"Risa-Asko" alias Asarias Kuitunen:
(24.5.1866 - 26.1.1942)

(Svala & Joutsi * viimeisimmät lisäykset: 30.1.2016)


"Risa-Asko" alias Asarias Kuitunen.

Kangasniemikin on useimpien muiden paikkakuntien tapaan saanut vuosikymmentensä aikana historiikkiinsa omat originellit persoonallisuutensa, joiden tekemisiä ja sanomisia on tarkkaan seurattu ja siirretty kertomuksina sukupolvilta toisille. Termi kylähullu on ymmärtäväinen uudissana, jolla näitä kyläraittien originelleja persoonia on haluttu asettaa omaan turvalliseen karsinaansa. Mikä heissä sitten on muita kyläläisiä niin viehättänyt, että heidän merkillisistä tekosistaan yhä tehdään jutunjuurta ja heidän puheitaan lainaillaan yhä sanatarkasti?
Aikalaisille he olivat usein rasittavia vieraita kerjuureissuillaan ja ympäristölleen muutenkin kiusankappaleita, lapsille usein myös suoranaisia pelonaiheita.
Nämä kylähullut olivat kuitenkin onnistuneet elämänpahasessaan luomaan itselleen poikkeuksellisen reviirialueen järjestäytyneen yhteiskunnan, virkavallan (usein erityisesti papiston) ulkopuolella, he olivat kuin lännenelokuvien lainsuojattomia - heidän uhmansa soputumista, tottelemista ja kaikkea sovinnaisuuteen viittavaa vastaan näyttää herättäneen samaa ihmisen syvältä tulevaa ihailevaa kateutta jostakin määrittelemättömästä vapautumisesta kuten rajarosvoillakin. Sanoja laiska ja työtävieroksuva heihin ei ensimmäisenä haluttu yhdistää.
Kylähullu ei käynyt töissä, rakensi tönönsä minne halusi, riiteli julkisilla paikoilla poliisien, pappien ja kartanon isäntien ja rouvien kanssa, kerjäsi ruokansa psykologisin herjaustempuin ja saattoi ottaa hovinarrinkin roolin muutamaa lanttia vastaan tekemällä epäsovinnaisia, mutta laskelmoituja performansseja kylän kokoontumispaikoilla.

Ulla Piela, Pekka Laaksonen ja Pirkko Lahti pohtivat kirjassaan Hullun kirjoissa - Näkökulmia suomalaiseen kylähulluuteen (1989) samoja hulluuden ja viisauden veteenpiirrettyjä viivoja seuraavaan tapaan:
Yliviisas, konu, ylenannettu, löysäpäinen, mielenköyhä, löylynlyömä, viisashullu, jurko, hessahtanut, omituinen, kahjo tai narrattava ovat nimityksiä, joilla muista poikkeavia, erikoisia ihmisiä on yleisesti luonnehdittu. Nimitysten runsaus kertoo jo ilmiön monitahoisuudesta ja ehkä se on jälleen kerran todistus myös vanhasta viisaudesta: rakkaalla lapsella on paljon nimiä. Näyttää siltä, että kylähullu näitten poikkeavuuksien yleisnimenä on verraten uusi. Hienommin sanottuna: aiemmin ei ole selvästikään ollut tarvetta kategorisoida tai käsitteellistää yksiselitteisesti poikkeavuutta. Meitä on aina riittänyt moneen lähtöön ja hyvä niin.

Vähänkin tavanomaisista käyttäytymisnormeistamme poikennut ihminen on pian pantu merkille. Ei ole saanut olla liian eetillinen tai edes liian käytännöllinen. Nykyään virkakoneisto poistaa kyseiselle vaihtoehtoiselle elämänlinjalle siirtyneet tai syrjäytyneet jo ennen kuin he ehtivät puhjeta originelliydessään täyteen kukkaansa.
Eräs kiertolainen on julkisanonut elämänfilosofiansa muiden alan yrittäjien puolesta:
Kai moni ittensä hulluks tekkee, mutta se on miäs, joka ittensä hulluna pittää..

Risa-Askon maakuoppa-asumus sijaitsi taustalla näkyvässä niemimaisemassa - 1.4.2012 (S&J).


Risa-Askon alias Asarias Kuitusen suku- ja syntyvaiheista on tarjolla eri lähteissä ristiriitaisia (=usein yksinkertaisesti virheellisiä) tietoja. Muutamissa yhteyksissä puhutaan hänen isästään kiertävänä suutari Matias Kuitusena, mutta sille ei kirkonkirjoista löydy mitään tietotukea.
Pyysimme sukututkimusavustajamme MS:n selvittämään Risa-Askon syntymätietoja ja saimme seuraavan virallisen lainauksen kirkonkirjoista:

(MS, sähköposti 30.1.2009): 1900-luvun maattomista löytyi vain tämä yksi ja sama Asarias Kuitunen. Hän kuoli 1942.
VANHEMMAT: Jeremias Ristonp Kuitunen s. 10.7.1845 Ukonniemi, k. 18.6.1891 Kaihlam.2.
Puoliso: vihkipvm 26.12.1865 ~ Sofia Ivarintr Häkkinen s. 28.10.1843 Luusniemi, elossa 1910+.
LAPSET:
Asarias, s. 24.5.1866 Kaihlamäki 2, k. 26.1.1942.
Albin s. 16.7.1871 Ukonniemi 1. vaimo Eeva Tiihonen s.1867
Ananias, s. 7.1.1877 Ukonniemi 1,
Edvard, s. 8.4.1883 Kaihlam.2, k. 26.9.1890.

Asarias Jeremiaanpoika Kuitusta s.1866 tituleerataan loiseksi kun hän asui 1890 Pylvänälä 1 ja 1892 Hokka 18, josta muutti 1897 .
Isä Jeremias taas on vielä Ukonniemessä Bonde' Jeremiaan vaimo Sofia Häkkinen eli vielä 1899 Kaihlamäessä. Ananias muutti Äkryn kylälle.
Sofian veli oli Liisa Arkon kanssa naimisissa.

Äkryntaipaleen perinnekirja esittelee Risa-Askon syntymäpaikkaa luettelossaan entisestä vakituisesta asutuksesta kyseisellä perinnealueella.
HOLSSIN AUTIO Ronninsuon lounaispuolella, aivan Leivonmäen rajan pinnassa. Pohjoispuolelta lähtee polku Leivonmäen puolelle Peräpilliin ja Rääsyyn. Mökkiä asui Vilppu Mieskolainen perheineen. Viimeinen elossa ollut perheen jäsen oli Vilpun tytär Elsa, jota kutsuttiin myös nimillä Pieni Elsa ja Holssin Elsa.
Paikan viimeinen asuja oli Sofia Kuitunen (os. Häkkinen), jonka poikia olivat Albin Kuitunen ja Asaria Kuitunen. Asaria tunnettiin koko pitäjässä nimellä Risa-Asko. Hän asui myöhemmin Kangasniemen kirkolla, meijerin takana niemessä (Matti Peltola, Äkryntaipaleen perinnekirja).

Olot olivat Asariaan lapsuuskodissa olleet kurjat ja hänen omien muisteltujen kertomuksiensa mukaan hän olisi joutunut jo 6-vuotiaana mieron tielle kerjuulle. Veljet olivat kuulemma jättäneet Asariaan omiin oloihinsa, koska poika oli heidän mielestään ollut omituinen ja juro.

Asarias alkoi kierrellä kylästä kylään ja yöpyi ihmisten saunoissa ja piharakennusten nurkissa - ellei luvalla niin luvatta.
Saadakseen itselleen jonkinlaisen vakituisen asuinpaikan hän teki itselleen lämpimän saunakorsun pappilan suon laidassa olevalle kivikkoiselle mäelle, mutta pappilan uusi pappi hääsi hänet sieltä pois. Pappi pidätytti Askon ilman lupaa suoritetusta rakentamisesta ja metsän haaskauksesta. Tuo kivirinne muistetaan vieläkin vanhan polven puheissa Risavuorena.
Asko toimitettiin Mikkelin lääninvankilaan, mutta oikeuskäsittelyssä hänet vapautettiin kaikista syytteistä. Viimeistään nyt katkeroituneen Risa-Askon suhtautuminen muuttui nurjaksi koko ympäröivää yhteiskuntaa kohtaan, mutta tiettävästi hän ei enää joutunut vakavissa merkeissä virkavallan kanssa tekemisiin. Asko tyytyi purkamaan tuntojaan omaperäisillä sanomisillaan, joissa usein oli osana filosofisiakin aineksia silkkojen manauksien höysteenä.

Svalan veljesten Eskon ja Jussin kertomana Risa-Asko oli käynyt aikoinaan joulun alla kerjuureissulla rovasti Lauhan luona, joka oli kieltäytynyt kunniasta sanomalla olevansa rahapalkalla töissä. Siihen Asko oli vastannut:
"Syö sinä Matti Nikodemus niitä 25- ja 50-pennisiä ja ryyppee vettä piälle, niin että ei vihneet kulukkuas kakerra.

Saatuaan pappilan reunamilta häädön Risa-Asko rakensi nykyisin Meijeriniemenä tunnetun, silloin asumattoman niemen kärkeen uuden maakorsunsa, missä hän sitten piti majaansa (varsinkin kesäisin) sitkeästi vuosikausia.
Sinne Asko viritteli perunamaita kivienkolojen täytemaihin ja lahjaksi saamallaan veneellä keräili kiviä läheisiltä saarilta ja rannoilta. Kun häneltä kysyttiin, mihin tienoon kaikki kivet olivat kadonneet, vastaus kuului:
"Kolmet kivet on viety pois ja neljännet ovat päällä vastaratko rakennuksiin yhekseen ja laivan rykilöihin toisekseen ja kolmannet kivet muihin tarpeisiin.".
Aikalaistenkin oli usein vaikea ymmärtää Risa-Askon sanastoa, esimerkiksi sanalla vastaratko hän tarkoitti uudisrakennusta.

12.12.2007 löytyi lopultakin valokuva, jossa Risa-Askon asuntosauna näkyy koko komeudessaan.

Ylläoleva kuva on Toini-Inkeri Kaukosen (o.s. Niemimaa) kesien 1937-38 aikana ottama. Hän valmisteli tuolloin tutkimustaan Kangasniemen pitäjästä ja sen kansanomaisista rakennuksista, joka julkaistiin vasta v.1949 Savolaisen Osakunnan Kotiseutujulkaisuja-sarjassa osassa Savotar IV.
Allekirjoittanutta kuvan löytyminen ilahdutti suuresti - ja samalla hämmästytti siinä mielessä, että olin kuulemistani ja lukemistani rakennelman kuvauksista saanut mieleeni jonkinlaisen näkemyksen vaatimattomasta katetusta maakuopasta, jota tämä kuvan korkea hirsirakennus ei todellakaan lainkaan vastaa. Ehkä kuvassa onkin viimeisten aikojen trimmattu versio?
Toini-Inkeri Kaukonen kirjoittaa tutkimuksessaan (1937-38): Metsäsaunoja ei Kangasniemellä ole yleisesti ainakaan viime aikoina ollut, vaan on asuttu metsä- tai niittytalleissa sydänmailla heinän tai viljan korjuussa oltaessa. Kirkonkylässä oli kuitenkin Papinniemen (nyk. Meijerinniemen) louhikkoisessa kärjessä parikymmentä vuotta kangasniemeläisten hyvin tunteman Asaria Kuitusen eli Risa-Askon pystyttämä metsäsauna-asunto, mikä näkyy oheisissa kuvissa.

Tutkimuksen yhteydessä oli julkaistu myös arkkitehtiylioppilas Jouko Kankkusen tekemä rakennepiirros Risa-Askon asuntosaunasta:

Risa-Askon asuntosaunan rakentamistapaankin oli Toini-Inkeri Kaukonen kierroksillaan ehtinyt perehtyä (1937-38):
Yksinkertaisin nurkkamuoto hirsirakennuksissa on pölkkynurkka, jossa nurkanpää on jätetty veistämättömäksi ja nurkkapykälänä on tavallisesti vain pyörtävä syvennys. Pölkkynurkkaisia ovat yleensä metsätallit ja rantakatokset, huonot liiterit. Opettaja Oskari Kuitunen on merkinnyt, että on mainittu myös hyvin vanhan kartanohuoneenkin satunnaisesti olevan pölkkynurkkaisen. Asaria Kuitusen eli Risa-Askon metsäsaunan nurkanpäät olivat pölkylle jätetyt.

Kyläläisten soudellessa Risa-Askon asuttaman niemen lähettyvillä hänen bravuureihinsa kuului esitys, missä hän metsästä meluten ryntäsi soutajia kohti uloimmalle rantakivelle asti, otti täyden viinapullon taskustaan ja joi sen teatraalisesti kerralla loppuun - ja hyppäsi sen jälkeen vaatteet päällä järveen.
Viinapullon sisällön kyllä uskottin yleisesti olleen pelkkää vettä. Kerran tämän performanssin kerrottiin kuitenkin olleen hyvin lähellä päättyä Askon hukkumiseen, mutta Urho Makkonen oli hänet viime hetkellä ehtinyt pelastaa.


Tässä Meijeriniemen (ennen Papinniemi/Pappilanniemi) kärkiosassa Risa-Asko aikoinaan
maakuopassa olevassa savusaunassaan asui (kuvattu 23.3.2006 * S&J). Nykyisen niemen kärki oli Askon aikaan vielä saari.

Vilho Manninen kertoo kirjassaan Kotipuolen raitit (1978) omia aikalaismuistojaan ja Risa-Askon luokse tekemästään vierailusta seuraavasti:
Raunioukko: Kun oikein tarkkaan katsoi kirkonkylän rannasta kohti itää, näkyi kilometrin päässä tumma piste kiviroukkioiden joukossa. Se oli vanha savusauna. Siinä vesien ympäröimässä saarentapaisessa niemessä oli vuosikymmenet asunut ja elänyt erakoksi heittäytynyt partasuu ukko Asarias Kuitunen, jota kansan suulla kutsuttiin Risa-Askoksi.
Niin kuin ei nimessä niin ei ympäristössäkään ollut kehumisen aihetta. Tuulinen, vesinen ja autio paikka. Askon elämän rooli ei ollut julkiselle elämälle tunnettua eikä läheistä, koska se poikkesi siitä niin paljon. Nuorena jo hän oli vetäytynyt ihmisten ilmoilta syrjään. Elipähän alallaan ja oli laadultaan sellainen raunioukko, että tuli toimeen erittäin vähällä, kelpaisi monessa mielessä malliksi jo vaatimattomuutensa takia kenelle tahansa, jos vielä eläisi. Ukko päästi röhönaurun muiden ihmisten energiakriiseille ja polttoainepulille.
Minulla oli tilaisuuksia nähdä ukkoa poikasena rantoja kolutessani. Asarias oli aina ryysyisenä näkipä hänet missä tahansa, koska pukimet taisivat olla hänen ainoansa. Hän piti niitä niin kauan, että päältä tippuivat.
Oli kerran huhtikuu. Vielä jäät järvissä, kun hän tallusteli paljasjalkaisena jäätä myöten, säkki olallaan Siiskosesta hakemaan teuraspässin jätteitä.

Olin kerran onkitoverini, seppä Rantasen Aarne-pojan kanssa Askon niemen ympärillä soutelemassa. Kivikkosella niemellä kasvoi paljon vadelmia. Tuumimme, että käydään Asarialta kysymässä, saadaanko me syödä hänen pensaistaan vadelmia. Samalla saisimme tilaisuuden keskustella ukon kanssa. Näkisimme hänet lähemmin ja majansa sisäpuoleltakin. Teimme maihinnousun saaren rantaan ja nykäisimme veneen maihin.
Tavoitimme erakko Asarian asuntonsa luota jotain kapsimassa. Tervehdimme isäntää: "Tulimme käymään tänne saarivaltakuntaan teitä tervehtimään onkimisemme välillä." Pian istuimme savusaunan nokisella penkillä hänen asunnossaan jututtamassa isäntää ja kuulemassa hänen oivalluksiaan. Tölli oli musta ja tuoksui vahvan savuiselle. Oli kiuas, lauteet ja penkki, jolla ikkunan kohdalla istuimme, ja sekin oli aivan savun töhryinen.
Muutamiin seiniin lyötyihin nauloihin oli ripustettu tummia vaatteita kuin seinähirretkin olivat. Muuta olennaista ei näkynytkään, vain joitakin astioita nurkassa. Isäntä vaikutti iältään olevan lähellä seitsemänkymmenen vuoden. Pohjimmiltaan ukko oli ystävällismieliseltä tuntuva ja karkotti ne ennakkoluulot, joita oli mielessämme ennen tapaamista.
Asarias oli puhelias ja särki ärrää. Hän tyytyi nukkumaan öitään saunan lauteilla kovalla puulaverilla, päänalusena illalla vaatenauloista kokoamansa vaatemytty. Ihmeteltävää oli, ettei Asaria tainnut koskaan pelkästään kerjätä elatustaan, vaikka olikin ikänsä köyhyydessä kitunut. Hänelle riitti työksi oman kontunsa pito, eikä hän käynyt muualla töissä.
Yksi suurempi tyytymättömyyden aihe hänelläkin oli. Se koski erästä vanhaa riitaa, josta hän kertoi. Erakkoukko oli aikaisemmin häädetty seurakunnan pappilan maalta pois siksi, että hän oli ryhtynyt lupaa kysymättä uudisraivaajaksi ja rakentajaksi toisten maalle. Asaria parjasi kirkkoa ja häätäjiään sekä tunsi kärsineensä vääryyttä selittäen olleensa uudisraivaajan paikassa tietämänsä mukaan laillisesti. Tuskin häntä oli siitä rangaistu, muttei liioin ollut hänelle menetetystä ajasta ja kärsitystä vahingosta maksettu palkkaakaan.
Myöhemmin hän oli muuttanut tähän valitsemalleen ja valloittamalleen rauniosaarelle oman käden oikeuksin. Sen jälkeen kirkon miehet olivat todenneet kivilouhikon olleen ei kenenkään maata Asarian tapauksessa eivätkä enää alkaneet hänen kanssaan rettelöidä vaan jättivät ukkopahan oman onnensa nojaan, vaikka kivirauniotkin kuuluivat seurakunnan omistukseen.
Vuosisatoja aikaisemmin olisi sellainen uudisviljely vielä käynyt päinsä, mutta ei enää tällä vuosisadalla. ne kultaiset ajat ovat jo kauan olleet ohi. Ennen kuka tahansa saattoi panna tönön tai töllin pystyyn, maalle kuin maalle, ja alkaa hallita sitä ja ympäristöä omalla oikeudellaan. Asaria oli vieläkin koettanut, päteekö vanha resepti ja konsti. Syntymästään saakka hän oli toisista kuolevaisista yli sata vuotta jäljessä, luku- ja kirjoitustaidoton.
Papit ja herrat olivat Asarialle niin ystävällisiä. että antoivat hänelle elämisen mahdollisuudet, koska ei erakko tuottanut yhteiskunnalle enempää häiriötä eikä vastusta. Hän oli pikemminkin luonnon suojelija, kun kiusallisia petoeläimiä syödäkseen raunioista pyydysteli. Asaria vaikutti keskusteluissa viisaalle ja järkevälle, vaikka niin vaatimattoman elämänosan olikin valinnut. Hän ei kaivannut elämän prameutta, ei tahtonut esiintyä hienoissa vaatteissa, asua herraskartanoissa eikä harrastaa jonninjoutavia lyhytaikaisia iloja.
Ei kirjan kirjaa näkynyt. Pipliaa ja virsikirjaakaan, jos ei ollut kirjahyllyäkään, eipä tietenkään kun häntä oli kaltoin kohdeltu. Johan jo sentään ennen Asariata viisikymmentä vuotta aikaisemmin joka tönössä jokin kirja oli ollut, huolimatta siitä osasiko kukaan lukea vai ei - voihan sillä vaikka naamioida tyhmyytensä.
Lähin sivistyskeskus oli vain kilometrin päässä Asarian tönöstä. Mitäs pirua onkaan ruvennut elämään niin kuin on elänyt, auttakoon itse itsensä - mitä hullua - ei hänelle kuulu oppivelvollisuuslakikaan, kun elää alkukantaista, takapajuista elämää nyky-yhteisöstä syrjässä ja jäljessä. Sosiaaliturvalakeja ei vielä ollut tehty, että Asaria olisi saanut aineellista avustusta, jos olisi saanut sittenkään, koska asui vapaaehtoisesti yhteiskunnan ja lakien ulkopuolella elävänä raunioukkona armosta saadulla vesien piirittämällä pienellä kiviroukkiosaarella.
Asarian mökissä ei ollut sähkövaloja eikä muutakaan kalustoa. Valaistuslaitteena oli tulitikut ja lepattava polttoöljyllä palava peltipurkki. Kesällä auttoi aurinko, talvella kuu ja tähdet. Isäntä nukkui varmaan vuorokauden pimeimmät ajat ja muutamana päivätuntina koki ja viritti pyydyksensä sekä valmisti ruokansa. Näin jatkui viikosta viikkoon, kunnes kevät ja aurinko herättivät miehen.
Ei tiedä, olisiko ukko tykännyt turisteista, jos olisivat honnänneet hänen valtakuntaansa, matalassa majassa Papinniemen rantakivikoilla, kyselemässä saunamieheltä kuulumisia, sekoittaen rauhallisen elämänrytmin valokuvauskoneineen ja muine nauhureineen. Kun Asaria oli ja eleli onnellisessa asemassa ennne viisikymmnetä vuotta myöhemmin atomisoitua aikaa, niin hän pystyi olemaan rauhassa omassa olossaan.
Myöhemmin hän olisi saanut kokea kaikenlaisten urkkijoiden ja haastattelijoiden kosketusta. Kaikenlaiset psykiatrit ja tohtorit, ihmistieteilijät ja muut olisivat ottaneet Asarian tutkittavakseen ja hutkittavakseen. Varmaan erakon tönölle olisi alkanut karttua kaikenlaista kamaa. Hänellä ei olisi ollut minkään lajin puutetta, ei kirjojenkaan, vaikkei osannut lukea saati kirjoittaa.
Olisi tietoa levinnyt kautta maan ja maiden laidasta laitaan miehestä, ruokavaliosta ja tottumuksista, sisiliskoista ja sammakoista, tavasta elää erikoislaatuista erakon elämää vuosikymmenet pääksytysten, veden, tuulen ja rauniokasojen joukossa. Mutta hän halusi elää tämän maailman ajan ohi vähin äänin. Kun hän eli puoli vuosisataa ennen nykyistä tasa-arvon ja puoluetukiaisten valta-aikaa, niin sai tulla toimeen omin nokin, "katso itse eteesi"-menetelmän mukaan. Sai elää karkotetun ja syrjitynihmisen osaa, kitua ja kuolla aikanansa.
Kyllä sillä miehellä riitti pitkäjännitteisyyttä. Varmaan joltain toiselta olisivat päreet vähemmästäkin kärähtäneet ja sauna saman tien ja viety kiireen vilkkaa paremmille metsästysmaille ennen aikojaan. Asaria tyytyi ja tyyntyi vapaaehtoiseen marttyyrin osaansa, jonka uskollisesti eli loppuun saakka, jollei häntä lain kourin elämänsä lopulla koukattu savusaunastaan täydelle ylöspidolle olemasta kyläläisten huolena, pois vesien piirittämästä olinpaikastaan. Asarialla oli tyytyväisyys kaikkein suurin lahja. Siksi hänelle riitti kirveellä veistetty paljas puupatja.
Mahtoikohan monellakaan olla sellaista nautintaa kuin hänellä, luonnon musiikki, tuulen vingunta nurkissa, sateen ropina katolla, rantakiviin laineiden loiskinta, lokkien kirkuna savusaunan yllä ja ympärillä. Ei huolinut maksaa asumisvuokraa, eivätkä ihmiset olleet kiusana ympärillä. Tuskin ulosottomieskään veroista kimppuun kävi, kun ei ollut mitään hankkinutkaan.
Aikamme tarinoituamme Asarian ja toverini knassa isännän asumuksessa ja kiviraunioiden liepeillä kiitimme pojan kanssa toverillisesta tapaamisesta ja siirryimme hänen luvallaan vattupensaiden äärelle marjojen maisteluun. Jäi mieleen ajatus, ettei sivistyskään ole kaikille tarpeen, ei näytä jokaiseen soppeen mahtuvan. Asarian sanontatapa puheiden välipalaksi kuului: "Sille ajalleen ja lajitukselleen"
.


Risa-Asko sai nimensä vaatteistaan, jotka hän ihmeellisillä taidoillaan oli köysin ja muiden viritelmien avulla ympärilleen sitonut vanhoista vaaterääsytilkuista. Päähineitään hän usein koristeli omaperäisin helyin.

Asko kiersi kerjuulla, hänen ei tarvinnut pyytää, kaikki tunsivat hänet. Itse hän kertoi kerjäävänsä säästääkseen , piilottaakseen rahat ihmisiltä.
Tietyissä taloissa laitettiin Risa-Askoa varten ylijääneitä ruokatarpeita sivuun ja miehen eväidensä kanssa poistuessa saatettiin kuulla:
"Annoit helvettis pois myynniks ja taivasosas sijalle ostoks - Jumala sinua siunatkoon".

Risa-Asko kuvattuna Urho Makkosen seurassa
markkinoilla 20-luvulla otetussa "pika-kuvassa".

Eräänä lämpimänä huhtikuun aamuna Risa-Asko päätti lähteä suoraan lahden yli kirkonkylään, mutta keväinen jää petti ja hän putosi avantoon.
Risa-Asko päästi niin kovan huudon, että kuulemma koko kirkonkylä säikähti. Askolla oli ollut hyvä tuuri, sillä hän oli saanut jalkansa alle kiven avannossaan ja niin hänen onnistui odotella miestä, joka oli veneen avulla lähtenyt heikoille jäille häntä pelastamaan.
Kyseinen pelastaja oli toruskellut Risa-Askoa siitä, että tämä niin hirveän pahalla äänellä avannossaan oli mylvinyt, vaikka oli kivi jalan alla. Siihen oli Risa-Askolla ollut heti vastaus valmiina:
"Ole sinä vasta viisaampi, älä sinä huuva, kun jäihin putoat, ole siellä vaan, jos on hyvä ollakses".

Eräänä kesäkuun päivänä Risa-Askon keitellessä korsussaan kahvia tuli riistäytyi irti ja asumuksen kaikki puuosat paloivat maan tasalle, niin Risa-Asko joutui taas hetkeksi kiertolaiseksi ennenkuin sai asumuksensa uudelleen kuntoon Siiskosen ja Lauri Flinkmanin rakentamana.

Kelloa Risa-Askolla ei koskaan ollut eikä mies sitä kertomansa mukaan tarvinnutkaan. Kello- ja aika-asiat hän usein kuittasi puheittensa lopussa tyyliin: "...sen ajan ajoissa ja aikakausissa".

Kun joku ihminen, joka ei ollut ollut Risa-Askolle elämänsä aikana myötämieleinen, kuoli, saattoi Risa-Asko sanoa: "taivasosansa poismyyjä ja helvettinsä sijalle ostoks".
Risa-Askon kerjuumenetelmien psykologia perustuikin paljolti maineella pelotteluun. Ellei antimia löytynyt, oli tiedossa kaikissa seuraavissa kylissä julkeat noitumislorut - parempi antaa edes jotakin, ettei joutunut Risa-Askon sanomisiin.

Risa-Askon kuolemasta liikkuu pari erilaistakin versiota, toisen tarinan mukaan hänet löydettiin maasaunakorsustaan tammikuun pakkasiltana 1942 kuolleena, toisen tietämyksen mukaan hän olisi jo huhtikuussa 1941 saanut kerjuureissullaan halvauskohtauksen ja hänet olisi toimitettu kunnalliskotiin, missä hän olisi seuraavan vuoden (1942) tammikuussa kuollut.

Risa-Askon virallinen kirkonkirjallinen kuolinpäivä oli kuitenkin tiedossa: 26.1.1942. 75-vuotiaana kuollut Risa-Asko (Asarias Kuitunen) eli käytännöllisesti katsoen kurjan elämän kerjuutiellä, mutta monista kohtalotovereistaan poiketen hän ehti saada itsensä paikkakunnan historiaan eriskummallisuudellaan, mikä ehkä toisenlaisissa olosuhteissa ja lähtökohdissa olisi saattanut ilmetä aivan toisenlaisissakin, arvokkaimmissa suorituksissa kuin mihin hän nyt elonsa tiellä saattoi saamillaan eväillä pystyä.

Risa-Asko kuvattuna savusauna-asuntonsa edustalla huushollikalujen ympäröimänä. Karhunsammaleet pursuavat ulos hänen hirsimajansa raoista - kotoista tunnelmaa hänen elämänsä vaiheilta 1920-luvulla.

Tietolähteinä käytetty tehtyjen haastattelujen ja muutamien kirjallisten tietolähteiden lisäksi lähinnä Vilho Mannisen kirjaa Kotipuolen raitit (1978), Sulo Halmeslahden kirjoitusta Kangasniemen Kunnallislehdessä 20.10.1983 ja Maire Pylvänäisen muistelmakirjoitusta kirjassa Kangasniemen yhteiskoulu 1925-50 soveltuvin osin.


Orrin E.Klapp on artikkelissaan "The Fool as a Social Type" (1949-1950) laatinut typologian hullusta sosiaalityyppinä (folkloressa, kirjallisuudessa ja draamassa). Hänen mainio luokittelunsa on seuraava:
1) Klovni (antic fool), 2) burleski lurjus (comic rogue), 3) hurjapää (rash fool) 4) kömpelöt, rumat, ontujat (clumsy fool), 5) ulkomuodoltaan erikoiset ja rumat (deformed fool), 6) yksinkertaiset, narrattavat (simple fool), 7) pelkurit, arat, hissukat (weak fool), 8) murheenkryynit (comic butt), 9) teeskentelijät (pompous fool) ja 10) suuruuden hullut (mock hero).

Kirjassa Hullun kirjoissa - Näkökulmia suomalaiseen kylähulluuteen (1989) Hannes Sihvo on tehnyt Klappin luokittelusta oman suomalaisen versionsa , missä hän on päätynyt seitsemään pääluokkaan:
1) Onnettomat, 2) erakot ja kiertelijät, 3) profeetat ja näkijät, 4) filosofit, 5) utopistit, 6) anarkistit ja 7) narrit ja veijarit.

Pieni tarinamme kangasniemeläisestä Risa-Askosta on hyvä päättää Seppo Knuuttilan kirjoittamaan oivaltavaan tekstiin:
Hupaisat kertomukset erikoislaatuisista ihmisistä ja tietenkin erikoiset ihmiset itse omalaatuisine otteineen opettavat meille keskitien sääntöjä ja osoittavat ojat. Rituaalisen klovnin, hovinarrin ja kylähullun oli rikottava normeja, että muut ymmärtäisivät noudattaa niitä. Olennaista on pitää silmällä aikakautta ja sosiaalista ympäristöä, sanalla sanoen kontekstia.
Nimensä mukaisesti kylähulluus on sosiaaliseen kontekstiin sidottu ilmiö, pitkän keston instituutio - vaikka nimitys kielessämme olisikin suhteellisen uusi. Nimenomaan instituutiosta on järkevää puhua sillä painotuksella, että kylähulluus ei rajoitu vain tiettyihin henkilöihin vaan se sisältää myös toisten asenteet heihin ja sillä on kosketuspintansa keskinkertaisuuksien erikoisiin piirteisiin. Menneisyydessä näkyväksi tehty hulluus on onnistuttu monin tavoin naamioimaan nyt näkymättömäksi, mutta kirjojen kirjaa mukaillen voisi sanoa, että hullut teillä on aina keskuudessanne ja kertomukset heistä kielellänne.
Niinkuin karnevaali vaati klovninsa ja hallitsija narrinsa, niin kylä on tuottanut hullunsa ja yhteisö tuottaa originellinsa - vähäisistäkin aineksista.
Kylähullu-instituutioksi hahmottuneen yhteisöllisen poikkeavuuden tärkein toimihenkilö on merkityksen antaja, veijari ja kertoja (trickster), joka nostaa hulluuden henkilönä tai ominaisuutena näkyviin, muotokuvamaalari, joka korostaa mallinsa silmääpistäviä piirteitä ja salamielisesti signeeraa teoksensa. Hulluus on olennaisesti rinnastussuhde normaaliin, ja avainhenkilöitä ovat tuon suhteen osoittajat.

"Sille ajalleen ja lajitukselleen", Jukka Joutsi.

Tämän sivun kohdealueen kartta:

Risa-Askon reviirin eli asumisalueen kartta Kangasniemen kirkonkylässä: 1) Risa-Askon asumuksen paikka Meijeriniemen kärjessä, 2) nykyisin Työväenyhdistyksen saari 3) "Lastenpukimo"-Mannisten saari, 4) vuodesta 1988 Matti Sivanderin saari (saaret 2-4 vuokraomistuksessa), 5) asumaton luoto, jolla vanha vesiliikennemerkki (kummeli) ja 6) Ikosten puretun hirsihuvilan paikka.

Numerolla #4 merkityn saaren asuttaja oli vuosina 1944-67 kuorma-autoilija Muurinen, jonka jälkeen Pentti Avikainen ensimmäisenä maksoi kunnalle vuokraa saaresta. Seuraava vuokralainen oli Elias Vornanen, jolta vuokraoikeudet v. 1988 siirtyivät nykyiselle vuokralaiselle, Lievestuoreella asuvalle Matti Sivanderille. Sivanderin tullessa saarelle v. 1988 oli siellä sijainnut pyöreistä puista ja pakkauslaudoista kyhätty mökki, jonka nimi oli ovenpieleen kirjoitettuna "Mimosa". Silloinen rakennustarkastaja oli antanut luvan vanhan mökin purkamiseen ja uuden rakentamiseen sen tilalle (tiedot: Matti Sivander, puhelinkeskustelu 14.3.2014).


LINKKI: Risa-Askon tarinamme noteerattuna Kansanperinnekalenterissa 2016.

takaisin