oli alkanut tapailla tyttöä nimeltään Alice Harper, josta Lefty oli inspiraation lauluunsa saanut. Myöhemmin Alicesta oli tuleva Leftyn elinikäinen vaimo. Avioliitto solmittiin jo alaikäisinä vanhempien suostumuksella 12.3.1945.

Kykyjenetsintäkilpailun voiton myötä Leftyn äitikin alkoi olla nyt vakuuttunut poikansa lahjoista ja mahdollisuuksista - hän osti pojalleen huikeat 100 dollaria maksaneen ajan tyylinmukaisen cowboy-esiintymisasun, missä tunnetun 'Nudie'-malliston mukaan piti olla 'kiiltävät räikeät värit ja välkkyvät helykoristekuvioinnit'. Yleisesti 'perhospukuina' tunnetut esiintymisasut ajan vanhojen albumien kansissa ja pr-kuvissa ovat kieltämättä joskus hyvinkin 'tahattoman koomisen' näköisiä, mutta Leftylle uusi puku merkitsi ammattiuran alkua.
Lefty oli huomannut saavuttavansa eniten suosiota 'honky tonk'-kapakoiden keikoilla, mutta kyseisiä baareja ei Dallasin seudulla tuolloin juurikaan ollut. Äitinsä mielipahaksi Lefty ilmoitti muuttavansa nuoren vaimonsa kanssa New Mexicon osavaltioon, missä kukoisti riehakas 'honky tonk'-kulttuuri, siellä Lefty laski esiintyjänä tulevansa huomattavasti helpommin toimeen.
Valittu linja osoittautui Leftylle hyväksi, hän teki yhden illan keikkoja New Mexicon olutpaikoissa itsekseen pelkän oman kitaransa säestyksellä, jolloin kuluja yhtyeestäkään ei tullut.
40-luvun loppupuolen kaljabaareissa yksin esiintyvä kantrilaulaja sai todella tehdä ankaraa työtä pitääkseen yleisön puolellaan - ellei yleisö laulajasta tykännyt, tiedossa oli yleisöltä 'hengenvaarallista palautetta'. Lefty oppi juuri noina ensimmäisinä ammattivuosinaan 'honky tonk'-keikoillaan, miten yleisö pitää ottaa ja niillä opeilla hän pystyi myöhemminkin selviytymään alan huipulla ankarassa kilpailussakin.

Leftyn ja Alicen ensimmäinen lapsi syntyi v.1946, tytär sai nimen Lois.
Leftyn isän palattua sodasta ja asepalveluksesta sai Naamon ihmeekseen poikansa Leftyn olevan jo itsekin isä ja seudulla tunnettu laulaja.
Naamon päätti itsekin asettua New Mexicoon ja Lefty asettui myös pieneen Roswellin lähellä sijaitsevaan pikkukaupunkiin. Roswellin seudun autiomaamaisemathan ovat sittemmin tulleet tunnetuiksi sitkeästi eläneissä huhuista, joissa Roswellin lähistöltä on väitetty aikoinaan ufo-vierailujen jäljiltä löytyneen todisteita humanoideista, mutta jotka hallituksen kerrotaan salanneen.
Oli miten oli, Lefty piti jalkansa maansa ja keskittyi oman laulajanuransa kehittämiseen. Hänen onnistui saada Roswellin 'KFGL'-radioasemalta oma, sponsorien tukema viikottainen, tunninmittainen radio-show.
Lefty perusti itselleen ensimmäisen oman yhtyeensä nimeltään 'The Pecos Valley Ramblers', jossa jäseninä olivat ainakin Bob ja Wanda Wolfe. Yhtyeensä kanssa Leftyn oli nyt helpompi 'saada itsensä kuuluviin' seudun suurissa tanssihalleissa.

Jatkuvat illat esiintymässä baareissa ja kapakoissa alkoivat pian näyttää varjopuolensa. Lefty alkoi tottua käyttämään alkoholia esiintymispaineidensa helpottamiseen - tarjoiltuja ilmaisjuomia kyllä riitti.
Vuonna 1946 Lefty ajautui humaltuneena tappeluun ja joutui viettämään lyhyehkön ajan vankilassa. 18-vuotiaalle juuri isäksi tulleelle Leftylle kokemus lienee ollut erittäin raskas. Häpeä äitinsä ja vaimonsa suuntaan ajoi miehen sellin hiljaisuudessa kirjoittamaan 'moraalisessa krapulassa' sanat lauluun 'I Love You A Thousand Ways', mistä myöhemmin oli tuleva yksi hänen suurimmistä menestyssävelmistään.
Onhan ko. laulussa tosiaankin ilmiselvä viittaus sen kerrottuun syntyhistoriaan: So darling, please wait, please wait until I am free...'

Vuonna 1948 Lefty alkoi leikitellä ajatuksella jättää musiikkihommat ja ryhtyä 'oikeisiin töihin'. Esiintyjän ammatti tuntui rassaavan omia ja läheisten hermoja liiaksikin ja rauhallisen turvallinen 'yhdeksästä-viiteen'-työ alkoi tuntua houkuttelevalta.
Lefty lähtikin isänsä mukaan öljykentille töihin ja vaimo varsinkin tuntui pitävän hänen uudesta 'perheenisä'-roolistaan ja säännöllisistä hieman yli 200 dollarin kuukausipalkoista, joita Lefty öljykentiltä kotiin toi.
Mutta laulajan työtä jo kerran päästyään maistamaan, veri alkoi vetää lavoille uudestaan. Kesällä 1948 Lefty ajoi Louisianan Shreveportiin, missä oli aloitettu uusi 'live'-radioshow nimeltään 'Lousiana Hayride'.
Samana päivänä (sattumalta) Leftyn kanssa ko. ohjelmaan oli pyrkimässä myös Hank Williams kolmimiehisen yhtyeensä kanssa. Hank sai paikan, Leftyn oli palattava Roswelliin, koska 'hänellä ei ollut omaa yhtyettä'.

Lefty hakeutui sittemmin 175 mailin päässä Roswellista sijainneeseen New Mexicon Artesia-nimiselle paikkakunnalle, missä hänen oli onnistunut saada paikka laulusolistina 'Ace Of Clubs'-klubin 'house'-bändissä.
Uusi kiinnitys klubilla kesti yli vuoden ja Lefty nettosi hommastaan noin $42.00 viikossa, mikä oli hieman vähemmän kuin mitä hän oli öljykentillä tienannut, mutta piti silti sopimustaan onnenpotkuna.
Klubin yhtyeeltä vei viikkoja tottuakseen Leftyn laulutapaan, jossa hän 'omavaltaisesti venytteli ja mutkitteli nuottiensa kanssa', mutta yleisö ja klubin omistajapariskunta Hugh ja Stella Sampson ottivat hänet omakseen jo ensimmäisen viikon aikana.

Lefty perusti oman yhtyeen nimeltään 'The Westerners' ja keikkoja klubilla riitti viikon joka päivälle ja niiden lisäksi keikkoja alkoi tulla muuallekin kasvavassa määrin.
Jo tuolloin Leftyn oma sävellys 'I Love You A Thousand Ways' oli yleisön ehdoton suosikki ja se rohkaisi Leftyä säveltämään omia lauluja entistä enemmän.
Leftyltä kyseltiin jatkuvasti, milloin hän aikoo tehdä ensimmäiset levytyksensä, mutta hän saattoi vain ujosti pudistella päätään. Myöhemmin hän tunnusti, että vaikka hänellä itselläänkin oli halu tehdä levytyksiä, homman esteenä oli se tosiseikka, ettei hänellä yksinkertaisesti ollut aavistustakaan siitä, miten levytyshommiin käytännössä päästiin.

Kun Lefty lopulta sai kuulla ajan systeemeihin kuuluvan 'demo'-levytysten tekemisen ja niiden lähettämisen levy-yhtiöille, Lefty laittoi tuulemaan.
Leftylle kerrottiin, että paras paikka 'demo'-levyjen tekemiseen löytyi Dallasista Jim Beck-nimisen miekkosen studioilta.
Lefty ajoi sinne keväällä 1950 yhtyeensä kanssa ja niin Lefty ja v.1916 syntynyt Jim Beck ensikerran kohtasivat. Tuossa kohtaamisessa jotain kantrimusiikissa tapahtui.

ENSIMMÄISET LEVYTYKSET DALLASISSA V.1950.

Jim Beck katseli keväällä 1950 studionsa konttorihuoneen ikkunasta, miten pihalle ajoi 300 mailin ajomatkan pölyttämä umpiauto iso basso katolle sidottuna. Autosta kampeutui ulos kuusi honteloa nuorta miestä ja heistä kiharatukkaisin esittäytyi 'Lefty Frizzell'-nimiseksi laulajaksi, jonka oli tuona päivänä määrä tehdä neljästä omasta sävellyksestään kaksi 'demo'-levytystä.
Beck laitteli mikrofoneja paikalleen ja katseli syrjäsilmällä, miten miekkoset hiljaisina miehinä virittelivät instrumenttejaan. Laulajaksi ilmoittautuneella näkyi olevan kitaransakin mukana.
Taas yksi noita paikallisia porukoita, Jim varmaankin mielessään tuumaili.

Jim Beck meni tarkkaamon puolelle, sääti äänitasot, näytti peukalollaan 'OK'-merkin ja laittoi nauhan pyörimään ja vilkaisi huokaisten kelloonsa.
Kun kiharatukkainen nuorimies sitten aloitti 'I Love You A Thousand Ways'-laulunsa esittämisen, Jim Beck (omien muistelmiensa mukaan) heräsi kuin neulan pistolla tavallisesta arkipuuhastelustaan - pitkällä työkokemuksellaan Beck tiesi heti, että nyt jakkaralla mikrofonin edessä istuikin poikkeuksellinen mestarimies.
Lefty lauloi nauhalle vielä laulut 'If You've Got the Money I've Got The Time', 'Please Be Mine Blue Eyes' ja 'Lost Love Blues'.
Beck vaistosi tilanteessa piilevät 'värinät' ja seuranneissa neuvotteluissa Lefty ujona miehenä seurasi sivusta, miten Beck allekirjoituksellaan otti puolet laulun ''If You've Got the Money I've Got The Time' omistusoikeuksista itselleen.

Tuota ensimmäistä 'demo'-päivää seuranneista tapahtumista on olemassa useita erilaisia 'versioita' - kertojasta riippuen. Kaikissa tarinoissa nimenomaan laulu 'If You've Got The Money, I've Got The Time' kuitenkin näyttelee pääosaa.
Yksi 'uskottavimmista' tarinoista menee näin: Jim Beck oli kiinnostunut enemmän Leftyn esittämistä lauluista kuin Leftystä itsestään mahdollisena uutena 'laulajalöytönä'. Saadessaan oman nimensä Leftyn lauluun tulevien rojaltiosuuksien puolittajana Beck näki jo mielessään laulusta tulevaisuudessa virtaavat osuusrahat.
Beck matkusti Nashvilleen ja hakeutui 'Columbia'-yhtiön Don Law-nimisen pomomiehen luokse ja soitti tälle Leftyn esityksen.
Don Law piti esityksestä ja paikalla sattumalta ollut 'Columbia'-yhtiön tähtilaulaja Little Jimmy Dickens piti kuulemastaan myös ja halusi levyttää sen vielä samalla viikolla olevassa sessiossaan.
Riemuissaan Beck otti Leftyyn yhteyttä ja kertoi saaneensa Little Jimmy Dickensin levyttämään mainitun laulun. Leftyn lyhyt vastaus olisi tarinan mukaan ollut:
Ellen minä saa sitä itse levyttää, ei sitä levytä kukaan muukaan.
Jim Beck oli kauhuissaan, jo varmalta näyttäneet rojaltitulot olivatkin nyt tuon jääräpäisen Texasin miehen oikuttelun vuoksi jumissa.
Kun Don Law oli kuullut Leftyn reaktion, oli 'Columbian' pomo tarinan mukaan rauhallisesti sanonut:
Well, hakekaa se mikä-hänen-nimensä-nyt-olikaan Jimin studioille Dallasiin - me tulemme myös sinne. Haluan nähdä texasilaisen, joka ei anna Little Jimmy Dickensille lauluaan, vaikkei nuorukaisella itsellään ole vielä tietoakaan ensimmäisestä omasta levytyssopimuksesta.

Niinpä 25. päivänä heinäkuuta 1950 Dallasissa, Jeff Beckin studioilla pantiin toimeen Lefty Frizzellin ensimmäinen levytyssessio 'Columbia'-yhtiölle.
Session 'producer-hommissa toimivat yhtiön isot herrat Don Law ja Art Satherley. Studiotekniikasta vastasi tietenkin Jeff Beck itse ja Leftyn taustamuusikkoina toimivat seuraavat soittajat:
Normans Stevens (guitar), Charley White (steel guitar), Homer 'Bill' Callahan (string bass - 'The Callahan Brothers'), R.L. 'Pee Wee' Stewart (fiddle) ja Madge Suttee (piano, sukunimi myöh. 'Bowlan').
Jo ennakkoon kovin 'hittiodotuksin' nauhoitettujen 'I Love You A Thousand Ways'- ja 'If You've Got the Money I've Got The Time'-laulujen lisäksi äänitettiin myös laulut 'Shine Shave Shower It's Saturday' ja 'Cold Feet', joihin Leftyn lisäksi molempiin oli säveltäjäksi merkitty myös 'yllättäen' Jim Beckin nimi.

Ensimmäinen julkaistu Lefty Frizzell-levytys oli siis 'Columbia'-yhtiön 'If You've Got the Money I've Got The Time' kääntöpuolellaan ''I Love You A Thousand Ways'.
Lefty joutui elämään tulisilla hiilillä odotellessaan ensimmäisen levytyksensä ilmestymistä. Julkaisu viivästyi ja kauhukseen Lefty sai huomata, että laulu 'If You've Got the Money I've Got The Time' ehtikin ilmestyä markkinoille 'Bullet'-levymerkillä John Talley-nimisen Hank Williams-kloonin esittämänä.
Lefty oli ehtinyt tehdä laulujensa julkaisusopimuksen Jim Bulleit-nimisen miehen kanssa ja ko. mies oli nähnyt tilaisuutensa tulevan 'Columbia'-yhtiön jahkailussa.
Lefty oli muuttamassa Dallasiin pysyvästi Jim Beckin luo ja tästä oli tuleva samalla hänen managerinsa.
Levytyksen julkaisu viipyi ja viipyi, rahaa ei tullut mistään ja Leftyn perhe ajautui tilanteeseen, missä nähtiin jo suoranaisesti nälkää. Beck lainaili rahaa suurimpaan hätään, 'Columbian' herrat eivät halunneet järjestää keikkoja ennen levyn ilmestymistä.
Tilanne kävi niin pahaksi, että Lefty ajoi yötä myöten isänsä luo Big Springsiin, missä isä sai hänelle viikonlopun illoiksi esiintymiset paikalliseen soittoravintolaan. Menestys oli valtava ja kuppilanomistaja oli valmis maksamaan jo sunnuntain yhdestä tunnin esitysjaksosta huikeat 1000 dollaria.

TOTAALINEN LÄPIMURTO ENSILEVYTYKSILLÄ (V.1950).

Frizzellin ja Beckin onneksi Talleyn versio 'If You've Got the Money I've Got The Time' -laulusta ei ollut lähtenyt kunnolla myymään ja niin Leftyn levyn lopulta tullessa ulos se sai vielä 'uutuuslevyn' leiman ja menestys oli valtaisa.
'If You've Got the Money I've Got The Time' nousi Leftyn esittämänä listaykköseksi marraskuussa 1950 ja alkuvuodesta 1951 'kääntöpuoli' teki saman tempun. Levytys myi kahdessa kuukaudessa hämmästyttävästi yli puoli miljoonaa kopiota ja Leftyn saama ensimmäinen rojaltishekki oli kirjoitettu 'tähtitieteelliselle' summalle $30.000!
Mainittakoon, että levyteollisuudessa elettiin tuolloin muutoksien aikaa sikälikin, että 'Columbia' julkaisi Leftyn ensimmäisen levytyksen kolmessa eri formaatissa: 1) perinteinen vanha 78pm 'savikiekko', 2) 45pm pienempi 'single'-levy ja 3) uusi 7-tuuman long play microgroove single-levy, mikä pyöri jo tulevien LP-albumien nopeudella 33pm (jäivät sittemmin lyhytaikaiseksi kokeiluksi).

Kantrimaailma otti sensaatiomaisen uuden tulokkaansa 'jyrinällä' vastaan ja Lefty Frizzell oli yhtäkkiä valtakunnan ykköstähti. Leftyn molemmat laulut olivat ykkösinä kolme viikkoa - Hank Williamsin 'Moanin The Blues' ehti olla niiden välissä vain yhden viikon ykkössijalla.
Siis jopa Hank Williams sai uuden syyn 'hermostua' uuden tulokkaan yhtäkkiä syrjäyttäessä hänet kirkkaimmalta kärkisijalta.

'Columbia' sai siis havaita iskeneensä kultasuoneen ja toinen sessio järjestettiin kiireen vilkkaa Jim Beckin studioille Dallasiin (21.9.1950).
Don Law toimi nyt yksin tuotantovastaajana ja sessiomuusikoiden listassa oli tapahtunut muutoksia (kokoonpano on puutteellinen, esimerkiksi viulisti on jäänyt arvoitukseksi): Norman Stevens (guitar), Charley White (steel guitar), Artie Glenn (string bass), Chuck Wells (rhythm guitar) ja Madge Suttee (piano).
Levytettyjä lauluja oli taas neljä: 'Don't Think It Ain't Been Fun Dear', 'When Payday Comes Around', 'My Baby's Just Like Money' ja 'Look What Thoughts Will Do'.
Kaikki laulut olivat Lefty Frizzellin omia sävellyksiä, joihin Jim Beck taas 'neuvotteli' oman nimensä mukaan jaolle.

Frizzell-levytykset jatkoivat hurjaa menestystään, viisitoista ensimmäistä julkaistua laulua olivat kaikki parhaimmillaan valtakunnallisislla kantrin myyntilistoilla 'TOP-10'-laulujen joukossa - listaykkösiä niistä oli viisi (edellä jo mainittujen lisäksi 'I Want To Be With You Always' (1951), 'Always Late (With Your Kisses)' (1951) ja 'Give Me More, More, More (Of Your Kisses)' (1951).
Listamenestyksiä matemaattisesti laskien suurin Frizzell-hitti oli 'Always Late (With Your Kisses)' (1951), joka kummitteli listaykkösenä peräjälkeen peräti 12 viikkoa eli lähes neljännesvuoden!

Vuoden 1951 aikana Lefty Frizzell-sessioita pidettiin Jim Beckin Dallasin studioilla neljä kertaa - Don Law jatkoi tuottajana ja merkittävin muutos sessiomuusikoiden kohdalla oli steel-kitaristi Curley Chalkerin mukaan tulo (Charley Whiten tilalle).
Kaikkiaan kyseisenä vuonna nauhoitettiin 20 Frizzell-laulua, joihin kuului mm. kahdeksan Jimmie Rodgersin tuotannosta otettua laulua (1.6.1951). Ajan uutuus oli LP-albumi, jolle laitettiin aluksi kahdeksan laulua, jotka eivät olleet artistien tunnetuimpia myyntihittejä.
Lefty Frizzell pääsi mukaan 'Musical Caravan'-kiertueelle, jota sponsoroi Texasin kuvernööriksi kampanjoiva poliitikko Pierce Brooks.
Leftyn lisäksi kiertueen esiintyjiin kuuluivat Ray Price, Al Dexter ja 'Texas Swingbillies'-niminen yhtye. Jim Beck toimi 'karavaanin' seremomiamestarina.

Yhteistyö Beckin kanssa manageripuolella päättyi kuitenkin jo tammikuussa 1951, kun Lefty solmi sopimuksen Jack Starnes-nimisen tunnetun managerin kanssa.
Ensi töikseen uusi manageri sai Leftylle kiinnityksen 'Louisiana Hayride'-ohjelmaan, mistä Lefty oli siis aiemmin saanut hylkäyksen Hank Williamsin ja tämän yhtyeen päästessä tuolloin 'sisään'.
Starnes hankki Leftylle myös uuden kiertuebändin, joka sai nimekseen 'The Tune Toppers'. Yhtyeen voimahahmot olivat Curly Chalker ja Pee Wee Reed (tuttuja nimiä Leftyn varhaisista Dallas-levytyksistä). Leftyn mukana kiersivät keikoilla mukana myös 'Callahan'-veljekset ('The Crazy Callahans - Bill & Joe') ja Blackie Crawford.
Samainen Starnes oli muuten myöhemmin vuoden 1954 tienoilla mukana 'löytämässä' ja auttamassa uransa alkuun myös George Jonesia. Starnesin nimi jäi kantrihistoriaan myös sikäli, että hänen Daily-nimisen kaverinsa kanssa perustamaan levy-yhtiöön keksittiin miesten sukunimistä 'STAR-DAY'-nimi.

Vuoden 1951 aikana Leftyn manageri Starnes osti oman tanssihallin Shreveportin läheltä - Leftyn oli tarjoitus olla siellä yhtyeensä kanssa 'vakioesiintyjä', mutta Lefty ei ajatukselle lämmennyt - häntä kiinnosti Nashville 'Grand Ole Opry'.
Ensimmäisen kerran Lefty oli esiintynyt 'Opryssa' 20.12.1950 ja vakituiseksi jäseneksi hänet kiinnitettiin 21.7.1951. Hank Williams kuului Leftyn tullessa vielä 'Opryn' kaartiin - pian HW kuitenkin sai kenkää liiallisen alkoholinkäyttönsä vuoksi. Miehet kuitenkin ehtivät jakaa saman pukukopin 'Opry-Ryman'-rakennuksessa, kantrin kaksi huippumiestä samassa muutaman neliön tilassa - heidän välilleen kehittyi heti aito ystävyys eikä alan ankara 'kilpailu' päässyt miesten väliin mitenkään. Kuppia lienee otettu yhdessä hartiavoimin?
Leftyllä ja Hankilla oli hetken jopa sama 'keikka-agentti' ja he tekivät yhdessä (Leftyn isän ajamassa keikkabussissa) kahden viikon yhteisen kiertueen. Miekkoset olivat kolikolla heittäneet joka ilta, kumpi joutui esiintymään ensin. Leftyn isän kertomaksi on laitettu toteamus: 'Tuosta kahdesta viikosta, kun Hank ja Lefty kiersivät ajamassani bussissa voisi kirjoittaa kirjan.
Tuolta parin viikon ajalta tiedetään kuitenkin sen verran, että Lefty sai Hankilta luvan ottaa tämän laulun 'I'm Sorry For My Friend' ohjelmistoonsa ja Hank vuorostaan olisi halunnut levyttää Leftyn sävellyksen 'What Am I Gonna Do With All This Love I Have For You', jota Lefty ei kuitenkaan ollut HW:lle antanut sanoen sen olevan 'vuorenvarma hitti hänelle itselleen'. Ei kaiketi kovin ystävällistä sittenkään? Lefty ei muuten ko. sävelmäänsä kuitenkaan koskaan itsekään levyttänyt.
Eräässä Leftyn loppuvuosien haastattelussa häneltä oli kysytty uran huippukohtaa. Lefty oli ollut kauan vaiti ja sanonut sitten haikean hiljaisella äänellään: 'Two weeks together with Hank ... tourin' in same bus. He was the bluest and lonesomest man I ever met, but I worked two weeks with him, he never sang better, he was in good shape all the time'.

Mainittakoon, että 'Opryn' johtomiehet kertoivat Leftyn kiinnityksen alkaessa kohteliaasti, että laulu 'If You've Got the Money I've Got The Time' ei vihjailevine teksteineen mitenkään sopinut 'Opryn' perheohjelmaluonteeseen.
Lefty suostui olemaan laulamatta kyseistä laulua, mutta pian yleisö vaati sitä jo niin myrskyisästi, että 'Opryn' johto antoi sille esiintymisluvan.

Leftyn löytyminen ja menestys tuli 'Columbia'-yhtiölle kriittisellä hetkellä. Yhtiö oli 50-luvun alkaessa ajautunut tilanteeseen, missä heidän kantripuolen vanhat valttikorttinsa Stuart Hamblen, Roy Acuff, Gene Autry ja Bob Wills olivat jo menettäneet (hetkellisesti) myyntipotentiaalinsa ja yhtiön 'uudenlinjan' edustajat Little Jimmy Dickens ja Burl Ives (!) olivat osoittautuneet myyntilukujen valossa pettymyksiksi pikkumenestyksistään huolimatta.
Don Law on myöhemmin kertonut, että ilman Leftyn löytymistä 'Columbia' olisi aivan varmasti pian sulkenut 'kantri'-osastonsa kokonaan. Law oli ollut noina aikoina ottamassa yhtiössä ykkösvastuuta vanhan veteraanin Art Satherleyn ollessa juuri siirtymässä eläkepäivilleen.
Satherley oli mukana kanssani vielä Leftyn ensimmäisessä sessiossa Dallasissa, joten tuo historiallinen sessio toimi samalla yhtiössä kuin 'kädenpuristuksena' nuorennusleikkaukselle, jossa vähitellen sain kaikki narut haltuuni. Satherleyn viimeisiä suojatteja oli Johnny Bond, jonka levytysten saavuttamat vähäiset myyntiluvut olivat vaikuttamassa siihen, että vastuu siirrettiin pian kokonaan minulle, on Don Law muistellut Frizzell-menestyksien alkuhetkiä.
Minun onneni oli, että saimme Frizzellin suosion jatkumaan ja onnistuimme luomaan uusia tähtiä hänen rinnalleen - saimme Ray Pricen ja Carl Smithin myötä 'Columbian' takaisin kantrin huipulle.

Don Law ja Jim Beck jatkoivat Dallasissa loistavaa yhteistyötään äänitysstudion merkeissä. Frizzellin ohella paikalle ajettiin satojenkin mailien päästä tekemään levytyksiä.
Mm. sellaiset kantrin suurnimet kuin Marty Robbins, Billy Walker, Wayne Raney, Rose Maddox, Callahan Brothers, Leon McAuliffe ja Ted Daffan vierailivat Beckin uudella 'Beck-Law'-nimen saaneilla studioilla Dallasin 'Forrest Avenuen' varrella 50-luvun alkuvuosina.

Äkkirikastunut Lefty eleili nyt lokoisasti, hän osti kolme Cadillac-autoa ja muutti kotinsa Dallasista manageri Starnesin luo Beaumontiin, missä hän yhtyeensä kanssa sai 'ruhtinaallisesti palkatun' pitkäaikaisen kiinnityksen läheiselle 'The Show Boat At Orange'-klubille.
Kaikki näytti hymyilevän Lefty Frizzellille, jonka läpimurto kantrin huipulle oli tapahtunut lopulta hämmästyttävän nopeasti - Texasin öljynporaustornien haalarit vaihtuivat kalliimpiin esiintymisasuihin ja ylelliseen loistoelämään.

VAIKEUDET ALKAVAT KASAANTUA V.1952.

Vuoden 1952 aikana, oltuaan 'Opryn' vakiokaartissa vasta kahdeksan kuukautta, Lefty Frizzell yllättäen sanoutui ajan tärkeimmästä kantriohjelmakiinnityksestä irti. Syitä oli monia, mutta pääsyyksi on kerrottu Leftyn manageri Starnesin 'rahanahneus' - viikonloppuisin Lefty menetti tuhansia dollareita rahaa pysymällä 'Opryssa', jossa tunnetusti esiintymispalkkiot olivat 'kolikkolinjalla'.
Kun managerin sopimus toi tälle 50% Leftyn keikkatuloista, oli selvää ettei manageria miehen valitsema 'Opry'-kiinnitys miellyttänyt ('Opry' vaati tietyn määrän viikonloppuja esiintyjiltä kokonaan itselleen). Manageri lennätteli Leftyä 'Opry'-esiintymisten jälkeen vielä pienkoneilla 'öitä myöten' ympäri Tennesseen 'music & dance night clubs'-paikkoja ja se karuselli söi Leftyn hermoja.
Lefty suostui lopulta jättämään 'Opryn' kokonaan, mikä oli muuten Hank Williamsin mielestä 'Leftyn suurin mahdollinen virhe' - Hank ei vielä tuolloin itse tiennyt saavansa itse ko. paikasta potkuja.
Vaikka Lefty ei asunutkaan Nashvillessa 'Opry'-aikanaan, oli se kuitenkin 'perhe-elämän kannalta' pitänyt miehemme kiertueet ja keikat lähipiirissä ja Lefty oli useimmiten lentänyt heti viikonlopun jälkeen kotiin.
Kun 'Opry'-kiinnitys loppui, manageri Starnes solmi hänelle kuukausien mittaisia valtakunnallisia kiertuita, jolloin hän ei enää välillä päässyt käymään kotona.
Leftyn vaimo Alice on myöhemmin todennut: It was his biggest mistake - for his career, personal life and mind, marriage and family.

Lefty Frizzellin omat henkilökohtaiset vaikeudet alkoivat syödä miestä vuoden 1952 'Opry'-eron jälkeen, sillä pitkät ja loputtomat keikkamatkat ajoivat hänet kotiturvapaikastaan eroon, hänestä tuli nyt business-miesten vapaata riistaa ja Lefty ei ollut koskaan pärjännyt kyseisten rahanhimoisten haiden kynsissä.
Lefty joi nyt enemmän kuin koskaan ja ensi kertaa joitakin keikkoja piti peruuttaa, kun illan tähti ei ollutkaan enää paikkakunnalle ilmestyessään esiintymiskunnossa.

Levytysstudiossakin alkoi olla ongelmia, levy-yhtiön johto ja Don Law eivät olleet enää tyytyväisiä Frizzell-soundiin ja joitakin sessioita jouduttiin tekemään kokonaan uudestaan. Ongelmat eivät tällä kertaa olleet kuitenkaan juurikaan Leftyssä itsessään, vaan Law ei ollut lainkaan tyytyväinen esim. viulistin osuuksiin.
Kyseinen ongelma ratkesi vasta kun tunnettu Bob Wills-viulisti Johnny Gimble oli jäänyt vapaalle ja etsi työtä. Hän oli saapunut Dallasiin Beck-studioille juuri Frizzell-session aikaan. Hänelle kerrottiin kuitenkin, ettei Lefty tarvitse viulistia, koska hänellä on yhtyeensä mukana ja kokoonpanoon kuuluu viulisti.
Gimble oli ajan tyylin mukaan jäänyt norkoilemaan studiolle ja kun levytysvuorossa oli ollut sävellys 'Don't Stay Away', yhtyeen viulisti ei sitä ollutkaan osannut soittaa. Tuolloin Don Law vaitonaisena osoitti Johnny Gimblea sormellaan ja sanoi historialliset sanansa: You, go get your fiddle.
Tutun sanonnan mukaan - jatko olikin sitten jo kantrihistoriaa. Gimble opetti Leftyn viulistille perusjutut ja niin ensi kerran Leftyn levytyksellä kuultiin tuo kuuluisa 'Dallas-soundin' ilmentymä eli kahden viulun yhteissoitto ('Texas twin-fiddles' ).

Vuoden 1952 aikana Lefty Frizzell muun peruskiertelynsä ohella vietti paljon aikaa paikkakunnalla nimeltään Greenville, South Carolina. Siellä Leftyn esiintymiskaverina oli pitkään toinen 'Columbia'-yhtiön suuri tähti Carl Smith, jonka oma huikea levytysura oli alkanut v.1951 ~ Smith sai vuoteen 1955 asti kaikki julkaisemansa levytykset nousemaan valtakunnallisten kantrilistojen 'TOP-10'-laulujen joukkoon. Suurin hitti oli vuoden 1951 'Let Old Mother Nature Have Her Way', mikä vuonna 1951 keikkui listaykkösenä lähes kaksi kuukautta.
Toinen Leftyn vuoden 1952 vakituinen esiintyjäkaveri oli 'harmonica wizard' Lonnie Glosson, joka sooloartistina ei koskaan pystynyt lyömään itseään todella läpi, mutta jäi kantrihistoriaan 'huuliharppuvelhona' lähinnä Wayne Raney-nimisen tähtiartistin kanssa tekemästään työstä.

Lefty alkoi loputtomilla keikkamatkoillaan osoittaa vakavia 'terveysriskejä' - ei vain itselleen vaan myös seuralaisilleen. Ylitettyään tietyn humalarajan lentojen aikana miehemme katsoi olevan hänen vuoronsa ohjata pienkonetta. Leftyn lentojaksot saivat muut matkustajat 'fobia'-asteelle, sillä vaikka Leftyn mukaan 'jokainen joka osaa ajaa autoa, osaa myös lentää', ei miehemme pilottitaidot vastanneet hänen musikaalisia kykyjään. Lentäjänlupakirjoja ei kuulemma tarvittu, koska ilmassa ei ollut ratsioita.

New Orleansiin oli järjestytty 'Columbia'-levy-yhtiön toimesta vuoden 1952 aikoihin suuri 'gaala-ilta', missä oli tarkoitus saada yhtiön artisteille valtakunnallista huomiota ja 'voitelua'. Lefty Frizzell oli illan vetonaula viimeisenä esiintyjänä. Kun esiintymisen aika tuli, miestä ei ollut paikalla . Hermostunutta odotusta, isoimmat kihot alkoivat lähteä 'jatkoille'.
Leftyä ei löydetty koko iltana - eikä seuraavana yönä. Vasta aamulla vaisu Lefty soitti jonkin pikkupaikkakunnan putkasta, hän oli ollut tulossa esiintymään, kääntynyt yhdessä risteyksessä huolimattomasti ja ajautunut jonkun paikallisen silmäätekevän puutarhaan omenapuita katkoen. Paikallinen sheriffi oli paikalle saavuttuaan haistanut vahvan viinan lemun ja kun Lefty oli vielä öykkäröinut puutarhan omistajaa ja sheriffiä vastaan, hänet oli viety käsiraudoissa paikalliseen putkaan.
Frizzell ajautui erimielisyyksiin myös managerinsa Stainesin kanssa sopimuksen kestosta, Lefty yritti irtisanoa sopimusta, mutta Staines vei asian oikeuteen $25.250 suuruisin vahingonkorvauksin normaaliosuuksien lisäksi. Riidassa päästiin sopuun ennen lopullista 'tuomiota', mutta jupakassa Lefty ehti kuitenkin menettää valtavia rahasummia. Lisäksi Leftyn oma yhtye oli ollut suorassa työsopimuksessa Starnesin kanssa, joten välirikon seurauksena Lefty menetti myös yhtyeensä (silloin nimenä 'The Western Cherokees'), sillä Staines nosti Blackie Crawfordin yhtyeen johtomieheksi ja jatkoi yhtyeen kanssa yhteistyötä (Johnny Rector-niminen laulajalöytö nyt solistina).

Leftyn uudeksi manageriksi tuli Jay Miller, mutta alku ei ollut kovin lupaavaa. Heinäkuun 14. päivä v.1952 Leftyllä oli levytyssessio Fort Worthissa, missä piti levyttää aiemman epäonnistuneen session lauluja uudestaan. Lefty saapui paikalle ankarassa krapulassa ja Don Law 'vihelsi pelin poikki' toisen laulunauhoitusyrityksen jälkeen. Edellisyö oli juhlittu aamukuuteen Leftyn uuden mustan Cadillacin ostoa.
Manageri Miller ja varsinkin 'Columbian' johto alkoivat olla tähtensä kanssa epätoivoisia. Leftyn leytyksiä ei enää ollutkaan kantrilistoilla ja miehen elämäntyyli tuntui riistäytyneen täysin hallinnasta.

Frizzellin uuden oman yhtyeen kokoonpanoksi muodostui seuraava valikoima manageri Millerin oman 'Feature'-levyfirman sessiomuusikoista:
Herby Hall (steel guitar), Bob Henderson (fiddle), Benny Fruge (piano), Woody Guidry (guitar) ja 'band-leader' Lou Millet, jolla oli takanaan jo omia levytyksiäkin managerin 'Feature'-yhtiössä. Myöhemmin Lou Millet levytti ainakin 'DOT'-yhtiölle. Aiemmin Lou oli ollut solistina yhtyeessä 'The Melody Ramblers' ja häntä kuvailtiin mainostekstillä lupaavasti termillä 'solid honky tonk singer'.
Myös Leftyn pikkuveli Billy (Frizzell) sai paikan isoveljen yhtyeestä - Billy oli myös jo aiemmin levyttänyt ('Four Star') ja ostanut oman yökerhon, mutta joutuminen värvätyksi Korean sotaan oli katkaissut Billyn urahaaveet siltä erää. Billy sai sittemmin lyhyeksi jääneen levytyssopimukseen arvostettuun 'Decca'-yhtiöön.
Leftyn 'joukkueeseen' kuului myös 'ajan hengen vaatimusten mukaan' bassolla leikittelevä, hassuhousuinen koomikkohahmo Lum York.
Yhtyeestä käytettiin yleisesti vain nimitystä 'The Lefty Frizzell Show'.

Syksyllä 1952 Lefty Frizzell suuntasi kulkunsa El Monteen (California). Kyseessä oli kiinnitys Cliffie Stonen 'Hometown Jamboree'-ohjelmaan, joka uutuutena myös televisioitiin. Lou Millet seurasi perässä, mutta muuten entinen yhtye hajosi.
Ernie Harvey oli uutena miehenä kiinnitetty steel-kitaristiksi. Tawnee Hall oli nyt kitaristina, rumpalina Tommy Perkins ja Arlice 'Jack' Youngblood toimi viulistina. Tällä kokoonpanolla Lefty toimi lähes puolivuotta - levytyksissäkin.
Cliffie Stone muisteli myöhemmin iltaa, jolloin hänellä oli ollut ilo esitellä Lefty Frizzell ensi kertaa televisiossa. Stonen mukaan tuon esiintymisillan jälkeen ohjelman katsojien lähettämä postipalaute oli kolminkertaistunut (tuolloin todellakin radio- ja televisio-ohjelmien 'suosiota' mitattiin paljolti suoraan palautepostin määrällä!).
Lefty solmi uuden sopimuksen - hänen managerikseen tuli Steve Stebbins-niminen mies, jonka 'Americana Corporation'-firma oli aloittanut jo v.1949 menestyksekkään musiikkibusiness-toimintansa. Stebbinsin talliin oli kuulunut jo aiemmin Kalifornian seutujen kovimmat kantrinimet kuten Eddie Kirk, Tennessee Ernie Ford, Ferlin Husky ja Hank Thompson. Leftyn ja Steve Stebbinsin yhteistyö sujui menestyksekkäästi yli kymmenen vuotta.
Marraskuun ja joulukuun 1952 aikana Lefty keikkaili uuden hittinsä 'I'm An Old Old Man' myötätuulessa Oregonissa, Arizonassa ja New Mexicossa. Marraskuussa 1952 keikkakiertueella Leftyn yhtyeen vasta 24-vuotias kitaristi Tawnee Hall oli kesken kaiken sairastunut ja hänet lähetettiin kotiinsa Georgian osavaltion Eastmaniin. Kiertuetta kohtasi pian suruviesti, kun sähke Georgiasta kertoi Tawnee Hallin kuolleen kotipaikkakuntansa sairaalassa.
Leftyn yhtyeeseen kaivattiin uutta vakituista kitaristia ja paikan sai Roy Nichols - myöhemmin mm. Merle Haggard-yhteyksistään legendaarinen muusikko.

1.1.1953 kantrimusiikkimaailma järkyttyi uutisesta: Hank Williams oli kuollut keikkamatkallaan yksin autonsa takapenkille alkoholin ja lääkkeiden sekakäytön aiheuttamaan sairaskohtaukseen.
Kantrin huipulla jäi nyt suruviestin seurauksena Lefty Frizzellille entistä enemmän tilaa. Alkuvuodesta 1953 Lefty piti vaimonsa kanssa 'perheneuvottelun' ja he päättivät asettua länsirannikkolle asumaan vakituisesti (Hollywood) - keikkamatkat olivat lyhyempiä (Lefty ehti helpommin kotiin välillä 'kuivumaan') ja työtilaisuudetkin olivat rahakkaampia. Yhtenä syynä tilanteen uudelleenarviointiin oli myös pariskunnan taloudellinen tilanne - he olivat eri yhteyksissä velkaantuneet huolestuttavasti yli tulojensa ja nyt oli viimeiset hetket kääntää kelkka. Oli tienattava enemmän, mitä Lefty ehti tuhlata.

(Jukka Joutsi, 2007).

Lefty Frizzell (1928-1975)
(Jukka Joutsi, 2.8.2007)

B) * William Orville "Lefty" Frizzell syntyi 31.3.1928 Texasin Corsicanassa ja varttui Arkansasin El Doradossa.

* Lefty sai ensimmäisen listalevytyksensä marraskuussa 1950 nousemaan suoraan ykköseksi - kyseessä oli "Columbia"-yhtiölle tehty laulu "If You`ve Got The Money I`ve Got The Time".

* Frizzellin 15 ensimmäistä "Columbia"-singleä nousivat kaikki Billboard-lehden "TOP-10"-listalle vuosina 1950-54. Listaykkösiä niistä olivat avaussinglen jälkeen vielä seuraavat neljä: "I Love You A Thousand Ways", "I Want To Be With You Always", "Always Late" ja "Give Me More, More, More (Of Your Kisses).

* Frizzellin "TOP-10"-hitit loppuivat alkuvuonna 1964 levytykseen "Saginaw Michigan", mutta hän sai jatkaa vaatimattomilla sijoituksillaan "Columbia"-yhtiössä aina vuoteen 1972 asti.

* Vuonna 1973 alkoi Frizzellin eräänlainen "comeback"-kausi "ABC"-yhtiössä, missä hänen uudet albuminsa palauttivat hänet nuortenkin kantriystävien tietoisuuteen. Merle Haggard ja monet muut uuden ajan supertähdet olivat pitäneet lausunnoillaan Lefty Frizzellin nimen lehtien palstoilla suurena esikuvanaan.

* Frizzellin elämää ja artistin uraa haittasi tuntuvasti jo nuorena miehenä hallinnasta riistäytynyt alkoholismi.

* Viimeisen kerran Lefty Frizzell näyttäytyi USA:n kantrilistoilla kesällä 1975 laululla "Falling" (ABC). Hänen oli määrä saapua pääsiäisenä 1975 Lontooseen Wembleyn kantrifestivaaleille, mutta viime hetkellä hänet jouduttiin sairauden vuoksi korvaamaan (=Marvin Rainwater). Lefty kuoli sydänhalvaukseen 19.7.1975 vasta 47-vuotiaana.

* Lefty Frizzell valittiin "Country Music Hall Of Fame"-kunniagalleriaan vuonna 1982.

* Kantrilaulajien "maraton"-taulukossa (=eri listasinglesijoituksista tietyn laskentasysteemin mukaan pisteitä) USA:n arvostetuimman musiikkilehden "Billboardin" listauksista laskettuna vuosien 1944-2002 aikana parhainten sijoittuneet kantriartistit olivat: 1) Eddy Arnold 12653, 2) George Jones 11820, 3) Johnny Cash 9644, 4) Conway Twitty 9083, 5) Merle Haggard 8994, 6) George Strait 8165, 7) Dolly Parton 8005, 8) Webb Pierce 7975, 9) Ray Price 7773, 10) Willie Nelson 7704 .... ja 83) Lefty Frizzell 2945.

C) (Wikipedia, 21.10.2008):
William Orville 'Lefty' Frizzell (March 31, 1928 – July 19, 1975) was an American country music singer and songwriter of the 1950s and a leading exponent of the Honky Tonk style of country music.
His relaxed style of singing was a major influence on later stars Merle Haggard, Willie Nelson, and George Jones.

Frizzell was born in Corsicana, the seat of Navarro County in east Texas, but moved with his family shortly after his birth to El Dorado, Arkansas, where the Frizzells remained until the early 1940s. Frizzell began playing the guitar as a young boy. By the age of twelve, he was appearing regularly on a children's show at a local radio station KELD.
The family returned to Texas when Frizzell was still a teenager, his music career having received a significant boost when he won a talent contest in Dallas.

Lefty, who was known as "Sonny" to his family, acquired the nickname "Lefty" at the age of fourteen after a schoolyard scrap with another student. Part of Frizzell's early music lore pushed by his record company suggested the name came from winning a Golden Gloves boxing match, but this version was deemed untrue.
In his late teens, he was performing at fairgrounds and other venues, developing a unique, soulful voice. Like his father, he got work in the oilfields, but his growing popularity as a singer soon gave him regular work on the Honky Tonk nightclub circuit. At the age of nineteen, he had a half-hour show on a small Texas radio station, getting a big break when a record producer, Don Law heard him sing.
Signed to Columbia Records, he immediately had a string of hits that broke into country music's top ten; several of them reached # 1. In 1950, he was invited to perform at the Grand Ole Opry; the following year he appeared on the prestigious Louisiana Hayride radio program that broadcast from Shreveport, Louisiana and then he and close friend 'Cowboy' Ralph Spicer began touring with country music's biggest star of the era, Hank Williams.
Handbills of the time refer to them as "Kings of the Honky Tonks". A prolific songwriter, Frizzell had four songs in the country top ten at the same time in 1951 — a feat that would not be repeated on any chart until The Beatles one-upped him, on the popular music/pop charts, with five songs in 1964.

In 1952, while he was speeding through Minden, the seat of Webster Parish in northwestern Louisiana, Frizzell crashed his Cadillac into the home of City Judge and later State Representative R. Harmon Drew, Sr. Harmon Drew, Jr., himself a state appeals court judge and a musician, recalls that his father always thought Frizzell had a "bad attitude".
The Drews are descended from the first families to have settled Webster Parish.

By the end of the 1950s, rock and roll was dominating the North American music scene, but although no one would ever mistake Frizzell's music for anything but country, his 1959 hit, "Long Black Veil," gained wide acceptance with a variety of music fans in addition to country, and was the first recording of this "standard."
A few years later, Frizzell recorded "Saginaw, Michigan," which took the #1 spot on the country music charts and broke into the pop charts as well. The song earned him a Grammy Award nomination.

In the early 1970s, Frizzell changed record labels and moved to Bakersfield, California, where he recorded several more country music hits and became the first country singer to perform at the Hollywood Bowl. By then, however, his problems with alcoholism were already taking their toll.
Mood swings and outbreaks of irrational anger became a trademark, and his constant failure to meet recording commitments strained his relationship with his recording company.

In 1972, Lefty Frizzell was inducted into the Nashville Songwriters Hall of Fame and his song "If You've Got the Money, I've Got the Time" earned him a Grammy Hall of Fame Award.
Unfortunately, success and money only added to Frizzell's alcohol addiction, and on July 19, 1975, he suffered a massive stroke and died at age 47. He was buried on "Music Row" at Forest Lawn Memorial Gardens in Goodlettsville, Tennessee. In October 1982, Lefty was posthumously inducted into the Country Music Hall of Fame.

Lefty Frizzell's signature guitar was a Paul Bigsby customized 1949 Gibson J-200 (Model SJ-200). Originally built by the Gibson Guitar Company, it was retrofit in early 1951 with a custom neck and pickguard by guitar maker and innovator Paul Bigsby.
In a 2003 interview Merle Haggard recalled, "When I was a teenager, Lefty got me onstage [at the Rainbow Garden in Bakersfield, California] and handed me that guitar. That is the first guitar I played on a professional stage." For many years it had been on loan to and displayed at the Country Music Hall of Fame in Nashville. In January 2005 it was returned to the Frizzell family.

Frizzell's style of singing influenced a great many singers, particularly Merle Haggard, Willie Nelson and Dwight Yoakam. In addition, he was widely recognized for his songwriting talents.
George Strait recorded a Sanger D. Shafer song called "Lefty's Gone" on the album Something Special. In addition, Willie Nelson's 1977 album, To Lefty From Willie was a tribute to Frizzell and consisted entirely of cover versions of Frizzell songs. Frizzell was inducted into the Country Music Hall of Fame in 1982 and has a star on the Hollywood Walk of Fame. He is also in the Rockabilly Hall of Fame.
Fellow Texan Roy Orbison was a devout fan of Frizzell's sound, and in 1988, as a part of the supergroup, the Traveling Wilburys, he chose the name "Lefty Wilbury" to honor his musical hero.
Frizzell's younger brother, David Frizzell, is also a country singer. His biggest hits were 1982's "I'm Gonna Hire a Wino (To Decorate Our Home)" and "You're the Reason God Made Oklahoma", a 1981 duet with Shelly West.
In 2003, Lefty Frizzell ranked #31 on CMT's 40 Greatest Men of Country Music.
In 2006, J.D. Crowe and The New South released the album 'Lefty's Old Guitar'. The Song "Lefty's Old Guitar" was written about his custom Gibson J-200 customized by Paul Bigsby in 1951.

D) (Red Moore, e-mail 23.10.2008):
Way to go Jukka, l like what your doing with Trad Country Music... l especilly like the article on Lefty Frizzell... He got me hooked on country music when l was a kid back in the early 50's and l got him out of retirement when l got him booked on a show with me in 1973 l think it was... One of the highlights of my life for sure and along with another great entertainer, Carl Smith...
Red Moore.

(Still from Red Moore's website, 23.10.2008 ~ 'in his own words'):
I was born in Fort Madison, Iowa on Sept. 24, 1933. During the dust bowl and the great depression, the good old days. The oldest of two sisters and a brother, we grew up with what is now called country music.
I remember the first song that got me hooked laying on the floor in the thirties listening to Gene Autry sing "That Silver Haired Daddy of Mine" and Bob Wills "San Antonio Rose" were my favorites, I liked them all and spent most of my paper route money on a record player and records.
I couldn't make up my mind between Hank Williams, Hank Snow and Ernest Tubb until Lefty Frizzell came along. I played the honky tonks in the fifties and though I was really in hillbilly heaven when I cut my record "The Crawdad Song" and got booked on a show with Ernest Tubb, Skeeter Davis and Buddy Emmons on steel guitar.

(JJ, 23.10.2008): I visited Wembley festivals in London 1975 ~ Lefty was supposed to perform - but was finally re-placed by Marvin Rainwater. It was sad I did not see Lefty on stage 'live'. He died quite soon after that.

(Red Moore, e-mail 23.10.2008):
A sad time for all of country music in 1975 ... Marvin Rainwater, a friend for close to 40 years, was one l got to do several shows with and always enjoyed him... He was very good when it came to helping someone in need and would give the shirt off his back to do so... That is what is so great about country music, fans and entertainers... Red Moore.

E) LEFTY FRIZZELL--"He Died From Heartbreak"

Lefty Frizzell was the greatest honky-tonk singer of all time — if you ask the most educated and highly opinionated fans of country music, that is. Blessed with a voice that came naturally to him—a voice that held so much soul and carried such infinite layers of emotional expression, that grown men were oft-moved to tears—Lefty was also cursed with bad habits and a downward career path that left him dead in 1975 at the tragically young age of 47.
William Orville ‘Lefty’ Frizzell was born March 31, 1928 in the oil and farm town of Corsicana, Texas, about 50 miles southeast of Dallas. As a young child, his family moved to El Dorado, Arkansas, where they remained until Lefty was a teenager. Although the family would always call him ‘Sonny,’ since he was the first boy in the family, the nickname ‘Lefty’ was acquired during a school fight with another boy. The nickname—which came because Lefty led with his left hand in the fight—stuck with him throughout his life, even though Lefty played his guitar right-handed.

As a child, Lefty loved music and began playing guitar at a young age, even securing a spot on a children’s radio show on the local station KELD at the age of 12. When the Frizzell family moved back to Texas, Lefty won a talent contest in Dallas, which bolstered the youngster to continue in music, which he did, alternating between working in the Texas oilfields and performing at honky-tonks on the weekends.
In 1945, Lefty wed Alice Harper, when both of them were 16 years old and too young to get married without parental permission. Soon afterward their first child, Lois, was born, and in 1946 Lefty and his new family moved to New Mexico in search of a better life, first to Capitan and then to Roswell, a then-booming Army town close to the West Texas border. Lefty pursued singing and writing songs in Roswell, while Alice worked at a downtown café. A local musician had a Wilcox-Gay disc recorder, and Lefty begged to get some of his songs recorded on the primitive device, such was his desire to become a professional singer.

Times were tough and the family nearly starved to death, circumstances made worse by Lefty’s tendency to get in trouble with the law. Eight days after the legendary Roswell ‘U.F.O.’ crash happened in Roswell in July 1947, Lefty was arrested and served six months in the Roswell jail for what he called “fightin’ and carryin’ on” in a later interview. In reality, the charges were statutory rape, a married 19-year old man caught with a 14-year old girl. The time Lefty spent in jail just about killed him, wondering if Alice would take their new baby Lois and leave.
Whether ‘U.F.O.’ crashes or captured alien beings played into the equation, Lefty wrote the first of many future hit songs in the Roswell jail in September 1947, I Love You A Thousand Ways. The song was a plaintive apology to his wife Alice for his misdeeds. Upon release in early 1948, Lefty and family moved back to Texas, where eventually he would set up a residency at the Ace of Clubs in Big Spring, a club gig that would last more than a year. Lefty’s original songs were popular with the local crowds, and on many occasions people recommended that Lefty should try making records.

Eventually Lefty heard about a talent scout in Dallas by the name of Jim Beck, and he set out on the 300-mile trip from Big Spring to Dallas in April 1950, to audition for Beck, the pleasure of which cost Lefty and his band one hundred of their hard-earned dollars.
Dallas, Texas in the late 1940’s was quickly establishing itself as a country music hub. There was a large ‘Opry’-type show there, the ‘Big ‘D’ Jamboree,’ which drew thousands each week to the Sportatorium in downtown Dallas. The show was broadcast on the radio to most of the southern United States.
Jim Beck was a magnet for talent in the area, where he not only ran the only real professional recording studio in Dallas at the time, but also through his work as a talent scout and A&R man for such labels as Columbia, King, Bullet, and Imperial.
Columbia Records in particular drew a lot of talent from the Dallas area, signing hillbilly acts like Frankie Miller and Charlie Adams, and rockabilly acts like Sid King and the Five Strings, among others. Included in that talent pool, and the greatest discovery for Beck and Columbia Records, was a fresh-faced kid named Lefty Frizzell.

While Beck was mildly interested in Frizzell’s ballads, it wasn’t until Lefty sang him a new song he had been working on, If You’ve Got The Money (I’ve Got The Time) that Beck’s ears really perked up. There are many versions of the story, and fifty years later it is hard to separate the wheat from the chaff in deciphering these many accounts, but what counts is that by July 1950 Lefty was recording his first session at Jim Beck’s studio as a newly signed Columbia Recording artist.
Lefty’s first few sessions in 1950 and 1951 resulted in several of the biggest hits of his career—If You’ve Got The Money (I’ve Got The Time), I Love You A Thousand Ways, My Baby’s Just Like Money, I Want To Be With You Always, Always Late (With Your Kisses), Mom And Dad’s Waltz, and Don’t Stay Away (Till Love Grows Cold). These early successes would be the biggest hits Lefty would ever have (save for the #1 hit Saginaw, Michigan in 1964), and although he would have charted records sporadically even into the 1970s, these songs would be forever known as his greatest hits.

From these early sessions, with their primal musical backing (featuring the mysterious Madge Sutee, a piano-pounding female in the Del Wood tradition), we have included here the up-tempo numbers Shine, Shave, Shower (It’s Saturday), When Payday Comes Around, You Want Everything But Me, Give Me More, More (Of Your Kisses), If You Can Spare The Time (I Won’t Miss The Money), I Won’t Be Good For Nothin’, and I’m An Old, Old Man (Tryin’ To Live While I Can). None of these were big hits, but all of these are excellent examples of 1950s Texas honky-tonk. To modern ears the barrelhouse piano and loose arrangements may make the Jim Beck recordings of this era sound quite primitive and dated, but this is exactly the way bands of this era sounded in the dusty Texas icehouses and taverns.
Lefty’s first flush of success brought large sums of money, even after Jim Beck’s “songwriting” cut and Jim Bulleit’s “publishing” cut (sadly, this was a defining theme in Lefty’s career—he trusted the people around him, all of whom cut themselves in to large chunks of his money, usually for some easy money up front as an advance). Lefty, like Hank Williams and Elvis Presley, was another poor country boy with no training on how to deal with success and the money that came with it.

These early years brought Cadillacs, fancy Western Suits, a tour bus, an airplane, and all the accoutrements of hillbilly flash that a hot young star could want. Soon Lefty had a flashy new Gibson SJ-200 guitar, the top of the line instrument that the Gibson company made. To add icing to the cake, not long after buying the guitar he took it to Paul Bigsby in California to have a new custom neck put on, and a custom pick guard with Lefty’s name inlaid on it.
This guitar would be the iconic representation of Lefty’s image for many years to come, and though he sometimes toured with other guitars, Lefty kept the guitar until the day he died. After Lefty died, it was displayed in the Country Music Hall Of Fame for decades (the instrument was finally sold last year, and the buyer was none other than Merle Haggard).
In 1951 Lefty was invited to be a cast member of the WSM ‘Grand Old Opry’ in Nashville, where he shared a dressing room and co-star billing with another bright light of the era—Hank Williams. Though the two had jived between each other about who was the bigger star, there was more a friendly rivalry than anything else.
Disc Jockey Hugh Cherry remembered a conversation between Lefty and Hank that took place in 1951 at Eddie Dubois’ Key Club in Printers Alley in Nashville: “We (Hugh and Hank) were sitting there and Lefty came in by himself, a little greased, and sat down with us. Hank decided to feign displeasure with Lefty, and he started out by saying, ‘Here boy, why don’t you just stay down in Texas, this is my territory up here.’ This was about the time that Lefty had all the chart songs, and Lefty got that big smile on his face, and said, ‘Hank, the whole damn country is the back yard of both of us; can’t you realize there’s enough room for all of us?’ Hank kind of smiled and said, ‘Well, I was just kidding. Actually, it’s good to have a little competition. Makes me realize I got to work harder than ever. And boy, you’re the best competition I ever had.’ That pleased Frizzell very much, because there really was a great admiration which existed between the two.”

Lefty’s tenure on the Opry was short-lived. Most people in the business of Country Music know that Opry membership is a double-edged sword—while the exposure and popularity of the show is unparalleled, the money that the Opry pays its performers is often a mere fraction of what a ‘hot’ artist can make on a Saturday night. As a result, Lefty’s manager of the time (Jack Starnes, one half of Starday Records in Texas) began booking Lefty on a hectic string of performances all across the United States, forfeiting Opry membership. In retrospect, it may have been a prudent financial decision at the time, but ultimately hurt Lefty’s popularity in the long run.
It didn’t take long—barely a year or two—before the flush of success and fame and money became too much for Lefty to handle. He was always a drinker, but now the temptations of roaring all night were often too strong to resist. In the same way that people today love to tell George ‘No-Show’ Jones stories, in the early 1950s ‘Lefty Frizzell stories’ were a commonplace discussion amongst country music fans. It was a reputation, albeit well deserved, that Lefty would carry until his death.

A common practice in the early days of country music involved a star hiring a ‘front man,’ or another singer and M.C. who would warm up the audience before the star came out. Lefty was no exception, but Lefty’s front men were expected not only to warm up the audience, but also to handle the often too-drunk-to-perform and belligerent ‘star’ backstage. Freddie Hart, who later became a big star in his own right, began his career as one of Lefty’s front men. Hart has nothing but positive things to say about his former boss, and credits Lefty with discovering him and getting him his first recording contract—but tells of many nights where he would have to perform the entire show to a crowd of disappointed and angry patrons, with Lefty backstage unable to perform.
The years 1951 through 1955 were turbulent ones for Lefty. The management relationship with Jack Starnes soured, resulting in a lawsuit against Lefty, settled out of court, that took away most of the royalties of the earlier recordings, as well as his excellent touring band. Lefty soon found management and musicians through J.D. Miller in Crowley, Louisiana, including the excellent front man Lou Millet, but the relationship was again short-lived. By 1953 Lefty and his family had relocated to California, where Lefty found a new manager—Steve Stebbins— and joined the cast of the ‘Town Hall Party’ television show.

The biggest problem amongst all this turmoil in Lefty’s life through these years was the lack of hits. The new sensation that had four songs in the top ten in 1951 barely dented the charts in the mid-1950s. Many great performances were released during this time, but none of them had the chart magic to click with the buying public. You Can Count On Me and Run ‘Em Off, from 1953, and Mama, from 1954 - superb tunes but ignored at the time of their release.
If one had to mark a place in Lefty’s career that delineated the early years from the later years, it would have to be the year 1956 and the change of recording from Dallas to Nashville. Lefty had continued to record in Dallas at Jim Beck’s studio, mostly at the behest of Columbia A&R man Don Law. What few people know today is that Law was preparing to make Dallas the center of Columbia’s country music recording, and Decca Records’ Paul Cohen was about to do the same, decisions that would have placed Dallas as the “Country Music Capital of the world,” instead of Nashville.

What transpired is a little-known event but one that shook the landscape of country music recording — Jim Beck died in May 1956 after cleaning his tape recorders with carbon tetrachloride, an effective but deadly solution that requires adequate ventilation and short exposure times. Beck ignored these dangers and inhaled too much of the cleaning solution and died a week later, taking with him the future of country music recording in Dallas, Texas.

With Jim Beck out of the picture, Lefty began recording in Nashville at Owen Bradley’s recording studio just a few weeks after Beck’s death. What that meant in the big picture was a radical change in the sound of Lefty’s records, not only with a different, more ‘polished’ recording fidelity, but also with a completely different set of musicians. The end result, taken as a whole in Lefty’s oeuvre, is an obvious difference in the sound of the earlier Dallas recordings and the post-1956 Nashville recordings.

Just Can’t Live That Fast Anymore, recorded at the first session in Nashville, was one of Lefty’s best up-tempo records of the 1950s. This first session featured three of Hank Williams’ former band members—Sammy Pruett on guitar, Don Helms on steel guitar, and Jerry Rivers on fiddle—but if there was attempt to unite Lefty with Hank’s band on his return to Nashville, it was short-lived. Over the next fifteen years, Lefty would record mostly with the Nashville ‘A-Team’ session musicians, specifically with Grady Martin on lead guitar acting as de facto arranger and producer on most of his sessions.

Lefty was just too country to ever really record rock and roll or rockabilly, but like most of his contemporaries, Lefty saw Elvis Presley taking away a lot of the country music revenue, and Lefty flirted with the ‘Big Beat’ like nearly every other country artist of the day. While he would probably write off these records as novelties, and certainly not his best work, the fact remains that many of the tunes Lefty recorded from 1956-1959 have become favorites among the rockabilly cult.
Frizzell recordings such as From An Angel To A Devil, No One To Talk To (But The Blues), Time Out For The Blues, My Bucket’s Got A Hole In It, Cigarettes and Coffee Blues, and You’re Humbugging Me exhibit all the qualities of great rockabilly, and with the band featuring Grady Martin on lead guitar, Bob Moore or Roy ‘Junior’ Huskey on bass, and Buddy Harman on drums, these records have the sound and feel of other records recorded at Bradley’s studio from around the same time.

A California session in March 1957 found Lefty recording with the ‘Town Hall Party’ band (featuring Joe Maphis on guitar), singing a duet with Johnny Bond on Sick, Sober, And Sorry, also included here. There were a pair of California sessions and a Nashville session in 1958 that had Lefty reprising his earlier hits with a more polished late-1950s sound (all for an updated ‘Greatest Hits’-type package released as ‘The One And Only Lefty Frizzell’). The versions of If You’ve Got The Money (I’ve Got The Time) and Always Late (With Your Kisses) found here date from these sessions, by no means Lefty’s finest hour but an interesting mix of 1950s pop-rock and country-western.

Around this same time in the mid-to-late-1950s, Lefty joined many of his contemporaries in the country music world by recording radio shows for the popular Armed Forces program ‘Country Music Time,’ broadcast by recorded transcriptions to soldiers across the USA and the world. These radio shows are a fascinating glimpse into what country music shows sounded like at that time, because the vast majority of these ‘Country Music Time’ transcriptions were recorded live in the studio with the singer and his or her touring band.
The Lefty Frizzell transcriptions feature great performances that are often quite different from his recordings (for instance, Lefty’s live version of Cigarettes And Coffee Blues heard here is much truer to Marty Robbins’ original demo version that Marty pitched to Lefty than the rockabilly-powered version released as a Columbia single), as well as instrumentals and performances by guest artists (Freddie Hart is included on several of these transcriptions, and here we have included Lefty’s brother David singing the popular Carl Mann hit Mona Lisa). From these transcriptions we have also included Desert Blues, Somebody’s Pushin’, Sunday Down In Tennessee, and You Win Again.

Although Lefty would make hundreds more recordings from 1960 until his death in 1975, the thirty-five tracks found on this CD best represent the hillbilly boogie and rockabilly side of Lefty Frizzell.
Lefty would ultimately have two of his biggest hits in 1959—The Long Black Veil—and 1964—Saginaw, Michigan, the latter being the biggest chart hit of his career. There was another front man and duet partner— Abe Mulkey —who would continue to perform with Lefty until his death.
There would be thousands more shows, more short stops on the long way down, and a few more flirtations with the country music charts, before Lefty finally gave up the ghost and died July 19, 1975. He was only 47 years old, but in photos taken before his death, he looks like an elderly man, aged beyond his years.

Lefty’s singing style has left a longer-lasting impression than any of his 1950s contemporaries, mostly through the influence of Merle Haggard, who has admittedly taken the Frizzell slurred-syllable singing style as a cornerstone of his entire career, influencing more modern stars such as Randy Travis in the process.
Merle Haggard had this to say about Lefty’s death: “Lefty got his feelings hurt, and the thieves robbed him of his inspiration, and they robbed him of his money, too…and they took his songs. He should have been able to say, ‘I’m Lefty Frizzell.’ He was only 47 years old, he should have been sittin’ in that place Eddy Arnold had. But, because he was a poor boy, a little boy from Texas without any representation, man, they took him to the cleaners. Everybody did.”
Merle continues: “Lefty was a bright guy, but he was a very forgiving nature, very pleasant person, and I think he held it all inside. And I think it bothered him so much, that he had that stroke. He became very weak, in the last days, I talked to a lot of people around him. And he just kind of slowed down, and cuddled up and died, from heartbreak. Alice, his wife wasn’t satisfied with him, the music world had turned their back on him, he got beat out of all the money, he had outgrown the glory, and he didn’t have no reason to be alive…he knew that he had peaked out. And I think when you reach that point in your life, where you know that you’re not going to do anything else that will be worth a damn, I think you sort of start to shut down. Somethin’ will get you…and he was a blood clot waitin’ to happen, you know.”

____________________________

(Nashville Songwriters Hall Of Fame, 2020): With his curlicue vocal slides and note-bending effects, Lefty Frizzell is one of the most influential country singers in history. He was also a fine song craftsman. Like many of his generation, he was deeply influenced by the songs and the singing of Jimmie Rodgers.
Frizzell was the son of an oil-field worker, but from an early age he aimed at a life away from the oil fields of his native east Texas. During World War II, he began singing on Texas radio stations as a teenager. He married his wife Alice in 1945, and many of his finest songs were inspired by their relationship, including "I Love You a Thousand Ways."
Following stints at radio stations and nightclubs in New Mexico, Louisiana and Arkansas, Frizzell returned to Texas. He auditioned for country talent scout Jim Beck in Dallas. Beck took a tape of Frizzell singing "If You've Got the Money, I've Got the Time" to Columbia Records in Nashville. The label signed Frizzell and issued the song as his first single.
Backed with "I Love You a Thousand Ways," the record rocketed to the top of the country hit parade. Frizzell's overnight stardom was confirmed when he placed four songs in the country Top 10 simultaneously in 1951. Within roughly two years, Lefty Frizzell had 13 Top 10 hits.

He became a member of the Grand Ole Opry in 1951, but relocated to Southern California in the mid-1950s and joined the cast of TV's Town Hall Party show. After 1964, his hit streak sputtered. Lefty Frizzell's songwriting rebounded in the early 1970s when he teamed up with Whitey Shafer. Their co-written "I Never Go Around Mirrors" and "That's the Way Love Goes" are among the best-known songs in his repertoire.
The comeback ended when he was felled by a stroke in 1975 at the age of 47. Lefty Frizzell was elected to the Country Music Hall of Fame in 1982.

If you've got interesting information to add of Lefty Frizzell ~ please, contact:

E-MAIL (feedback)

takaisin: "COUNTRY #2" * back.